XXXII.
Jälleen näkeminen.
Miihkali nousi hitaasti, astui Elinaa vastaan ja kysyi: »Elina, etkö sinä enää tunne minua?»
Elina juoksi hänen luoksensa ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Miihkali suuteli häntä vaiti. Elina syleili miestänsä vielä kerran ja kääntyi sitte Maija Liisaa hyväilemään.
»Katsokaa», riemuitsi hän, »Miihkali on täällä! Elämäni ilo on palannut! Ah, te ette tiedä, ette tiedä! Häntä olenkin ikävöinyt niin kovasti, ett'eivät vuoret suinkaan paina maata niin raskaasti kuin tämä ikävä. Mutta nyt hän on täällä, minun luonani. Jospa tietäisitte iloni, mutta ei kukaan, ei kukaan sitä tiedä eikä ymmärrä paitsi Jumala, joka on nähnyt minun suruni.»
»Miten ilo nuorentaa ja kaunistaa!» sanoi Maija Liisa. »Tehän olette nyt aivan kuin toinen ihminen.» Ja Maija Liisa itsekin oli kuin toinen ihminen; hänen vanhoista kasvoistaan ei ollut näkynyt semmoista ilon loistoa sitte nuoruuden päivien.
»Paljon olemme saaneet kokea, Elina», sanoi Miihkali.
Ne sanat palauttivat vanhan palvelijan tajuunsa, niin että hän huomasi sanoa toisille miehille: »Lähtekäämme sisään. Teidän pitää kertoa minulle herra Miihkalin pelastumisesta, ja sill'aikaa saavat he rauhassa puhella.» Hän meni kellariin ja miehet katosivat myöskin sinne.
Elina otti Miihkalia kädestä. »Nyt me emme enää koskaan eroa.»
»Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.»
»Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin paljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa taistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.»
»Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin kukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin minäkään niihin.»
Elina katsoi katsomistaankin häntä. »Miten olet muuttunut synkän ja aivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit», sanoi hän. »Tukkasi on harmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet kokenut.»
»Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on
Suomessa!»
He olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan: »Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa kukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?»
»Kohta», vastasi Miihkali vakavasti, »kohta joko valkenee ja me saamme kuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei enää ole mitään toivoa.»
»Onko maa antautunut?»
»Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä vihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot me olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.»
»Mitä sitte puhut taisteluun palaamisesta?» Vähäsen toivoa oli välähtänyt Elinan mielessä, mutta pianpa se sammui, kun Miihkali vastasi:
»Kun minä läksin sinun luotasi, vannoin silloin voittavani taikka kuolevani. Voitto yhä vielä pysyy piilossa, mutta minä etsin sitä kuolemaani asti.»
»Niin, niin», vastasi Elina, »ensimäisen lupauksesi olet aivan unhottanut. Rauhan ja sanan palvelija on siirtynyt miekan ja taistelun mieheksi. Mutta minä en sinua moiti, itsehän paremmin tunnet asiasi.»
»Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat, ja sinä päivänä, kun minä paljastin miekkani, otettiin sana minulta pois. Nyt minä en enää sitä löydä. Ammatti, jonka itse valitsin, on sysännyt syrjään pakotetun toimen, mutta mitä etemmäksi tarkotusperä hälvenee, jota varten olen taistellut, sitä enemmän voimani vähenevät. Minun sieluni ikävöi lepoa ja sovintoa.»
»Anna elämän sovittaa, mitä elämä on rikkonut», pyysi Elina. »Älä etsi ennenaikaista kuolemaa, jos kaikki voiton toivo on haihtunut.»
Miihkali ei näyttänyt huomaavan Elinan sanoja, sillä hän puhui ikäänkuin ajatuksissaan: »Korkeimman käsi on ohjannut minun askeleeni tänään tänne sinun luoksesi. Anna minulle anteeksi, Elina!» Hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
»Mitäpä minulla olisi anteeksi antamista sinulle, jota niin suuresti rakastan!»
Lapset tulivat juosten. He olivat nukkuneet kosteassa kellarissa, vaan heränneet miesten tulosta. He pysähtyivät ihmetellen katsomaan, kun näkivät Miihkalin istuvan Elinan vieressä.
»Kenen kaikki nuo lapset ovat?» kysyi hän.
»Turvattomia ja yksinäisiä kuin taivaan linnut.»
»Ja miten sinä olet heidät löytänyt?»
»Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä kaikkialta, missä vain on sattunut.»
Hän viittasi iloisesti: »Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta olen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa häntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!»
Lapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä yksitellen luoksensa: »Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun tulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan paremmiksi.»
»Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja siihen luotan.»
Lapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului
Maija Liisa huutavan heitä takaisin.
Mutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta. Äkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri sinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen sitä moneen kertaan.
»Anna anteeksi! anna anteeksi!» pyyteli hän.
Elina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä anteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua elämässä ja minun luonani.»
Miihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui pari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen täytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa. Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.
Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan, tämä on minun mieheni!»
»Se ei ole totta!» vastasi Alli.
Elina otti Miihkalia kädestä. »Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja että minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein käsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano Allille, että me olemme mies ja vaimo.»
»Me olemme mies ja vaimo.»
Alli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero katsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.
»Minun sieluni on musta», supisi hän.
»Me pelotimme, häntä», sanoi Elina. »Hän oli kuullut sinun kaatuneen Isonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt haudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän itse on kadottanut.»
Miihkali seisoi hämillään. »Meidän täytyy … pitäisi … se on … auta häntä, Elina, minä en voi.» Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä nyyhki kuin lapsi.
Elina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa, sanoen: »Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.»
»No, johan minä sanoin», vastasi Maija Liisa. »Kuka käski hänen mennä yksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton ijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on kuin kuollut.»
Kaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. »Kaatakaa pois!» sanoi hän. »Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt tuommoisena on.» Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti siitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan, vaan kaatui uudestaan.
Antero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen, sanoen: »Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
Maija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: »Älkää siinä loitsiko enempää pahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on? Viekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.» Alli kannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: »Voi miten onneton hän on, tyttö parka!»
Mutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan liikkumatta, ja sanoi: »Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja ihan musta. Minunkin sieluni on musta.»
Miihkali katsahti häneen. »Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä tahdot?»
»Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
»On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.»
Antero hymyili viekkaasti ja sanoi: »Jos maailma olisi oikea, niin vääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä ollut se, vaan Sippola.»
Elina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: »Milloin tämä onneton tuli tänne?»
»Hän oli täällä ennen meitä», vastasi Elina. »Hän näyttää täällä kuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on pimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.»
»Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.»
»Sodanko töitä tarkotat?» kysyi Elina.
»Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys.
Siinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.»
Miihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja sammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: »Katsokaa, ihan musta, ihan musta.»
Elina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. »Katso, tämän ja muutakin ovat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet sen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?»
Miihkali otti tuopin. »Kurkien häätuoppi! Niin, meidän häätuoppimme.»
»Vaan miten se on joutunut tänne?»
»Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän saaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja myöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja varastanut meiltä suurimman osan.»
Antero katsoa tuijotti Miihkaliin. »Minun sieluni on musta, ihan musta, ihan musta.» Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.
Elina katsoi murheellisena hänen jälkeensä ja sanoi: »Kohtapa hänen synneistään tuli kosto. Ehkä katumus ja suru ovat riistäneet häneltä ymmärryksen.»
»Ehkä. Toinen ei voi mitata, mitä toisen mielessä kytee.»
Elina tyhjensi tuopin ja pyyhki pois tomun, sanoen: »Miihkali, koska Jumala on niin ihmeellisesti antanut meidän löytää toisemme ja tämän pikarin, josta ensi kerran joimme toistemme onneksi miehenä ja vaimona, niin täyttäkäämme se vielä kerran ja juokaamme yhdessä.»
Hän otti tuopin täyteen vettä ja joi sanoen: »Miihkali, minä juon nuoruutemme ja lapsuutemme rakkauden muistoksi. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi, jos minun sanani eivät ole olleet semmoiset, kuin olisi pitänyt, silloin kuin sinä läksit minun luotani pois taisteluun. Ole varma, että ne sanat kyllä ovat puolestaan kostaneet. Kiitetty olkoon Jumala, kun nyt saan sanoa sinulle, että se hetki on raskaasti rasittanut minun mieltäni yöt päivät.»
Hän joi vielä kerran ja antoi sitte tuopin Miihkalille.
»Sinä olet Jumalan enkeli ja liian hyvä minulle», vastasi Miihkali juodessaan, mutta silloin kuului vieno kilahdus, kultarengas katkesi tuopin ympäriltä, kädet, jotka olivat pitäneet sitä koossa, olivat irtautuneet ja palaset putosivat maahan.
»Minäkö sen nyt tein? Anna anteeksi, Elina!»
»Älä sano alinomaa tuota anna anteeksi, se kuuluu, kuin olisi sinulla kuoleman synti sydämelläsi.»
Miihkalin ei tarvinnut vastata, sillä Alli tuli juuri ulos ja Elina meni osanottavaisesti häntä vastaan, kysyen: »Mitenkä nyt voit, pikku Alli raukka?» Elina yritti syleillä häntä, mutta tyttö työnsi kylmästi ja jäykästi pois.
»Surkuttele itseäsi», sanoi hän.
Miihkali nousi ja astui askeleen heihin päin, sattumalta katsellen Allia silmiin.
»Älä tule lähelle minua», torjui Alli. »Minä en tahdo nähdä sinua!» Ja hän riensi pois metsään päin.
»Alli raukka», virkkoi Elina. »Sinä muistutat hänelle liian paljon sitä, jonka hän on kadottanut. Suru saa hänet mielettömäksi.»
Maija Liisa ja miehet tulivat nyt myöskin ulos, mutta Miihkali ja Elina eivät heitä huomanneet. Käsitysten astuskelivat he edestakaisin pitkin metsän reunaa.
Maija Liisa katseli heitä iloiten ja sanoi muille: »Nuo kaksi ovat nyt iloisimmat ja onnellisimmat koko Suomessa.»
»On minullakin yksi odottamassa, jos hän enää lienee elossa», vastasi
Kaska. »Minä toivon, että Jumala suo meidän nähdä toisemme.»
Maija Liisa kääntyi Eliaksen puoleen, sanoen: »Toivosinpa teidän voivan sanoa samaa, herra Elias, mutta te taidatte olla yksin.»
»Yksin olen ja yksin olen ollut koko elinaikani. Kolmen vuoden ijässä olin, kun äitini kuoli, ja ihmiset sanoivat hänen kuolleen ankarista päivätöistä Surunlinnassa. Muutamien vuosien kuluttua herätti isäni minut eräänä yönä, sanoen: Nouse pois, Elias, sanomaan minulle hyvästi; minä nyt lähden sotaan. Ja hän meni eikä koskaan palannut. Mutta minua kuljetettiin talosta taloon, kunnes kasvoin sen verran, että omin neuvoin tulin toimeen. Siitä asti ei ole kukaan minua odottanut eikä kaivannut.»
Kaska oli siirtynyt etsimään soveliasta sammalta piippuunsa eikä siis kuullut, kun Maija Liisa sanoi: »Puhelivathan ne ihmiset minkä mitäkin teistä Elinan häiden aikaan.»
»Mitä minä huolin ihmisten loruista!»
»No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa ei mielellään tahtoisi ystävää?»
Elias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: »Ah, Maija Liisa, ette tiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia ja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä on rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä vain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä ollut.»
Elina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: »Mitä arvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?»
»Kyllä minä olen valmis», vastasi hän.
Maija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: »Ilmanko ruokaa ja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä on koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö. Mihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa valkenemaan.»
Elias katsoi Miihkalia ja sanoi: »Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa, mutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.»
»Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.»
»Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?» jatkoi Elias.
»Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle», sanoi
Kaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.
»Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?» ihmetteli
Maija Liisa.
»Minun pyyntöni», vastasi Elina, »tietää ja kuulee hän sanomattakin. Minä olen ehkä pyydellyt häntä enemmän, kuin olisi pitänytkään. Mutta minä vielä pyydän kerran, ehkäpä viimeisen: viivy täällä huomisaamuun!»
»No niin, minä viivyn», vastasi Miihkali hitaasti.
»Jumala olkoon kiitetty niistä sanoistanne», sanoi Maija Liisa. »Tulkaa minun kanssani, Kaska auttamaan minua sisällä. Olisipa kuitenkin ollut hirveätä, jos he eivät olisi mitään maistaneet meillä.»
Kaska ja Maija Liisa riensivät kellariin ja toiset istuutuivat lähelle sen suuta. Elina katsoi rukoilevasti Miihkalia silmiin ja sanoi: »Sinun pitää viipyä täällä mielelläsi eikä ainoastaan pakosta.»
»Toivokaamme, ett'ei meidän tarvitse sitä katua», vastasi hän.
»Paras pitää hyvänään kaikki, niinkuin on. Tulevaisuus on Jumalan kädessä ja hän tietää, ett'emme nyt voi tehdä toisin», sanoi Elias.
Ne sanat johtivat Elinan mieleen miesten toimet ja hän kysyi:
»Kohta me eroamme taas, enkä minä vielä tiedä vähintäkään teidän puuhistanne tai mitä on tulossa.»
»Tuossa istuu Keuruun miesten päällikkö ja etevimpänä heistä mainittakoon hänen veljensä. Koko Suomi horjuu ja kukistuu idästä puhaltelevan kuuman myrskyn voimasta, mutta Keuruun seutu ei vielä tunnusta itseään voitetuksi.»
»Mutta», vastusti Elina, »kouran täysi miehiä voitetussa maassa, mitä te saatte aikaan? Kohta teidät voitetaan, niin että joudutte turmioon.»
»Pitää vain voittaa aikaa», sanoi Miihkali, »ja viivyttää vihollista niin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin keksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän näkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen asti.»
»Jumala suokoon hänen palata pian!» huokasi Elina. »Minusta vain näyttää kaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen meistä ainiaaksi.»
»Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin», vastasi Miihkali.
»Miten onnelliset te miehet olette», virkkoi Elina, »te voitte rakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan ikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän täytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian korkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme kaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.»
»Älkää surko», vastusti Elias, »naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai hänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset pyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.»
Elina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi
Miihkaliin, joka sanoi:
»Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta kädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän työnne tulevien aikojen varalle.»
»Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä, jotka ovat turvanneet maata ja meitä.»
»Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa», lisäsi
Miihkali. »Siitä riippuu koko tulevaisuus.»
Elina katsoi häntä silmiin. »Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä olet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et ehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa, ennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun sinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja tervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.»
Miihkali vastasi: »Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa sinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää voimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.»
»Jospa sinäkin olisit!»
Maija Liisa tuli kutsumaan sisälle. »Illallinen on valmiina, älkää viipykö.»
Kaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan kuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se lempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä, ainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi ylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen kiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä päällä.
»Ihan musta, ihan musta», mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi metsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta. Kädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä lailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli. Nähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen luoksensa ja kysyi:
»Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän joutuneen johonkin onnettomuuteen.»
Alli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen sotamiehen sanoja.
»Mitenkä te voitte?» kysyi Kaska edelleen. »Oletteko sairas vai onko säikäys vienyt teiltä ymmärryksen?»
»En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä pitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä yönä minä jaksan paljon.»
»Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.»
Alli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin kurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska ei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan silloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: »Katsokaas tuota! Hän istuu ja pieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle surullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea toiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui äitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa, eikä poika aavistanut sitä itsekään.»
»Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin», arveli Kaska. »Mutta kuka käski häntä tekemään vääryyttä?»
»Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi sanoa hänen tienneen sen olleen väärin?»
»Moni talonpoika», sanoi Kaska, »kertoi hänen olleen hyvän ystävän Sippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui Sippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä hyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä olisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa jättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin tietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu siitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.»
»Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?»
»Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se maksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.»
»Ikuisella kadotuksellako?»
»Niin, niin», arveli Kaska. »En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen verran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.»
Alli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.
»Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?» sanoi Kaska. »Eihän Antero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja sinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja viaton.»
Alli nousi. »Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää miestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua niiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö tiedä ketään?»
Kaska mietti vähän. »Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin toimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole enää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri rouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori ja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin nykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista ei ole mitään apua.»
»No mikä sitte auttaa?»
»Minä olen taitamaton mies», arveli Kaska, »enkä tiedä muuta kuin että niin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä asiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut aikaa?»
Alli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.