XXXIII.

Tunnustus.

Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa itsekseen: »Sielumessu, sielumessu!» Viimein tunkeutui hänen sielunsa kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu Pohjois-Suomessa:

»Oi, suuri Herra Jumala,
Armahda tuskiani!
Sä olet mailman auttaja,
Sä olet ainoani.
Sun valtas voittaa kuoleman,
Sä voitkin meitä pelastaa
Viel' kadotuksen reunalta.»

Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi: »Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.»

»Ei», vastasi Miihkali, »kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista, että täällä on vaikea tulla toimeen.»

»Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.»

Kaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja seisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta istuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän uudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen ja paljasti rintansa, sanoen:

»Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena, kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.»

»Te olette jo uhrattu», vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.

»Oman mielenikö tuomiosta? Olen!»

»Ei, vaan minun tuomiostani!»

»Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja kuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka hetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se ei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta pettänyt minä en ole sinua.»

»Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä synnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?»

Miihkali katsoi häntä. »Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos luulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein vähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki kaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi ainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin, ja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin väkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett'en minä yksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki entisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä eikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa. Sinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään kaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison tässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin, mutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä käsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja rakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin itseni sinun tähtesi.»

»Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.»

»Sano, että annat minulle anteeksi!» pyysi Miihkali.

»Antakaa minun puhua kaikki», vastasi Alli, »ja päättäkää sitte, kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.»

»Jospa minulla olisi edes yhtään.»

»Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas, kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi. Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi; kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut, mitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä kaikkein raskainta?»

»Anna minulle anteeksi, Alli!» pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:

»Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen otitte?»

»Tiedän.»

»Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa sille, jota olen rakastanut.»

Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. »Alli, minä rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.»

Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: »Synti lepää meidän päällämme!»

»Tulkoon se vain minun päälleni», vastasi Miihkali. »Minun kätenihän sinut eksytti.»

»Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!»

»Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie, totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta. Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte tuomitsee meitä lempeästi.»

»Uskotko niin?» kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.

»Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin minua!»

Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan punastuivat, kun hän kysyi: »Minäkö?»

»Alli, minä en jaksa mennä yksin.»

»Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua korjaamaan syntiä synnillä.»

Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: »Mitä mietit?»

»Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.»