XXXI.
Kavallus.
»Minä näytän tietä. Minä osaan sinne. Osaan minäkin!» riemuitsivat lapset. »Mutta nyt tulee Antero kanssa, ja sitte hän ehkä viskelee meitä oikein suurilla kivillä, kun näkee meidän menevän hänen kuopallensa. Katsokaas, hän pyrkii mukaan», sanoi joku, kun huomasi hupelon riitelevän Allin kanssa kellarin suulla.
»Päästä minut! Minä lähden ulos!» kiisteli Antero.
Alli seisoi hänen vieressään epätietoisena. »Jos lupaatte olla taipuvainen, niin pääsette ulos.»
»Mitä minä huolin teistä! Ei kukaan muukaan tottele. Minä lähden ulos!
Minun pitää päästä! Herrat odottavat, olen minäkin herra.»
»Oletteko herra?» kysyi Alli, jotakin sanoakseen.
Anteron ääni muuttui yhä rukoilevammaksi. »Tuolla sisällä on niin pimeä ja paha olla. Päästäkää minut!
»Päästäkää hänet ulos!» pyysi Elina. »Lapset pitää jo viedä sisään yöksi, vaan minä en uskalla niin kauan, kun Antero on siellä.»
Alli ja Antero tulivat ulos. Anterolla oli kädet selän taa sidottuna; hän katsoi taaksensa ja koetti irrottaa niitä.
Elina meni Allin luo näyttämään tuoppia. »Katsokaa, tämän löysivät lapset metsästä.»
»Ja tämän huivin», sanoi Maija Liisa näyttäen ryöstettyä aarrettaan.
»Kyllä siellä vielä voi olla paljo muutakin», vakuuttivat lapset.
»Viekää te lapset kellariin, Maija Liisa», kehotti Elina. »Heidänhän pitäisi jo nukkua.» Hän sanoi hyvää yötä heille kaikille ja lapsijoukko poistui kellariin.
Antero astui lähemmäksi ja katsoi tuoppia.
»Aivan musta! sanoi hän, surumielisesti katsoen läsnäolijoihin.
»Itse olet musta, pahan onnen lintu!» tiuskasi Maija Liisa. »Sinäkö tämän varastit?»
»Mistäpä hän olisi sen saanut», arveli Alli, »ei, se ei voi olla mahdollista.»
»Lapset ovat nähneet hänet kuopan luona, jossa kaikki oli», vakuutti Maija Liisa, jonka mielestä Antero kyllä kykeni tekemään mitä pahaa hyvänsä.
»Päästäkää auki side!» pyysi Antero.
»Emme me uskalla», vastasi Maija Liisa jyrkästi.
Antero katsoi häneen äkäisesti. »Mitä uskallat. Olkaa vaiti! Ette te mitään tiedä.» Hän kääntyi rukoilevasti Allin puoleen: »Päästäkää te side auki!»
Alli kumartui häneen päin ja sanoi hiukan salaperäisesti: »Minulla on vähän puhuttavaa teille.» Mutta Antero ei siitä välittänyt, vaan kääntyi Elinaan päin, joka oli vaieten katsonut häntä.
»Mikä teidän silmiänne vaivaa, kun ne minua noin katsovat? En minä ole mikään piikkisika enkä huuhkajakaan. Menkää tiehenne!»
Sitte hän heti sanoi Allille: »Päästäkää irti minun käteni!»
Alli viittasi naisia menemään syrjemmäksi ja kävi istumaan vanhan, kaatuneen puun rungolle sekä veti Anteronkin istumaan viereensä.
»Päästäkää irti!» pyysi hän taas.
»Minua on kovasti kielletty; en tiedä, uskallanko.»
»Päästäkää auki remeli, se vaivaa minua niin kovin. Minun sieluni on musta.»
Mutta Alli istui liikahtamatta. »Sanokaa minulle ensin, mistä te saitte sen tuopin ja huivin ja venäläiset ruplat.»
Antero nyökkäsi päällään, mutta ei kuoppaa kohti. »Tuolta. Ihan musta!»
»Mistä?»
Antero nyökkäsi uudestaan: »Tuolta.»
»Miten te ne saitte?» kysyi Alli edelleen tutkien.
»Minun ei olisi pitänyt syntyä. Sielu on musta.»
»Mistä te ne saitte?»
»Minä tunnen kaikki herrat ja olen hyvin onnellinen. Minä tunnen kaikki.»
Alli katsoi häntä vielä uteliaammin. »Mitkä herrat? Ovatko ne suomalaisia vai venäläisiä?»
»Kaikki. Minun ei olisi pitänyt syntyä.» Hän kumartui eteenpäin ja sanoi viekkaasti ja salaperäisesti hymyillen: »Minä otin kaikki tyyni. Tuonne!» Hän nousi ylös. »Päästäkää irti side! Minun pitää lähteä.»
»Me lähdemme yhdessä», vastasi Alli, uskaltamatta päästää häntä näkyvistä. Sitä paitsi hän myöskin toivoi saavansa selkoa hänen piilopaikastaan. »Odottakaahan vähän», sanoi hän ja juoksi sanomaan toisille, mihin aikoi lähteä, ja riensi takaisin. Antero sill'aikaa istui jalkojaan katsellen ja supisten itsekseen:
»Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Ihan musta.»
Allin palattua sanoi hän: »Minä näin herran.»
»Älkää pelätkö herroja, eivät ne meille pahaa tee.»
»Päästäkää irti kädet!»
»Tuletteko sitte näyttämään minulle, mistä te saitte aarteenne?»
»Tuolta!» nyökkäsi Antero.
Alli päästi hänen kätensä, ja kun ne olivat irti, ojensi hän ruumistansa ja polki jalkaa. »Nyt minun pitää lähteä», sanoi hän viimein.
»Tulkaa nyt näyttämään, mihin olette kätkenyt tavaranne.»
Hiljaa ja taipuvaisesti astui Antero sinne päin, jonne oli viitannut, ja
Alli seurasi ääneti jälestä.
Mutta ylempänä mäillä astuskeli sotamies varovasti. Merkit olivat lakanneet niihin kahteen iskuun, jotka olivat jymähtäneet. Kaikki oli hiljaa, niin hiljaa, kuin ainoastaan syvässä salossa voi olla. Liiaksi luottamatta siihen astuskeli ukko joka askeleella kuunnellen ja tähystellen. Viimein kuuluikin heikosti etäältä ihmisääniä. Sotamies hiipi vesakkoon ja kumartui piiloon. Kahden miehen astuntaakin saattoi jo erottaa ja heidän puheensa läheni. Viimein jo kuuluivat sanatkin aivan selvään, mutta ne eivät olleet vieraita tai vihollisia; tulijat olivat omia kotimaan miehiä, niinkuin heidän puheensakin: Miihkali ja Elias. Kun sotamies yht'äkkiä ja kuulumattomasti ilmestyi heidän eteensä, tarttuivat he molemmat hämmästyen miekkaansa; vaan hetipä sissit jo tunsivat kumppanin ja Elias huudahti iloisesti: »Kas, Kaska!» Olipa kuin he olisivat kohdanneet ilon ilmi elävänä. Tervehdittiin ja lausuttiin ilmi iloa molemmin puolin, seliteltiin, mitenkä oli tultu tässä yhteen sattumaan, ja nyt Kaska kuuli Jylhänkiven jymäysten olleen merkkinä Yrjölle ja muille sisseille, että vakoojat olivat onnellisesti päässeet sinne asti. Kaska puolestaan kertoi, mitenkä hän oli yhdessä Allin kanssa matkalla Porista Kajaaniin ja miten he täällä olivat tavanneet Elinan sekä pyysi miehiä lähtemään naisia tervehtimään. Sissit eivät olisi tarvinneetkaan sitä kehotusta. Talon paikka oli Miihkalille ennestään tuttu ja nyt hän aikoi käyttää kellaria viimeisenä luotettavimpana turvapaikkana, jos sissit alkoivat peräytyä tänne päin. Alas laskeutuessa sanoi Kaska Miihkalille:
»Kalpea olitte silloin, kun teidät viimeksi näin, vaan vielä kalpeampi olette nyt.»
»Minä en ole nukkunut moneen yöhön, vielä vähemmin päivillä.»
»Surut kalventavat enemmän kuin vaivat», sanoi Elias, »ja huolet tekevät miehen harmaaksi ennen aikojaan. Jos ajattelemme, mitä Miihkali on kokenut, niin on ihme, että hän vielä elää.»
»Minulla on vielä jotakin tekemättä, koska Herra on säästänyt minua», vastasi Miihkali.
Vähän aikaa astuivat he vaieten ja kukin omissa ajatuksissaan. Viimein sanoi Kaska: »Jättiläistyön te olette tehneet täällä, niin pieni joukko ja niin lyhyessä ajassa.»
»Kun hätä on neuvomassa ja hyvää tahtoa on, niin kyllä se käy», arveli
Elias.
»Jos päälliköillä olisi ollut sama mieli kuin kansalla, niin olisipa nyt aivan toisin moni asia.»
»Niin todellakin», virkkoi Miihkali, »toisin olisi sekä entiset että nykyiset, vieläpä tulevatkin asiat.» Ja niin alkoivat he puhella siitä koko Suomen kansalle tyhjentymättömästä aineesta, kunnes saapuivat talon sijalle.
Vesakon edessä, joka peitti kellarin suuta, istui Maija Liisa mummo. Hän oli saanut lisähuolen, kun hänen kirkkohuivinsa oli ainiaaksi turmeltuna ja Tavastien muistituoppi niin huonossa kunnossa, ett'ei siinä näkynyt rahtuistakaan entisestä kiillosta. Nyt kun hänellä oli aikaa ja rauhaa lapsilta, koetti hän edes vähän sitä puhdistella. Pesten ja hangaten tuoppia esiliinansa nurkalla iloitsi hän, kun vähänkin työ onnistui. Siinä puuhassaan hän ei huomannut miehiä, ennenkuin he kaikki kolme seisoivat aivan hänen edessänsä. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, ystäviäkö he olivat vaiko vihollisia; hämmästyksissään hän oli näkevinään vain venäläisiä. Hänen vanhat jalkansa eivät kannattaneet, hän oli kuin äkisti rampautunut; pääsemättä pakoon heittäytyi hän viimein polvilleen ja rukoili puoli tukahtuneella ja vapisevalla äänellä: »Armoa!»
»Nouskaa ylös, Maija Liisa!» sanoi Miihkali. »Ettekö te enää tunne minua?»
»Ettekö te olekaan kuollut, herra?»
»En, en minä kuollut ole, kyllä minä elän ja olen nyt tässä.»
»Jumala meitä armahtakoon!» toivotteli Maija Liisa noustessaan, »sitä minä en olisi koskaan uskonut. Antakaas minun suudella kättänne.» Ja ilosta itkien suuteli hän Miihkalin kättä ja nutun helmaa. »Ja te olette herra Elias! Teidät minä ensin tunsin, mutta minä tiesinkin teidän olevan elossa, vaikka teidän sanottiin palelluttaneen jalkanne.» Ja hän suuteli Eliaksenkin nuttua. »Mitähän rouva Elina sanoo? Ah, herra Miihkali, teidän rouvanne asuu tuolla sisällä ja hän juuri nyt itkee teidän kuolemaanne. Kerrottiin teidän kaatuneen Isonkyrön taistelussa eikä hän tahdo ollenkaan huolia lohdutuksesta. Jos hän nyt tulee ulos ja yht'äkkiä näkee teidät, niin kuolee hän pelkästä ilosta.»
»Sanokaa hänelle, että minä elän», pyysi Miihkali ja Maija Liisa läksi.
»Oletteko te nainut mies?» kysyi Kaska ihmetellen.
»Olen.»
»Sitä ei ole kukaan tiennyt enkä minäkään», sanoi Kaska oudoksuen.
»En minäkään», toisti Miihkali hajamielisesti.
Sotamies ihmetteli vielä enemmän. »Kuulitteko?» kysyi hän Eliakselta. »Hän sanoi: en minäkään. Eiköhän hänen päässänsä ole vähä vikaa; koko tien on hän tähystellyt, niinkuin ei olisi oikein selvillä.»
»Eikä se olisi ihmekään», sanoi Elias. »Kun veri juoksee pois ruumiista, tulee pää heikommaksi ja yhä tyhjemmäksi, ja silloin ei järjelle jää mitään tukea, ymmärrättehän. Ihan niinkuin herne tyhjässä pallossa. Jos palloa puistellaan, lentelee herne seinästä toiseen, niin että kaikuu, ja kun puhutellaan heikkovoimaista ihmistä, niin hän kyllä vastaa, mutta se on tyhjää ääntä, sillä päässä ei ole verta, nähkääs, ja semmoinen mies on hän.»
He olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä enää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan levottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin Eliaksen, vaan ei tämän veljeä.
»Eihän häntä näy!» sanoi hän pettyneenä. »Maija Liisa, näitteköhän vain oikein? Ettehän toki petelle minua.»
»Tuossahan hän on!» vastasi vanha palvelija.