XXIX.
Kodittomat.
Korkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon raunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja jonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä tuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista. Koskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva, jotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin etuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut autiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui sinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin että lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset olivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat tiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat hävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään säästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään pelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet muutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti. Pienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin makaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen tiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.
Läpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat suuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi liedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon etemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli hyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna tupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet äskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät muiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa Isonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla kotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne ennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille ystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat viimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja vastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli viipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet tärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin vähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita, niinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.
Mutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen vaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta taholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina jälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain itseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi häntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi huomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka tähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä suurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin tällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet ulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka venäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli haava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta kovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen asettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja istuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön taistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa kuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni ja sanoi ikäänkuin päätökseksi:
»Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan, ennenkuin itse kokee.»
Kaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet joka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: »Teidän sananne pimittävät sydämen kuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun sanotte heidän kaatuneen sankareina.»
»He kaatuivat», vastasi sotamies, »sankareina, niinkuin pilvestä säihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja kukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.»
Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi:
»Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.»
Mutta lapset huusivat taas: »Kertokaa, kertokaa!»
Maija Liisa hymyili. »Surutonna kuuntelee nuori isien vaivoja, ja lasten kyyneleet ovat vain hymyä kokeneen miehen ilon rinnalla.»
»Niin on», vastasi sotamies. »Mutta kuunnelkaa, te lapset, tarinaa näistä ajoista ja kätkekää meidän surujemme kertomus niiksi päiviksi, jolloin uudet ihmispolvet astuskelevat Suomen maita, niin että entisyyden tuomio tekee oikeutta sille, mitä me tahdoimme, mutta emme voineet.»
Lapset eivät häntä ymmärtäneet, mutta tahtoivat kuulla yhä enemmän ja kehottelivat: »Kertokaa, kertokaa! Jutelkaa suuresta taistelusta! Kuinka sitte kävi? Ja Armfeltista!»
»Voitonriemun hälinä kaikuu vielä korvissani. Me riemuitsimme ensin, mutta onnettomuus piili takanamme. Vielä näkyvät silmissäni Napuen ja Turpalan kyläin liekit. Niiden punainen valo lensi kangasta pitkin. Hurjasti kohisi tuli ja savu tuprusi pitkin tasankoa mustana kuin kuoleman enne Suomen miehille, jotka seisoivat vastatuuleen. Synkät pilvet vetivät tuiskua ympärillemme, taivas pudotteli valkoisia lumenhöytyviä ja kaikki ajautui pyörteinä meidän rivejämme vastaan, uhaten tehdä meidät sokeiksi. Semmoinen oli ilma kotimaamme taistelukentällä ja sitä myöten syöksyi vihollinen kuin paisuva virta. Kuusituhatta miestä meitä oli, mutta venäläisiä kaksikymmentä tuhatta hyvissä aseissa ja kylläisinä eikä niinkuin me puolikuolleina ravinnon puutteesta.»
Synkkä oli kuvailu ja kolkosti lausui Maija Liisa: »Kauas on kuulunut miten te kärsitte. Taistelu ei ollut pahin vaiva eikä kuolemakaan. Moninkertaista rohkeutta teiltä sinä päivänä vaadittiin.»
»Ei kukaan pitänyt lukua vihollisten paljoudesta. Se ei ollut pahin vaara, sillä vähäinen on orjan voima ja kasakka taisteli täällä vieraassa maassa ja toisten käskystä. Mutta me seisoimme sydämestämme taisteluun kiintyneinä. Meillä oli kaikki alttiina ja kaikin voimin sitä ponnistettiinkin.»
Sotamies vaikeni taas, mutta lapset istuivat kaikki uteliaina häneen katsoen, ja viimein kysyi joku:
»Kuinka sitte kävi?»
»Vinkuen ajoi tuuli lunta ja savua meitä vastaan, ikäänkuin ruumisvirttä vaikerrellen, mutta me taistelimme ja voitimme. Silloin petti Labar ja vei väkensä pois. Toinen opasti vihollista kiertotietä meidän taaksemme. Sippola, Sippola, raskaaksi tulee sinulle tuomiopäivä!»
Maija Liisa huokasi: »Jumala olkoon meille kaikille armollinen!»
»Kertokaa vielä! Älkää vielä lopettako!» pyytelivät lapset, ja sotamies alkoi vielä kerran;
»Lujina kuin kalliot seisoivat meidän miehemme, mutta kalpenivat ja kaatuivat. Eivätpä kuitenkaan yksin. Niinkuin myrsky ajelee lehtiä syyspäivänä ja sekottelee punaisia ja keltaisia vielä vehreinä säilyneihin, niin sekotteli taistelu ystäviä ja vihollisia, nuoria ja vanhoja kuolemassa. Venäläisten veri virtanaan kasteli Suomen kenttää ja monta tuhatta ruumista huuhteli jokia mereen ilman hautausta. Meidän naisemme ovat pitkin kesää lavealti etsineet haudatakseen rakkaitansa, jotka he sinä päivänä kadottivat.»
Maija Liisa tunsi samaa kuin kaikki muutkin; silmiään kuivaillen sanoi hän: »Hongankin juuret joskus kuivavat, vaan Suomen kyyneleet eivät koskaan. Meidän surujemme tarina on täst'edes tuleva lauluksi, jolla lapsia nukutellaan.»
Sotamies katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena ja vastasi puoliääneen: »Kukapa muu näkee aikojen läpi kuin Hän yksin. Antaakohan hän vielä tulla päivän paistetta myrskyn jälkeen? Valkosinervät sumut nyt lepäilevät Isonkyrön tasangolla ja uus'kuu loistaen katselee kuvaansa joesta. Kaikki on autiota ja hiljaista siellä. Öiset tuulet puhaltelevat kankaalla ja sen kukkivassa kanervikossa käyskelevät ainoastaan vainajat kuulumattomin askelin.»
»Kävelevätkö kuolleet?» kysyivät lapset, silmät suurina.
»Sankarit haluavat oikeaan hautaan ja he tähystellen etsivät niitä, jotka kavalsivat maata ja riistivät meiltä voiton.»
»Löytävätkö he sitte ne kavaltajat?»
»Kyllä he ne joskus löytävät.»
Antero oli katsoa tuijottaen noussut yhä ylemmäksi. Nyt hän hyppäsi seisomaan keskelle lattiaa, sanoen kovalla äänellä: »Pitkä on matka sieltä tänne! Eivät he näe vesien yli.»
Sotamies kääntyi ja katsoen Anteroa kysyi: »Pitkäkö matka on sieltä tänne? Ja jos he näkevät tänne asti, löytävätkö he sitten täältä kavaltajan?»
Antero supisi itsekseen, niinkuin ei olisi kuullutkaan mitään: »Ihan musta, ihan musta. En minä se ollut, vaan Sippola.»
»Sippolako?» sanoi sotamies.
Antero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä, itselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: »Labar se oli, vaan minun ei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.» Hän peitti kasvonsa käsillään ja juoksi pois.
Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: »Onko hänkin Juudas meidän keskellämme?»
»Hän on mielipuoli», vastasi Maija Liisa. »Eihän häntä maksa kuunnella. Arvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on jaksanut kantaa.»
Antero oli asuskellut tuvassa jo ennenkuin naiset siihen saapuivat. Maija Liisa oli heti alussa huomannut hänet vähämieliseksi ja nyt tunnusti sen sotamieskin.
»Kukapa», sanoi hän, »voikaan ihmetellä, jos ymmärrys himmenee tällaisina aikoina, kun kaikki pingottuu kireimmilleen. Aurinko menettää valonsa, maa vapisee ja ihminen on valmis myömään sielunsa autuuden pelkästä hetkisen kestävästä rauhan pisarasta.»
»Eikö vieläkään näy loppua kurjuudellemme?»
»Rauha on tulossa, mutta minkä arvoinen, tietää yksin Jumala.»
»Te tarkotatte, että rauha tulee sentähden, että me emme enää jaksa kestää taistelua.»
»Ei, me emme jaksaa enää. Ainakaan emme yksin.»
Maija Liisa huojutteli huolestuneena päätään. Lapset ymmärsivät jotakin tärkeätä siinä keskusteltavan ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi tarkemmin kuullakseen.
»Ja rakas kuninkaamme, hän yhä viipyy vieraassa maassa», sanoi Maija Liisa. »Miten kauan siitä onkaan, kun hän hylkäsi meidät ja koko valtakunnan?»
Sotamies veteli savuja ja mietti. »Viisi vuotta ja vähä kuudetta, jos Jumala hänet vielä auttaa tänne takaisin, niin hän ei enää tunne koko maata eikä valtakuntaa, se ainakin on varmaa.»
»Niin, maa on hävitetty ja haaskattu, kansa surmattu, raadeltu ja piinattu, viety vankeuteen tai itse paennut Ruotsin puolelle. Katselkoonpa hän minne hyvänsä, niin kaikkialla näkee hän vain kuoleman tuskaa, surua ja kurjuutta.»
»Jospa hän vain edes muistaisi meitä ja palaisi tuomaan rauhan siunausta?» huokasi sotamies.
»Kyllä hän ihan varmaan tulisi, jos vain pääsisi», arveli Maija Liisa, kykenemättä ymmärtämään muuta kuin että kuningas tietysti rakasti kaikesta enemmän omaa valtakuntaansa. »Mikähän suuri ja tärkeä tehtävä häntä siellä pidättänee. Mitenkä luulette meille viimein käyvänkään täällä? Ruotsista ei ole mitään toivomista ja venäläisiltä tulee vain kuolema. Mitähän vielä lienee kokematta?»
»Se on Jumalan kädessä. Me olemme tehneet, mitä olemme voineet ja mitä meidän piti tehdä; nyt Herra pitäköön huolen muusta.»
»Rauhan hän antakoon meille, rauhan!» sanoi Maija Liisa. »Ihmiset ovat väsyksissä kuolemaan asti.»
Ulkoa rupesi kuulumaan laulua. Elina siellä tuli tietä myöten pitkin harjun juurta. Risutaakka selässä astui hän tupaa kohti. Hän ei ollut nyt käynyt kaukana, mutta kuitenkin niin loitolla, että hyvin tunsi seudun ja talonpaikan. Niillä seuduin hän lapsena usein oli leikitellyt Miihkalin ja hänen veljensä kanssa. Kaikki oli nyt hävitettynä ja surun vallassa, mutta iloinen muisto toisensa perästä nousi kuitenkin mieleen, ja ne katselivat niin lapsellisen raittiisti häntä silmiin, että hän hetkiseksi unhotti kaikki, mitä siitä asti oli kokenut. Hänen mielensä keveni ja nuoreni, niin ett'ei hamasta miehen lähdöstä asti ollut tuntunut niin suloiselta. Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta tapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi ajatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi:
»Oi, missä sä viivyt mun kultani viel'?
Mä kaipaan ja toivon sua tänne.
Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs,
En, missä sä lienet ja kuljet.
Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo!»
Tuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo laulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa entiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti:
»Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme lisää.»
»Lisääkö?» toisti Maija Liisa. »Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi.
Minun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.»
»Huomennako?» kysyi Elina, katsoen sotamieheen, ikäänkuin toivoen, että hänkin pyytäisi kauemmin viipymään, mutta hän vastasi:
»Vaaroja on kaikkialla ympärillämme; sitä parempi siis, mitä sukkelammin täältä pääsemme pois.»
»Niin minustakin», vahvisti Maija Liisa.
Elinan rohkeus laimeni laimenemistaan, mutta sitä ei kukaan tullut huomanneeksi. Sotamies jatkoi:
»Jo Ikaalisissa puheltiin Keuruun sisseistä, ja missä he liikkuvat, siinä turvattomille kostetaan heidän voittonsa.»
Maija Liisaa rupesi pelottamaan. Emäntäänsä katsoen kysyi hän:
»Emmeköhän lähde täältä jo huomenna? Vai mitä te sanotte, rouva Elina?»
Elina purskahti itkuun. Nyt hän viimeinkin oli Keuruulla, Miihkalin kotiseudussa, jonne oli niin hartaasti ikävöinyt koko matkan, mutta nyt jo huomenna piti lähteä edelleen, tapaamatta ketään, joka olisi voinut ilmottaa hänelle, mitä hän hartaimmin tahtoi tietää. Vaan vaara oli suuri ja sentähden hänkin vastasi:
»Tehkää, miten tahdotte! Minä en jaksa astua etemmäksi. Mutta mitä sitte tulee lapsista, tietää yksin Jumala. Minä olen ottanut liian suuren edesvastauksen niskoilleni.» Ja hän itki vielä katkerammin.
Eräs lapsi meni hänen luoksensa ja kysyi: »Onko täällä vaarallinen olla?»
Toinen vielä pienempi tuli myöskin pyytelemään. »Älkää itkekö noin, venäläiset kuulevat ja tulevat tänne.»
Elina otti lapsen syliinsä. Kaikki muutkin kokoutuivat kyselemään: »Onko täällä-olo vaarallinen? Mitä tulee?»
»Ei tänne muuta tule kuin uni ja yö; meidän pitää kaikkien ruveta nukkumaan», vastasi Elina, pyyhkien pois kyyneliänsä.
»En minä tahtoisi nukkua. Ei minua ollenkaan nukuta! On niin ikävä nukkua!» huusivat lapset kilpaa.
»Minä tahtoisin mielelläni kuulla kuninkaasta», virkkoi joku.
»Kuningas ja kaikki hyvät lapset jo nukkuvat.»
»Olen minäkin hyvä.»
»No, tule sitte, niin minä laulan sinulle kuninkaasta», sanoi Elina, ottaen pienimmän lapsen syliinsä. Muut tulivat niin lähelle, kuin pääsivät, ja laulu alkoi:
»Niin iloinen kuningas metsässä on
Ja se seurue, jota hän johtaa.
Se loistaa kuin tähti, on suruton,
Vaikka petos jo monessakin hohtaa.
Oi, herra kuningas,
Pysy hyvin varoillas,
Älä usko jokaista, ku tutkii mieles kasvoistasi
Oi, katso vaaraasi,
Se uhkaa pianki!
Metsässä sinua niin paljo kohtaa.»
Lapset seisoivat vaiti vielä laulun loputtuakin. Olivat he sen kuulleet jo montakin kertaa, mutta nyt ei Elina ollut pitkään aikaan laulanut; sentähden joka sana kuului heistä yhtä merkilliseltä, kuin he olisivat ne nyt vasta ensi kerran kuulleet. Kysymyksiä sateli Elinalle aivan sekaisin niin paljo, että niihin oli mahdoton vastatakaan.
»Oliko se meidän kuninkaamme? Onko hän nyt metsästämässä? Onko siellä pimeässä metsässä vaarallista? Olemmeko mekin metsässä? Onko täälläkin vaarallista?»
Laulu kasvoi kasvamistaan, kuninkaan vaiheet muuttuivat pakolaisten omiksi vaiheiksi; lapset rupesivat toinen toisensa jälkeensä pelkäämään; niinpä ei auttanut muu neuvo kuin uusi laulu. »Ei täällä ole ollenkaan vaarallista», lohdutteli Elina. »Nyt minä laulan toisen laulun, jossa ei ole pimeää metsää.»
»Niin, mutta kuninkaasta! kuninkaasta!»
Ja uusi laulu alkoi:
»Äitini käski mun, kun olin pieni,
Ruhtinastani rakastaa.
Ja tuohonpa olkohon sullakin mieli,
Kun vuodet varttasi vahventaa.
Nyt ruhtinas ajaa ja unta hakee,
Ja mieluisa ois hälle unelma makee,
Vaan se liitää, lentää
Poies vaan ja entää
Meille, meille pirtin ovesta.»