XXX.
Kaksi naista.
Uusia kysymyksiä yritti satelemaan, mutta Elina lauloi laulua aina alusta uudestaan yhä hitaammin ja hiljemmin, kunnes sylissä oleva lapsi painoi silmänsä kiinni ja kaikki muutkin pitkillä haukotuksilla ilmaisivat olevansa nukkumaisillaan. Uni oli todellakin tullut tupaan. Elina viittasi vanhempia lapsia pysymään hiljaa ja vei nukkuneen lapsen makaamaan saunan lautasille. Maija Liisa toi jäljestä toisen ja jäi pienoisten luo.
Vanhemmat lapset saivat luvan leikitellä vielä vähän aikaa ulkona, mutta kauas he eivät saaneet mennä.
Yksin jäätyään meni Elina heti sotamiehen luo ja kävi istumaan hänen viereensä. »Tunsitteko Miihkali Härkmania?» kysyi hän.
»Minä tulin hänet tuntemaan Isonkyrön taistelun edellisenä päivänä, mutta hänen sankarinimensä tunsin minä jo kauan ennen.»
»Sitte pitää teidän kertoa minulle, mitä tiedätte hänestä. Koko päivän on tehnyt mieleni kysellä, vaan eihän se ole käynyt päinsä, kun on ollut niin paljo ympärillä muita. Luuletteko hänen vielä elävän?»
»Ei, hän ei ole enää elossa. Tosinhan tuolla Ikaalisissa kerrottiin hänen veljeinensä nyt olevan johtamassa näitä Keuruun sissejä, mutta se ei ole totta, sillä omin silmin näin, miten hän suojeli porilaisten lippua ja kaatui sen kanssa.»
»Kaatuiko hän taistelussa?»
»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella. Minä näin hänen katseensa viimeisessä taistelussa, ja näin hänen sielunsa hädän. Hänen kädessään heilui miekka ja hän raivasi kaikki pois tieltä, vaan viimein kaatoi kuolema hänet itsensä; ei häntä enää ole.»
Elina istui kalpeana ja hänen äänensä kuului vain hiljaiselta kuiskaukselta, kun hän sanoi:
»Siunattu olkoon hänen sielunsa ja siunattu hänen muistonsa.»
Sotamies katsoi häntä säälivästi. »Raskaan surun olen tuottanut teille sanoillani, sen kyllä huomaan», sanoi hän.
Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui. Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän osanottavaisesti:
»Älkää siinä istuko, rouva Elina, ilta on viileä.»
»Ei siitä lukua, ei minun ole kylmä.»
»Tulkaa kuitenkin sisään», jatkoi Alli, »te näytätte niin väsyneeltä ja suruiselta. Enkö saa auttaa teitä?»
»Kiitoksia, mutta en minä tarvitse apua», vastasi Elina, tutkivasti katsellen Allia, kun hän siinä seisoi lintuinensa.
»Miksi te minua noin katselette?» kysyi viimein Alli.
»Minä mielelläni pyytäisin teiltä jotakin, jos uskaltaisin.»
»Josko uskaltaisitte?» toisti Alli. »Miksipä ette? Mutta mitähän minulla olisikaan antaa teille?»
»Vaihtaisitteko pukua minun kanssani?»
»Pukuako vaihtaa? Varsin mielelläni! Mutta miksi sitä tahdotte? Onhan teidän omanne paljon kauniimpi.»
Heillä oli todella jotenkin samanlainen puku, kansanpuku kummallakin, vaan Elinan oli loistavampi.
»Teidän leninkinne on musta, enkä minä tahtoisi enää pitää näin kauniita värejä», sanoi Elina.
Alli katsoi häntä tutkivasti. »Miten te olette kalvennut ja itkenyt!
Teillä on varmaankin hyvin suuri suru.»
»Niin, minulla on suuri suru.»
»Onko ken kuollut?»
»Minä olen kadottanut rakkaimpani.» Elina otti esille kaksi sormusta, jotka hänellä riippuivat nauhasta kaulassa, ja sanoi pistäessään niitä sormeensa: »Tämä on meidän kihlasormuksemme ja tämän hän antoi minulle, kun meidät vihittiin. Tähän asti minä olen säilyttänyt niitä kaikelta vahingolta, mutta nyt koristakoot ne kättäni ja näyttäkööt koko maailmalle, että minä olin hänen omansa. Nyt vasta oikein tunnen, miten rakkaat ne ovat minulle. Katsokaas, Alli, vaikka hänet otettiin minulta pois, niin on hän kuitenkin minun omani, ja minä olen hänen vielä haudan toisellakin puolella. Nämä sormukset todistavat, että me lupasimme ja vannoimme sen Herramme edessä; sentähden se liitto pysyy ijankaikkisesti.»
»Niin, niin, kyllä se niin on.»
Elina jatkoi: »Nyt on hän poissa eikä koskaan palaa; sentähden minusta tuntuu suloiselta lohdutukselta, kun saan jättää tämän kirjavan pukuni, jota olen pitänyt, odotellen vielä kerran saavani nähdä hänet tässä maailmassa.»
Alli ei vastannut mitään, vaan laski pois käsistään kaikki ja riisui vaatteensa. Elina teki samoin, ja tuota pikaa oli vaihto tapahtunut.
Elina kävi jälleen istumaan, vaan katsoi ylöspäin ja sanoi: »Miten sydämmestäni teitä kiitän. Tuntuu suloiselta levolta sielulleni, kun saan pukea ruumiini mustaan; tuntuu melkein ilolta tehdä jotakin hänen muistollensa.»
Alli ei katsonut Elinaan päin, vain eteensä, kun vastasi: »Teillä on suuri suru ja kuitenkin olette onnellinen siitäkin.»
»Onnellinenko suuresta surusta? Sitä ei voi kukaan.»
»Eikö ole onni, että saatte koko maailman nähden surra häntä, joka teiltä on otettu pois?»
»Tottahan saa niin surra kuka hyvänsä», vastusti Elina kummastellen.
»Miksi asian katsoo.»
»Jos teillä on sama suru kuin minulla, niin ettehän mielellänne olisi antanut pois mustaa pukuanne?»
»Oh, ei niin, vaan samapa se. Kun minä näin hänen kaatuvan, musteni minulle koko maailma, ja monta viikkoa kului, ennenkuin tunsin jälleen elämää itsessäni. Sitte virkistyin ja aloin elää uudestaan. Ensimäinen pukuni silloin oli sinipunainen; nyt se johtui mieleeni, silloin en sitä ajatellut.»
Hän ei huokaillut eikä vuodattanut kyyneliä, mutta kuului suru kuitenkin äänen kaiusta.
»Kaatuiko hän taistelussa?» kysyi Elina.
»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella», vastasi Alli hiljaa.
»Siellähän Miihkalikin kaatui.»
»Oliko teidän miehenne nimi Miihkali?»
»Oli, eikö se ole kaunis nimi?»
Allin huulilla värähti hymy; hän vastasi: »Minusta pitää miehen, jolla on se nimi, olla voimakas ja jalo mies.»
»Ja hyvä», jatkoi Elina, »ja viisas ja uskollinen kuolemaan asti.
Semmoinen mies ei voi rakastaa kuin yhtä ainoata koko elinaikansa. Ah,
Alli, miten suloista on tietää hänen rakastaneen minua aina
lapsuudestaan asti ja ihan varmaan myöskin elämänsä loppuun saakka.»
»Oliko sinunkin miehesi nimi Miihkali ja sanoiko hän…»
»Ei hän ollut minun mieheni», keskeytti Alli, »eikä hän koskaan sanonut rakastavansa minua, mutta minä tiedän sen kuitenkin; hän minua suuresti rakasti, kyllä minä sen tiedän.»
»Mistä sen tiedät, mitä hän ei koskaan sanonut?»
»Hän ei koskaan puhunut, että me kulkisimme elämämme tietä yhdessä; hän ei näyttänyt ajattelevan semmoista päivää; mutta hän tahtoi, että läksisimme yhdessä kuolemaan. Hän ei koskaan puhunut rakastavansa minua, mutta hän valvoi ja suojeli minua, niinkuin enkeli suojelee lasta, ja hänen silmänsä huomasi vaaroja minun tielläni, jossa en itse niitä nähnyt. Hän uhrasi paljon minun tähteni; sitä hän ei olisi tehnyt, ell'ei olisi rakastanut minua.»
»Hän oli jalo mies», sanoi Elina, katsoen osanottavasti Alliin.
»Semmoisia ei ole monta», vastasi Alli. »Hän oli mahtava taistelussa, hänen kätensä ei koskaan vavissut vaarassa. Vielä olen näkevinäni, miten tuuli heilutteli tuuheaa tukkaa hänen päivettyneille poskillensa ja miten hänen silmänsä leimusivat kuin revontulet. Nyt on meillä kaikki yhden iskun varassa, oli hänellä tapana sanoa. Elämä on niin lyhyt, Alli, tehkäämme työtä silloin, kun vielä taidamme. Eikä hän silloin olisi koskaan tahtonut laskea minua pois luotansa.»
»Ja nyt on kaikki lopussa niin sinulta kuin minultakin. Vielä minun kuitenkin on vaikea käsittää, ett'ei Miihkali enää koskaan palaisi. Minä olen odottanut sitä ja siihen luottanut aina siitä asti, kun hän läksi, ja tänään odotin minä häntä niin varmaan, kuin emme olisikaan koskaan olleet erossa.»
»Se ajatus on niin suloisesti hiiviskellyt pitkät ajat mielessänne ja silloin vasta vähitellen opitaan käsittämään todellisuus.»
»Ei, ei se tullut vähitellen, vaan yht'äkkiä. Hän sanoi sen niin kerrassaan, tuo vanha sotamies.»
»Voi se kuitenkin tulla toisella tavalla, kuin ukkonen, niin että siitä huumautuu ja lankee pyörryksiin. Silloin tuntee itsensä ensin väkeväksi, paljon väkevämmäksi kuin myötäkäymisessä, mutta sitte pettää kaikki ja sitte…»
»Mitä sitte?»
»Parempi on olla siitä puhumatta. Ei sitä kuitenkaan voi sanoin kuvata; mutta siitä hetkestä on ihmisen sydän kuollut, vaikka hän vielä astuskelee elävien joukossa. Minä sen tunnen.»
Elina oli juuri vastaamassa, kun jymeä paukahdus kuului kukkuloiden metsästä. Moninkertainen kaiku kertoi jysäyksen ja ehdottomasti kysäsivät molemmat naiset:
»Mikä se oli?»
Vaan ennenkuin he ehtivät vastata kysymykseensä, juoksivat lapset pyydellen: »Emmekö saa ottaa teidän joustanne ja nuolianne? Me ampuisimme niillä.»
»Nuoliani minä en anna, vaan jousen saatte. Paavo katsokoon, ett'ei se turmellu; hän hankkikoon teille myöskin nuolia. Mutta etemmäksi kuin suuren kiven taa ette saa mennä, ja kun teitä huudetaan, pitää teidän heti palata.»
Lapset hyppivät ilosta ja juoksivat pois.
Jymähti taas. Omituinen ääni kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta. Naiset kuuntelivat ja katsoivat kysyvästi toinen toiseensa.
»Minä tiedän, mikä ääni se on», sanoi viimein Elina. »Tuolla, ei varsin kaukana, on suuri paasi, joka kumahtaa tällä tavalla, kun ihminen astuu sen laidalle. Sitä sanotaan Jylhänkiveksi; minä näin lapsena sen, ja silloin paimenet antoivat sillä merkkiä taloihin, milloin joku vaara uhkasi tai milloin he olivat kotiin tulossa.»
»Mutta ken sieltä nyt antaa merkkejä, sillä muuta se ei voi olla», sanoi
Alli, nousten seisomaan. »Ei tämä ole leikkiä.»
»Ei, ei se ole leikkiä», myönsi Elinakin, tullen vielä kalpeammaksi.
Maija Liisa oli myöskin kuullut omituisen äänen ja riensi ulos sotamiehen kanssa, jonka oli kovasti pudistelemalla saanut hereille.
»Minä koetan ottaa selkoa asiasta», sanoi sotamies.
»Te uskallatte liian paljon, jos viholliset ovat niin lähellä», varotti
Maija Liisa tuskissaan. »Yksinäinen mies pian joutuu perikatoon.»
»Jos Jumala tahtoo, niin joudun, vaan muuten sanon vain, että ken on nähnyt niin paljon kuin minä, hän kyllä metsässä selviää yhtä hyvin kuin orava ja kettukin. Mutta pahempi on teidän muiden säilymisenne.»
»Niin on, hyvä Jumala, ja mihinkä me panemme lapset? vaikeroi Maija
Liisa.
»Kellari on turvallisempi kuin tupa», sanoi Alli, hän kun oli tarkkaan katsellut kaikki. »Sinne meidän nyt pitää piilottua.»
»Missä se on?» kysyi sotamies.
»Täällä», näytti Alli, astuen muutamia askelia ja häviten näkyvistä suurten kivien taa, joiden väliin oli kasvanut sanajalkoja ja vesakkoa niin tiheäksi seinäksi, ett'ei ollenkaan näkynyt kellaria niiden takaa. Se oli kaivettu syvälle harjuun; lautaseinät olivat vielä jotenkin eheät. Kohta palasi Alli ja sotamies vuorostaan meni tarkastelemaan paikkaa. Piilopaikaksi se kyllä sopi, muuta ei käynyt sanoa, mutta yksi asia häntä ei miellyttänyt, se nim., että Antero oli sinne ehtinyt ennen häntä, joten hänkin siis tiesi sen piilopaikan. Sotilas ei kauan arvellut, vaan päästi vyöltään remelin ja sitoi Anteron kädet selän taa ja pani hänet maahan makaamaan. Naiset olivat sill'aikaa noutaneet sisältä makaavat lapset, toimittaakseen heidät heti turvaan. Heitä vastaan astui sotamies ulos kellarista.
»Kellari on hyvä», sanoi hän, »mutta vartioikaa hyvästi Anteroa. Minä sidoin hänet, sillä ei siihen mieheen ole luottamista. Ei hän vielä ole niin hullu, että voisimme olla huoletta hänestä ja hänen hulluudestaan.»
»Rouva Elina on koko ajan peljännyt häntä», sanoi Maija Liisa.
»Minä kyllä vartioin häntä», sanoi Alli. »Paras on meidän kaikkien ajoissa piilottua, sillä jos venäläisiä liikkuu täällä, niin ei kukaan arvaa, milloin he näkevät meidät.»
»Huudanko minä lapset pois leikkimästä?» kysyi Maija Liisa.
»Olkoot vielä vähän aikaa ulkona», vastasi sotamies. »Kellari on kostea, kyllä he vielä ehtivät siellä homehtua. Mäeltä kuuluva ääni tuli niin etäältä, ett'ei vaara vielä ole tässä. Kirveen minä otan kanssani, ja jos kaikki on tässä likitienoilla rauhallista, palaan minä pian.»
»Mitähän näemmekään, ennenkuin aurinko toisen kerran laskeutuu? Tämä rauhallisuus on kuin hetkinen ilman levähdys ennen myrskyä.»
»Jospa Jumala antaisi sen murtaa meidät ainiaaksi», vastasi Elina. »Tämä ajalehtiminen milloin minnekin on kuin loppumaton kuolontaistelu, pahempi kuin kuolema itse.»
»Meren ympäri pääsee purjehtimaan, vaan ei onnettomuutensa ympäri. Toivo kuitenkin sulostuttaa elämän ja lyhentää pitkät päivät. Toivokaamme aina!»
»Toivoa!» toisti Elina. »Kaukaisten merien takaa palaa mies, vaan ei hautakummun alta. En minä enää mitään toivo.»
»Haudan kautta vanhurskas menee Herransa iloon», huokasi Maija Liisa, »ja jospa me kaikki siellä kerran tapaisimme toisemme. Mutta teidän ei pidä surra eikä haaveksia kuolemaa, vaan pitää kiinni elämästä ja niistä, jotka teitä tarvitsevat täällä.»
»Täällä minua ei kukaan muu tarvitse kuin lapset ja te olette heidän turvanansa; kohtahan sitä paitsi ovatkin kaikki surmattuna Suomesta tai viedyt vangiksi taikka ovat he itse paenneet.»
»Kyllä minä tiedän paitsi lapsia yhden, joka elää ja tarvitsee teitä», sanoi Maija Liisa, nyykäyttäen päätään paljo sanovasti.
»Kukapa minua enää tarvitsisi?» kysyi Elina välinpitämättömästi.
»Yksi, joka on kauan muistellut teitä, niinkuin Jumalan enkeliä, joka kerran luotti teihin, joka sitte on surrut teitä ja joka olisi antanut henkensä teidän edestänne. Sen minä kuulin jo ammoin sitte.»
»Mitä te loruatte! Ei semmoista ole olemassa.»
»Minä tunnen hänet», jatkoi Maija Liisa, »ja tiedän, että hän elää, ja te tunnette hänet myöskin.»
Elinan kasvoissa väri vaihteli. Hän astui Maija Liisan eteen ja hänen äänensä kuului tukeutetulta ja vapisevalta, kun hän sanoi: »Ettehän te pettele minua. Te ette voisi niin puhua, ell'eivät sananne olisi totta. Miihkali elää, sanokaa, elääkö hän?»
Maija Liisa säikähti ja huudahti: »Ah, enhän minä häntä tarkottanut.»
Elina katsoa tuijotti vanhukseen. »Ettekö tarkottanut häntä? No, oletteko sitte aivan mielettömänä? Miten julma te olette!» Hän pakahtui itkemään. »Menkää pois minun luotani! Tiedättehän, että hän on kuollut!»
»Niin, hän on kuollut eikä palaa enää. Minä tarkotin toista. Antakaa minun kertoa kaikki.»
Mutta Elina ei tahtonut kuulla mitään; hän vain vastasi: »Ei, ei, te olette julma! Kun susi hyppää ja saa kiinni saaliinsa, niin repii se sen pala palalta eikä sen raaka luonto huoli mitään kyynelistä. Tahdotteko tekin olla kuin peto ja raadella rikki minun sieluni, kun noin sekottelette valetta toteen ja viskelette petollisia sanojanne lohdutukseksi ja avuksi; mutta kun minä hukkuvan tavalla tartun niihin kiinni ja toivon jo olevani pelastettu, silloin te tempaatte kaikki pois ja syöksette minut takaisin syvyyteen.»
Maija Liisa yritti puhua ja puolustaa itseänsä, vaan Elina jatkoi:
»En, en minä huoli kuulla mitään! Joll'ette olisi niin vanha ja joll'ette olisi auttanut äitiäni minun hoitelemisessani, niin enpä toden totta koskaan antaisi teille anteeksi.»
Hän kääntyi selin Maija Liisaan ja siirtyi pois lehtipuiden taa. Samassa kuului lasten iloisia ääniä ja he kaikki juoksivat hänen ympärilleen. Paavon kädessä kiilsi Elinan häätuoppi, toinen lapsi näytti kaunista silkkiliinaa ja kolmannen kädessä kiilsi kaksi kirkasta hopearuplaa.
»Katsokaas, mitä me löysimme!» huusivat he kilpaa.
Elina otti tuopin. »Mistä ihmeestä te tämän löysitte?»
»Tuolta kuopasta, suuren männyn alta!» vastasi Paavo, silmät ilosta loistavina.
»Antero istui siellä eilen», sanoi toinen. »Ja hän heitteli meitä kivillä ja kävyillä ja nauroi», kertoi kolmas. »Yksi kivi oli näin suuri ja se tuli ihan jalkani viereen.»
Nyt Maija Liisakin tointui ja sanoi: »Onhan tuo teidän häätuoppinne, rouva Elina! Ja tämä on minun kirkkohuivini! Hän tempasi sen käteensä. »Suuri taivaan Jumala, mitenkä se on tänne joutunut? Se jäi sinne arkkuun kaiken muun kanssa, mitä minulla oli. Kelläpä oli aikaa niitä korjata, kun henki oli pelastettava. Ja nyt on huivi tuossa! Kas, miten ne ovat repineet kaunista reunaa! Kuka Herran nimessä on käynyt ryöstelemässä Pirkkalassa ja tuonut saaliinsa tänne asti?» Hän kääntyi lasten puoleen. »Mistä te löysitte tämän? Missä on kuoppa?»
»Tuolla, tuolla!» huusivat lapset.
»Katsokaas, Maija Liisa!» sanoi Elina, näyttäen kädessään tuoppia. »Tunnetteko meidän häätuoppiamme? Meillä, siellä kotona on käyty ryöstelemässä, niinkuin muuallakin.»
Kuoleman kauhu valtasi Maija Liisan, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja, jotka olivat olleet niin lähellä heitä; sentähden hän nyt sydämensä pohjasta sanoi: »Jumala olkoon kiitetty, että pääsimme sieltä hengissä!»
»Niin, Jumala olkoon kiitetty!» sanoi Elinakin. »Mutta minkähän tähden he ovat haudanneet aarteensa tänne Keuruun salolle?» lisäsi hän kummastellen.
»Kuoppa on suuren männyn juurien alla», selitti yksi lapsista.
»Ettekö tekin lähde katsomaan?» kehotteli Maija Liisa. »Mennään lasten kanssa katsomaan.»