Vuosisatojen perintö 2 / Murrosaikana

by Betty Elfving

II OSA

MURROSAIKANA

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.

I Luku.

Siemen tuuleen.

Kun Venäjä ja Ruotsi suuren pohjoismaiden sodan jälkeen sovittelivat rauhaa, vaati ensinmainittu itselleen osan Suomea Kymijoesta pohjoiseen päin Lappeenrantaa myöten, niin että osa Saimaata olisi joutunut Venäjälle. Myöhemmin vedettiin raja kuitenkin Vehkalahden kirkon itäitse peninkulman matka pitkin rannikkoa Vilajokeen, josta se kolme peninkulmaa Viipurista kääntyi luoteeseen ja pohjoiseen Kirvun ja Kaukolan pitäjiin. Tätä valtiorajaa varten oli Vilajoesta hakattu metsän läpi leveä katu, lähtökohta merkittynä kivipyykillä, jonka keskustaan oli pystytetty puinen paalu. Puoli peninkulmaa siitä itäänpäin sijaitsi Vilajoen kylä samannimisen virran rannalla. Sinne oli rakennettu uusia mökkejä venäläiselle rajavartiastolle, ja niiden yli kohosi ruununmakasiineja, joiden tavaroita tänne sijoitetut vartioitsivat. Enemmistö kylän varsinaista väestöä oli kuitenkin suomalaisia, ja aluksi he kauhulla; näkivät kylässään noita entisiä vihollisia. Isonvihan hirveät julmuudet olivat siksi syvästi juurtuneet väestön muistiin, että kyllä oli vielä 1809 tarpeen Aleksanteri I:sen laupiaat sanat mielten rauhoittamiseksi. Mutta kaikesta huolimatta ei Vilajoen väestöstä elämä 1741 tuntunut rasittavammalta kuin monessa paikoin ruotsalaisessa Suomessa. Lahjoitusmaiden talonpoikain valitukset muissa pitäjissä tunkivat kyllä tännekin, ja olihan täälläkin sama kohtalo varrottavana, mutta toistaiseksi oli elämä hiljaista. Majoituksestakin sovittiin kutakuinkin. Olihan nyt rauha molemmin puolin rajaa, ja suomalaiset lapset saivat helposti ystäviä venäläisistä sotamiehistä, jotka omista kodeistansa kaukana, mielellään ja suopeasti nostivat pienokaisia satulaan, leikkasivat heille paperihevosia, nukkeja ja ajopeliä ja jakelivat heille limpuistaan, joihin ei koskaan ollut sekotettu pettua. Asukkaat näkivät vieraiden sotamiesten joka päivä nöyrästi ja hartaasti seisovan pirtin seinällä riippuvan pyhimyskuvan edessä ristinmerkkiä tehden ja rukoillen, ja ymmärrettiinhän silloin, että hekin olivat kristityitä ja palvelivat samaa Jumalaa kuin kansa Suomessakin, vaikka muodot olivat erilaisia. Syvästi koskivat suomalaisiin sotamiehen kärsimykset kovien päällikköjen kourissa. Myötätuntoisuus synnytti hyväntahtoisuutta, ja yhteinen oli kaikilla se kokemus, että maailmassa pienet ovat alttiit suurten mielivallalle ja sorrolle.

* * * * *

Päivä senjälkeen kun parooni Buddenbrock oli sanonut jäähyväiset Maria Sprengtportille ajoi kaksi rekeä Vilajoen kylään. Niiden jälessä ratsasti neljä kasakkaa, ja kaikki pysähtyivät ensimmäisen mökin edustalle. Tiheä lumisade oli ryöpyttänyt tiet umpeen ja hidastuttanut heidän kulkuansa, niin että he, vastoin matkasuunnitelmaansa, olivat pakotetut etsimään yösijaa. Attila joka istui pienessä, avonaisessa reessä, hypähti ylös, koputti ovelle, mutta vastausta ei tullut. Ei näkynyt valoakaan, kaikki oli hiljaista ja pimeätä, koko kylä näkyi olevan unessa. Uudet koputukset ja vakuutukset, että oltiin ystäviä, jotka pyysivät yömajaa aamuun saakka, eivät tuottaneet mitään seurauksia. Ei ollut kukaan kuulevinaan.

Sillä aikaa oli Mariakin noussut reestä ja katseli ihmetellen ja iloisena ympärilleen. Hänen oli ollut hyvä olla mustassa samettiturkissaan ja pehmeässä nahkareunuksisessa päähineessään. Taivas kaareili tähdikkäänä hänen yllään, ja metsän takana kuumotti nouseva täysikuu. Öinen valo näytti leviävän kimmeltävänä seudun yli ja sulatti yhteen mökkien katoilta riippuvat kinokset ympäröivän erämaan kanssa. Koko kylä oli sillä hetkellä kuin ryhmä lumenpeittämiä kumpuja.

Attila luuli kuulevansa ääntä mökistä ja päätti odottaa, jott'ei säikähyttäisi asujamia. Samassa astui kaksi kasakkaa hevosenselästä, lähestyivät häntä, viittasivat erämaahan päin ja kuiskasivat muutamia sanoja, jotka tuskin olivat sanotut, kun jo kiiti mies suksillaan paikalle, sieppasi Marian kainaloonsa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kimakka hätähuuto ilmaisi mihin suuntaan hänet oli viety, mutta pimeys ja korkeat kinokset estivät pikaista takaa-ajoa. Sekä hevoset että miehet vajosivat syvään lumeen.

— Minä se olen, Maria, kuiskasi pois kiitävä mies. Olen Martti. Etkö tunne minua? Älä pelkää, jatkoi hän lempeästi. Kreivi Lewenhaupt on Säkkijärvellä Ruotsin armeijan kanssa. Hän aikoo valloittaa Pietarin voittaaksensa takaisin venäläisen Suomen. Meitä on täällä viisikymmentä miestä tiedustelemassa ja ryöstääksemme venäläisten muona-aitat.

He olivat päässeet metsään, ja samassa valaisi heitä kirkas kuuvalo. Martti asetti Marian lumenpeittämän puun juurelle, mutta yksi ainoa silmäys riitti ilmoittamaan hänelle, että se Maria, jonka hän oli jättänyt Lappeenrantaan oli toinen kuin se, joka seisoi tässä.

— Anteeksi! pyysi hän sydämmellisesti tarjoten kättä. Tahdon muuttaa taas kaikki hyväksi.

— Minulle et ole missään velassa. Paluutan sinulle lupauksesi.

— En ollut toisia huonompi, sanoi Martti liikutettuna. Kuningas ja maa on suonut meille anteeksi, etkö silloin sinäkin?

Maria. Jos Ruotsin valtakunta on sovitettu, niin vähänpä siitä mitä minä ajattelen.

Martti. Teeskentelet! Et ajattele mitä sanot.

Maria. Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja vannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.

Martti. Et tiedä!

Maria. Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa tehtävä.

Martti. Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa uudestaan.

Maria. Pohjatonta ei voi täyttää.

Martti. Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?

Maria. Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun. Taistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut. Niin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut ikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme saaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä puoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua rupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan pelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo oli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin, ymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että omat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka ovat sen kuulleet tietävät sen niinikään.

Martti. Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut, uskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en olisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.

Maria. Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa, mikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut seurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa vaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.

Martti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen ahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan, mutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän vastasi: — Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos menettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!

Hän syöksyi pois.

Hiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka oli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui vapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa. Tajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja vapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti häntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.

Kaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se herätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin. Martti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata. Raskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta ponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle. Kylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja huudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta nyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti ruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella? Olivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei vastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei Attila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.

Levottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta ja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas kuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui toisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria pysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi oli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä näkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä kiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä ruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä Leena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse hän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli, astui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.

Martti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa Pietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty edeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti retkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies ja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset vastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut jäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja syöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara sai heidät kokoon ja huutamalla: »ruotsalaiset ovat täällä!» herättivät he talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan sotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut pois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo valmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko sotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat syöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta heidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys esti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta missä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui hän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla nyrkiniskulla, huusi hän uhaten:

— Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita omaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään, siellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä mitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen on Viipurikin?

Talonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet, mutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo saattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä, eikä Löfving viivytellyt sen antamista.

— Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka tulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne sinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena ollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta minä, näemmä, olen ainoa uskollinen.

— Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika. Rosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme elukat, kun tyhjensitte latomme?

— Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat useat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi iskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin, sillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa takaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko maailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko Karjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut hupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on oltava mihin kuulutaan.

Toiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja ruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa leipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20 vuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut kasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä oltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin heittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei hyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä tahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta Venäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.

Mutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli marssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10 kanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan venäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin, kun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen syy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa, tehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. — Tässä saatte itse nähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja jaellen niitä väestölle. — Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten asianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä selvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus olla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.

Talonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet lukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta ratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät parhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä lujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja miettivänä.

— No? kysyi Löfving kärttyisästi.

— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika ratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.

— Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt, arveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen ryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja sotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan. Molemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja kaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle ja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana. Kansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime kuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen lisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei tahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.

Mitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla etäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän omista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä pyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät pitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon kaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko haavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei nähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet pitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä, joka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä katsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän hänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi miekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket. Maria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan talven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli hänen läheisyydessään.

— Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.

Mies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä liikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas. Vaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja sai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään huokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen kasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta. Hänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän istahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.

— Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa levittääksensä sen hänen alleen.

— Ei, ei, viittasi hän, mutta vaipui samassa alas.

Maria seisoi neuvotonna. Pyörtyneekö Attila? Hän kääri turkin kokoon, asetti sen Attilan pään alle ja rupesi silmäilemään apua. Samassa näkyi pari suomalaista sotamiestä, jotka kiirein askelin riensivät häntä kohti. Hän asettui heidän tiellensä, osoitti Attilaa ja pyysi heitä pysähtymään.

Tuo outo kohtaus, nainen kaatuneen soturin vieressä, sai heidät pyytämättäkin seisahtumaan.

— Jos olette ihmisiä, sanoi Maria, niin viekää tämä herra johonkin mökkiin, muutoin kuolee hän viluun.

— Vieläkö hän elää?

— Elää, mutta täällä hän kuolee.

Miehet katselivat kysyväisinä toisiansa. Olihan heillä muuta tehtävää kuin vihollisen pelastaminen. Tappamaanhan he olivat tänne tulleet. Mutta tässä oli tarjona vanki, vieläpä upseeri. Siitä saa kunniaa. Siis —. Sotamiehet ottivat Attilan käsiinsä, kantaaksensa häntä mökkiin, mutta se oli kaukana. Semmoiseen kiertomatkaan ei ollut aikaa. Lähtivät siis suoraan taistelukenttää kohti avonaiseen hevosvajaan. Se oli sopiva paikka, ja Attila asetettiin hajoitetuille oljille, kädet ja jalat sidottuina. Sotamiehet tekivät lähtöä, mutta Maria huomasi heidän epäluuloiset katseensa ja ymmärsi, että he epäilivät häntä, vaikka hän, suomea puhuvana, oli meikäläisiä. Hän päätti siis näyttäytyä varsin levolliselta ja sanoi varmalla äänellä:

— Ellen käsitä väärin, pelkäätte te aseetonta, haavoitettua vankia, sillä minua ette pelänne. Olen majuri Sprengtportin tytär ja jouduin vangiksi Lappeenrannassa, mutta keisarillisesta armosta olen päästetty vapaaksi, ja olen nyt kotimatkalla. Tämä herra oli annettu minulle suojaksi Haminaan saakka.

Sotamiehet olivat ymmällään, mutta toinen hymyili pilkallisesti. Tuliko heidän uskoa tuota kaunista naista, joka yksinään kulki venäläisen upseerin kanssa? Kyllä he olivat nähneet majurin tyttären, ja olihan tämä sen näköinen, mutta oli hänessä sittenkin jotakin outoa, eikä näinä aikoina saanut luottaa kehenkään.

Maria kuitenkaan ei hämmentynyt. Hän kertoi lyhyesti, että rouva Löfving oli muassa. He olivat yhdessä tulleet Viipurista, mutta nyt joutuneet erilleen toisistaan, kun suomalaiset soturit, vastoin oikeutta, olivat hyökänneet vapaaksi päästettyjen naisten suojelusväkeä vastaan.

Sotamiehet olivat toista mieltä. Heillä ei ollut tekemistä suojelusväen vaan venäläisten muonatavaroiden kanssa, joita Ruotsin armeija tarvitsi. Tuo suuri makasiini oli juuri heitä varten, ja vahdille olivat he suorittaneet pikaisen laskun, mutta sitten oli koko kylä joutunut jaloilleen ja siitä oli noussut niin kiivas melu. Asiaa näin selitettyään riensivät he pois.

Maria hengitti helpommin ja katseli ympärilleen. Hän huomasi suuren kasan hevosloimia sekä heiniä ja olkia. Niistä hän valmisti Attilalle vuoteen, irroitti nuorat, joilla hän oli sidottu, ja peitti häntä loimilla. Lämpö ja lepo näkyivät tekevän hyvää, ja potilas tuntui nukahtavan. Lepo hänelle nyt olikin paras lääke. Maria istui oven suuhun olkikasalle kuuntelemaan. Tappelumelua jatkui vielä, mutta heikompana ja tuontuostakin tauoten. Mitä tästä syntynee? Oikeassa oli Tasma kun hän kehoitti Mariaa olemaan lähtemättä. Viipykää vielä edes yksi päivä, oli tietäjätär sanonut, mutta Leena ei suostunut. Olihan Tasma rukoillut, että hänetkin otettaisiin mukaan, mutta Leena pelkäsi tuota noitaa, ja sillä kertaa täytyi Marian taipua Leenan tahdon mukaan. Mutta jos Tasma olisi ollut mukana, olisi kai käynyt toisin. Niin kiertelivät ajatukset Marian päässä, mutta vihdoin hän uupuneena kallisti päänsä seinää vastaan siten odottaaksensa päivän tuloa. Nukkua hän ei rohjennut, mutta hyvää teki sittenkin suljetuin silmin levossa istuminen.

Jo oli puoliyö ja taistelu lopussa. Kummallakin puolella oli mieshukka tuntuva, mutta Venäläisten pieni joukko oli vihdoin sortunut ylivoiman alle, ja voitto jäi ruotsalaisille, jotka nyt saivat levähtää.

Maria nousi. Hän huomasi Attilan olevan hereillä ja meni häntä vaalimaan.

— Vieläkö olet täällä? kysyi hän hiljaa ja ojensi hänelle kätensä.

— Missäs muutoin, vastasi Maria lempeästi. — Tiedäthän sen.

— Niin, tiedän että rakastat minua ja tiedän myös että rakastan sinua rakkaudella, joka on ijankaikkinen. Mutta nyt meidät erotetaan ehkä koko elinajaksemme.

— Jos ruotsalainen armeija, niinkuin väitetään, on Säkkijärvellä, niin on isäni muassa, ja hänen kauttansa saan hankituksi sinulle suojaa ja hoitoa. Hän ei meitä erota.

Attila katsoi häneen surullisesti, ja surullinen oli hänen äänensäkin, kun hän sanoi: — Ennenkun joudut Säkkijärvelle ja tuhansista löydät isäsi, saattaa paljon tapahtua, mutta koeta päästä jonkun kelpo ruotsalaisen upseerin puheille ja pyydä häntä tänne, jotta saisin uskoa sinut hänen huostaansa.

Hän istahti. Uni oli tehnyt hyvää. Pyörrytys oli lakannut ja elinvoima palasi. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi. Ensi hädässä kiedottu olkikääre oli irtaantunut, ja Maria koetti korjata sitä vaatteistaan revityillä uusilla kaistaleilla. Työn tehtyä suuteli Attila hänen kättänsä ja painoi poskensa sitä vastaan: — Sinä olet kuin hyvät enkelit, sanoi hän. Ne eivät koskaan väsy.

Samassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun hän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: — Tuo nainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!

— Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:

— Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen ystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.

Maria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä ylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti vihdoin:

— Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa tuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! — Hän syöksyi esiin tarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka vaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt rynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.

Maria. Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi minun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan omia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.

Martti. Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?

Maria. Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani vaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.

Martti. Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.

Attila. Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin älkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on kärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja sitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla mielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.

Martti vastasi katkeran vihan katseella turhaan koettaen näyttäytyä kylmältä: — Ettette te häntä paljasta, se on selvää, mutta sitäkin selvemmin todistan minä, ettei teillä ole niin paljon valtaa kuin luulette olevan.

Hän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet seisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään riitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving salamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.

— Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko mieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että hän seurasi neitiä suojelusvartiana.

— Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja vimmatusti kääntyen Marian puoleen: — vai enkö ehkä innokkaasti pyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut vapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua. Miksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit sydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi kuninkaani ja maani?

Maria katseli vakavasti Marttia.

— Oletko sinä Martti?

— Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit meiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen rinnalla.

— Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.

Kapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: — Älä ajattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.

Martti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: — Tyhjyyttä toinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria täytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi lumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.

Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi kuinka oli käynyt ja synkistyi.

— Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.
Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.

Attila puoleksi nousi ja vastasi: — Harvoin seisoo toinen niin toisen tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo. Hansikkaani on jo ennen heitetty.

Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään mies. Kapteeni veti esille taskupullon: — Juokaa, se on järkevintä mitä mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.

Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki oli paennut.

Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään. Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella, kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä. Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.

Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä, sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle. Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa. Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se oli lämmitetty.

Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta. Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän jaksoi. — Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet vahvistavasti.

Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon, jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella. Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.

Maria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli Attila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa hänet.

Silloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: — Oletko ajatellut mitä se maksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?

Maria. Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.

Attila. Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on auttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.

Maria. Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut suorittaa.

Attila. Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää sinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?

Maria. Kaikessa sinun kanssasi!

Attila. Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi menetetty.

Maria. Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa tietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä rakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.

Attila. Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun yhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.

Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.

— Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.

Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen luo ja sanoi matalalla äänellä: — Koetan ulkoapäin avata luukut ja saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina. Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin silloin on aika.

Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta. Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat. Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.

Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle. Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa. Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi, ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut. Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.

Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin, vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja vapaina.

— Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: — Pysähtykää, muutoin ammumme.

Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta, joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta. Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.

* * * * *

Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon, sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä, ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä katsomaan.

Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen hänen kanssaan — tämmöisinä aikoina — sehän oli avointa kavallusta, ja tiettyä oli mitä siitä seuraa.

Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi. Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä lausunut sanaakaan.

— Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.

— Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he ovat tappaneet hänet?

— Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut ajatella?

Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: — Varoitinhan minä teitä vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo? — Maria purskahti taas itkuun.

— Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa, väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa, niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.

Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein tajunnut mistä puhe oli.

— Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.
Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.

Maria rupesi kuuntelemaan. — Saanko siis odottaa isääni tänne tänään? kysyi hän.

— Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin työtä riittää.

Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.

— Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.

— Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.

Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: — Tiedän kyllä että he ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni — jota eivät aavistakaan.

— Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.

— Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän, jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja surussa.

Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut. Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.

— Mitä se on? kysyi hän äkkiä.

Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: — Ne tulevat taistelupaikalta. Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan, mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi, mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.

Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut, mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: — Jos haluatte keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin pastorin, kun hän saapuu kylään.

Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: — Kyllä, silloin kun minut viedään kuolemaan.

Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.
Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.

Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.

— En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos. Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se on valoisa niinkuin tänään.

— Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.

— Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa auringon loistaa pääni päälle.

— Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?

— Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani. Minun on niin raskasta olla.

Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: — Ei!

Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.

Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.

Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, — sillä, sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän, temmasten oven auki, tuolla hän istuu.

Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen, nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin hän miellyttävämpi kuin ennen.

— Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut
Mariaa.

Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.

Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin Maria uudestaan toipui ja vastasi: — Tiedän että minun tulee kuolla, ja että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.

— Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.
Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.

Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: — Älkää olko kova, Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.

Kapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä nähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:

— Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän on silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.

Sen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä suruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.

— Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle sotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen tunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu hänet. Sen sanottuaan hän lähti.

Kun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän nojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian meni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema, ja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa näköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas ympärilleen. — Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?

Tukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli hän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa hän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän kuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli hänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden nähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.

Vähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato. Sammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli sinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty, jonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli niissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä kuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin toivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu Maria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä kukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti, ja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle Yrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella ijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli hän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän rakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on? Mihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.

Hänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet. Nyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu Marian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän näkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin ilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli kulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois, mutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.

Huolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja pysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa vastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin olisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta näkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä jota hän etsi.

Pikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä myöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva sotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä. Hänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.

Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään, auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle. Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala, turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta meitä ijankaikkiseen elämään.

Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan. Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen, joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua, korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa. Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?

Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.

Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; — miksei hän puhuisi heille?

— Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä, ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme omiin käsiimme.

Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana. Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: — Lieneekö hänessä perkele?

— Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta suuhun.

— Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta. Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa antaa meille Viipurin takaisin.

Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta surujen maata? Mitä uskoa?

— Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. — Mitä arvelet?

— Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua ymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä olemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita, että kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle, toisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää. Käsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää mitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei enään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin maihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia oman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan pauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat kostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja onnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa suojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme suoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan luona on lopussa.

Taas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä loistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä moiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu vai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla sanoilla pelastaa henkensä?

— Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme, lausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että venäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.

Ukon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli oikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän ennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita. Venäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään armeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta? Hänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu houkutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.

— Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi hänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.

— Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli sanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät sanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä tahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun yritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä, orastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan niitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja hoitakaamme omaamme!

— Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.

— Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa meitä. Hirtettävä hän on! — Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille. Vahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta uhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo päästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui irti sanoen:

— Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä yksin.

Miehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti hänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle. Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.

— Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.

— Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!
Kavaltaja.

Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan. Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta tämä hurjasti pisti ja löi.

— Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun teidät kaikki! — Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne. Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: — Sittenkin lähdemme yhdessä!

Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.

— He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille, mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka latva jo oli tulessa.

— Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan. — Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.

— Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii, huudettiin taas.

— Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!

Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä aavistanut mitä oli tapahtunut.

Ne kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän rovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään muistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa syyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen eteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja kauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus ilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi ratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että Löfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan Säkkijärvelle.

II Luku.

Uusi päällikkö.

Kun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa sodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen valtiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki asiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän jäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli epätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja muiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja monet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä. Lewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa odotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa seuraavissa säkeissä:

Taashan taivaan aurinkoinen
Säteitänsä lähettää,
Ja se Svean vielä pukee
Purppuransa loistohon.

Sulle kunnia valmistelee
Maineen, jok' ei unohdu,
Urostöitäs mainioita
Jälkimaailma ylistää.

* * * * *

Kun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä lisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja rehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa. Tieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että kerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja itsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä syy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien sotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat tulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja säätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin Ruotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta, pakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen vähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin huomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen, kun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan ulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se löysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä toivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.

Syyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan täytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet homehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti kävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja vaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4 kyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät haudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin jalan pistäyvän ilmoille.

Kaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin miksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin huomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan muonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei voitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten ollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja kun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne talvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit saivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata, Hämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli saatavissa.

Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.

Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.

Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:

— Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon, hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin, että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään itsenikieltämykseen.

Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana. Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt, koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi, että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan sotaa Venäjätä vastaan.

Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön erinomaista nerollisuutta.

Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.

Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä, että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja suuruudessaan.

— Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa kehdossa.

— No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.

— Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että Iivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta hänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä, mutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla. Kaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo olla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen pienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin veljentyttären tyttärenpoika.

Segebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät, että tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin poika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin tottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.

— Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä sillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.

— Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! — kuului kaikilta tahoilta.

Segebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: — Tsaari Pietarin puoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet samoin periä sen äitinsä jälkeen.

— Tottakai! Tietysti!

— No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole niiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja auttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.

— Vai niin! Vai sen tähden. — Nythän oli saatu langan päästä kiini, eikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi tuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.

Hubert oli ainoa joka ei riemuinnut. — Eiköhän olisi ollut parempi, arveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa, kuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille seurauksille.

Mutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana ylipäällikön suunnitelmassa.

— Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen kuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen turhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä koskaan voida kylliksi palkita.

— Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee palveluksen Ruotsille?

— Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin sitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille: Suuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt, että Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.

— Sepä! Vai niin!

— Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki mitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.

Nyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa puhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle ja hänen suunnattomalle urostyöllensä.

Hubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta vähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti hän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu siihen.

Segebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään. Kukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus vieraassa maassa tai isäin valtaistuin?

Hubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat Pietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse palkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana —

Pitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka verkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena Ruotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut. Sitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli saapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen kotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva Haminaan.

Nämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja mielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei ollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa polttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä. Toista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika oli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki syöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa jälkeen, riensi toverien perässä.

Oli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki kulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa. Painostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle ajalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa seurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään voivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta talonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin runsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen. Lukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen. Talonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa. Ihmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla vastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä oikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa voitoissa.

Segebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille. Sinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät he toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana joukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie, ja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden viheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina pihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa, lisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa ajatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen tervehdykseen voitonsaajalle.

Segebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella olevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien yli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti. Yhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta ja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta. Ylimpänä liehui sinikeltainen lippu.

Tämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian tiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas oli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet heidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin toiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan niinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan luonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä, semminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo yksistään urostöiden ja voiton takeena.

Talonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet Haminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi hevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat tiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi keskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea. Tulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet paljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja suurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden kanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin puhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar Elisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä Venäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa. Kuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut tehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta oliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet vangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän olisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä kruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen seurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.

— Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän. Suuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt on meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.

— En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä. Elisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä mahdollisena.

— Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin metsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin — ajatelkaa erämaahan — ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä. Sprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän asiaa ratkaistuna.

Ympärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea edellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni kuitenkin Hubert inttää:

— Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan äidin, Annan, käsiinsä.

— Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä. Annan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia, jotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa Elisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille kaikki mitä vaadimme.

— Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden pilkallisen katseen Segebadeniin.

— Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari Pietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki ymmärrät.

— Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin, hymyili Hubert ivallisesti.

— En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin miehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.

— Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.

— Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.

— Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. — Kah! kah! kaikui yhä loitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.

Segebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle vallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä kauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten airue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään painuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden jälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi myöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin kääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu saada selkoa.

— Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. —
Mitkä silmät! Se on hän! — Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!

— Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.

Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö mahdollista?! Oi Jumala!

Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.

Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.

— No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. — Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.

— Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.

Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.

— Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.

— Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät, sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla istui livreaan puettu kuski.

— Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin. Tehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja kultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä ansaitsevat.

— Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. — Mitä tuo on?

— Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa! Näin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja ajoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.

Lewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas vapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä voima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa, ja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli ympäriseisovia ihmetyttänyt.

— Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä paikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän teitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi. Ratkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on tuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.

— Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut
Venäjän aarteet muassaan.

— Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja ylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen. Niiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.

— Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä lienee.

— Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme!
Entä suuriruhtinatar?

— Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä hän on?

Lewenhaupt yskäsi. — Hän tulee toiste — yhtaikaa sen suuren voiton kanssa. — Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin päin. — Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti ja jyrkästi, rientäen pois.

Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi ohjaksia. — Tahdotko mitään? kysyi hän.

— Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?

— Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:

— Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo kallisarvoiset arkut sisältävät?

— Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.

— Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.

Ylipäällikkö hengähti syvään: — Olkoon, poikani, olet todellakin minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.

Segebaden kalpeni. — Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka tahtoisi kuolla edestänne.

— En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi. Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota sotaonnestamme puuttuu.

— Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä — niin —

— Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni urhoollisen miehen johtamina.

— Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka silloin käy?

Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: — Älä pelkää. Olen antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.

— Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?
Mitä hän sanoi?

Siihen ei tullut mitään vastausta.

— Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!

— Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!

III Luku.

Manifesti.

Vaikka 1741—1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara, mursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat räystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi. Parempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat Sprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan ulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus oli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin koski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta, mutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen sanansa otettu eri lailla vastaan.

Kun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki hän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten hänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen peräytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua hän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari oli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy hänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.

Puoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut ajatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin vaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving vaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään makaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun hän vihdoin sanoi: — Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän oli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut pelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!

Vihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä hän sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän mikäli aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen sotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin tunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta. Hän oli vaan entistä tuimempi.

Toisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli majuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto hänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli tyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan majuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen. Suuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme vangiksi otettua kasakkaa.

Sprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt linnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena hitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa, pieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa rupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten, mutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet pysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea avatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua istahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä tervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän pysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?

Leena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen valmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti sitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski isään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota kaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli syytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn häneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli menetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän itse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos, puhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei koskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään lepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.

Leena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään, kun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois saadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän sulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän kautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin sulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana aamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät huoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin. Niin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua miestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat hänet mukaansa.

* * * * *

Kun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin, lähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan suostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli suomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä sotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi kasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa kolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan kautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä päin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin Suomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla paikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti kyllä sekä miehet että tykit.

Uutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä heillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt itse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto kokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan kenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät vastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes jouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali Lagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman matkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä, poltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit ja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin. Syyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä, vaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen. Vallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi puutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.

Noita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin, että Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen osastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi heikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa. Kokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai jälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15—20 penikulmaa jäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet ratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli tietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat kestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin tapaaminen ilahutti häntä lisäksi.

Nämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton tieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja kulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun varastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan ilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan tervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa viereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja Löfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka olivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja palvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla oli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä kukaan.

Heidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt kohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla levinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli julaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen lailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se, että parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon jatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut saada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään. Lisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa synnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli pyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista valtiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä oloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä huhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi tosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli Lewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut saapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa, koska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt ylipäällikköä.

Nämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin, ettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina, viskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: — Kyllä nuo vetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa sytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, — se on häpeä, joka painaa minut maahan.

Löfving. Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole antaneet semmoisia käskyjä.

Sprengtport. En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti niinkuin muutkin.

Löfving. Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan. Nyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa myöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.

Sprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja muutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän epävarmasti: — Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.

Löfving. Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin ystävä Buddenbrock? Kavaltaja!

Sprengtport. En ymmärrä miksi aina tuomitset Buddenbrockia ankarammin kuin muita. Hän toki pitää päällikkönsä puolta, eikä koeta niinkuin Lagercrantz vieroittaa kaikkia hänestä.

Löfving. Mutta hän koettaa itse ja muiden kautta eksyttää Lewenhauptia. Sillä tiellä vie hän varmimmin meidät kaikki perikatoon.

Sprengtport. Jätä semmoiset puheet! Sellaista ei saa koskaan lausua ilman todistuksia.

Löfving. Ikäänkuin niitä ei olisi riittämään saakka.

Sprengtport. Siinä tapauksessa esitän minä vastatodistuksia. Buddenbrock ja minä olemme vanhoja tovereita. Koko parhaan aikamme seurasimme Kaarlo kuningasta. Pelkuri hän ei ole, paitsi —. Mutta se ei kuulu tähän.

Löfving. Te arvelette, paroonissa on aina miehuutta, paitsi silloin kun hän tarvitsee miehuuttaan. Hän tietää, että niinkauan kun Lewenhaupt pitää häntä neuvonantajanaan, on hän varsinainen päällikkö, joutumatta mihinkään edesvastuuseen. Että Buddenbrock tekee kaikki pysyäksensä tässä asemassa, se on luonnollista, mutta kuinka Lewenhaupt on joutunut hänen talutusnuoraansa, sitä en ymmärrä.

Sprengtport Myrskyisessä meressä vaanii neuvoton pelastavaa lankkua, ja nyt on Lewenhaupt semmoisen tarpeessa.

Löfving. Mutta kuinka on hän siksi valinnut Buddenbrockin?

Sprengtport. Kun ylimielisyys tahtoo sitoa ystävyyden niin täytyy myöntyväisyyden kiristää solmua. Buddenbrock, osaa taipua, sentähden sujuvat asiat hänen kanssaan, mutta ei ikinä Lagercrantzin kanssa, joka muutoin ei ole rakentanut ystävyyttä kenenkään muun kuin oman itsensä kanssa.

Löfving. Sen uskon. Hän luikertelee käsistä kuin ankeriainen.

Sprengtport. Buddenbrockin suurin vika on, että hän on totellut, missä hänen olisi pitänyt käskeä, ja että hän on käskenyt, milloin hänen olisi pitänyt totella. Sentähden äänesti hän valtiopäivillä sotaa, vaikka Ukrainan päivien muiston olisi pitänyt saada häntä harrastamaan rauhaa. Sentähden pyrki hän päälliköksi Suomeen, vaikkei hän luottanut itseensä. Sentähden vitkasteli hän, kun Vrangel pyysi häntä rientämään, ja sentähden horjuu hän nyt toisesta päätöksestä toiseen ja antaa joka taholta moitteelle sijaa.

Löfving. Paitsi veljensä taholta.

Sprengtport vaikeni taas miettien.

— Olkoon miten onkaan, sanoi hän. Jos Gotthard Buddenbrock todellakin on ollut täällä juonittelemassa, niin on se käynyt naiskäden kautta.

Löfving katsoa tuijotti häneen kysyväisenä. Hän ei käsittänyt majuria.

Sprengtport. Kuinka moni mies onkaan, samoin kuin Buddenbrock, raukka vaimonsa edessä. Ei se ole mikään salaisuus, että paroonitar Buddenbrock ohjaa miestänsä kovalla kouralla. Hän määrää maalin, johon hänen tulee pyrkiä, hän liehtoo hänen kunnianhimoansa ja itseensäluottamusta, ja hän pitää huolta suvun tulevaisuudesta.

Löfving. Mitä tuo tähän kuuluu?

Sprengtport. Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja hänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on uneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota kotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä puolestani säälin häntä.

Löfving. Sääliä tuommoista! Minun mielestäni pitäisi sen, jonka omaatuntoa Lappeenrannan kohtalo painaa, panna taivas ja maa liikkeelle paran taaksensa sen vähän, minkä hän kykenee. Mutta mitä tämä Buddenbrock tekee? Ensiksi hyväksyy hän kaikki hulluudet, joita Lagercrantz tyrkyttää Lewenhauptin päähän, ja kun ne ovat tehdyt, moittii hän niitä, puhumattakaan hänen omista kurjista neuvoistansa, jotka ovat myrkyttäneet koko armeijan. Seisotaan ikäänkuin ruutitynnyrin päällä, joka milloin tahansa saattaa räjähtää.

Sprengtport. Lagercrantz olisi valmis myymään sielunsa, jos hän voisi sillä kukistaa Lewenhauptin, mutta syyttää Buddenbrockia kaikista, se on väärin!

Löfving. Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi hän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias, kuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin kukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos ruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot ensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja panee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä vastaan.

Majuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut raihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon neuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin armeijaa, se häneen syvästi koski.

Löfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden katkeroittuneena: — Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on, seisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.

Sprengtport. Sitä en tiedä.

Löfving. Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada kulkea etupäässä.

Sprengtport. Sinä, joka olit tainnoksissa?!

Löfving. Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin joka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja sisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen armeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä lunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin sihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin Lewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200 miestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin lippu siellä.

Sprengtport. No, sitten?

Löfving. Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin: — Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien ylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.

Sprengtport. Entä Lewenhaupt?

Löfving. Hän hymyillen lausui: Rohkea yritys, eikä niinkään hullu. — Teidän ylhäisyytenne, pyysin minä taas, tulkaa sitten avuksemme, ja saatte nähdä, että sillä aikaa kuin Lascy istuu pesän edessä lämmittelemässä Moskovassa, menee Ruotsin armeija suorastaan Pietariin.

Sprengtport. Se ehdotus oli kyllä sinun kaltaisesi, mutta ymmärsikö Lewenhaupt sinua?

Löfving. Olisittepa nähnyt kuinka hän säteili. Aurinkona! — Kapteeni viuhtoi innostuneena kättään ilmassa. Kuin aurinko! Ylipäällikkö oli siksi rehellinen, että hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta kun hän kääntyi Buddenbrockin puoleen, oli kaikki lopussa. — Petollinen parooni katsoi minuun ylenkatseellisesti ja ihmetteli, kun Levenhaupt hetkeksikään oli voinut kuunnella semmoista, jolla ei ollut yhtään oikeutta antaa hänelle neuvoja. Mutta minä rukoilin vieläkin: — Teidän ylhäisyytenne, tehkää minulle mitä tahdotte kun olemme voittaneet. Ottakaa pääni! Annan teille sittenkin Viipurin, mutta antakaa minulle tänään 2000 miestä! Lewenhaupt pehmeni taas, mutta sanoi ensin hiljaa Buddenbrockille, että minusta yhteen aikaan puhuttiin Tukholmassakin. Parooni vaan kohotti olkapäitään ja vastasi: — Mistäpä ei pääkaupungissa puhuta; jos siinä on kylliksi, niin rohkene sitten yrittää, mutta ole varma siitä, että pian puhutaan enemmän sinun hupsuudestasi kuin sinun voitostasi. Jos hän menestyy, himmennyt itse, mutta jos hän sortuu, laukeevat seuraukset sinun niskallesi. Ne sanat ratkaisivat kaikki. Lewenhaupt seisoi siinä kuin lammas ja vastasi hämillään: — Vai niin, niin luulet Buddenbrock, olet oikeassa. En olisi jalosukuinen, jos etsisin epävarmaa onnea roistoväen kautta. Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: Lähtekää virkaanne ja hoitakaa komppaniianne.

Sprengtport. Sen olisi voinut sanoa edeltäkäsin. Ei tikapuilla tähtiin kiivetä.

Löfving. No ei! Mutta siten viskattiin varma voitto käsistämme. Jos ylhäiset silloin olisivat sallineet minun toimia, niin seisoisimme nyt kaikki tsaarin pääkaupungissa. Koko Suomenlahden ympäristö olisi meidän, ja Ruotsin lippu olisi etevin pohjoismaissa.

Sprengtport. Niin ei käy enään koskaan, sen minä uskon.

Löfving. Ei ainakaan tällä tavoin. Venäjä pääsee taas voitolle, eikä ole sanottu että he enää jättävät Suomen takaisin.

Kiihtyneessä mielentilassaan oli kapteeni joutunut keskelle lattiaa, ja seisoi siinä hajasäärin ja suuriäänisenä, kun ovi aukeni ja nuori mies astui sisään. Ensi silmäyksellä huomasi jo että hän oli kaukainen muukalainen. Asetta hänellä ei ollut, mutta olalla kantoi hän matkalaukkua ja kainalossa sitraa säkissä. Harmaata ihokasta peitti osaksi lyhyt nahkavuorinen viitta, ja päässä oli leveälierinen hattu, jonka alta valui vaalea tukka.

Vieras nosti hattuansa ja kumarsi syvään.

— Pyydän, että joku olisi hyvä ja neuvoisi minulle, missä saisi tavata majuri Sprengtportia. Olen täällä vieras, mutta minulle on sanottu, että hän on kylässä.

— Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?

Vieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.

— Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.

Elonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja vastasi vankasti: — Olen laulaja.

— Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä ollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus meidän aikanamme.

— Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin muistan syvästi koskeneet sydämmeeni.

Sprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: — Semmoinen olin minäkin nuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen äidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden ympäröimänä.

— Se on onni, virkahti tuntematon.

— Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän usein kokosi lapsensa laulamaan.

— Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä lupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut rauhaa.

— Kukahan se on, joka lähettää minulle tervehdyksen.

— Eräs, joka pyytää teitä ajattelemaan sitä aikaa, jolloin teidät sai kyyneleihin laulu kreivi Egmontin kuolemasta, ja jolloin te hehkuvalla sydämmellä lauloitte Wilhelm Oranialaisesta, kuinka hän älyllä ja miehuudella vapautti isänmaansa Espanjan ikeestä. Elähyttävätkö teitä vieläkin ollenkaan nämät vanhat alankomaalaiset muistot?

— On siitä aikoja, sanoi majuri miettiväisenä. Kukapa vielä elää, joka tunsi minun silloin. Äitini ja ainoa veljeni ovat kuolleet. Sisareni ja vanha vaalijani olivat sitä ennen menneet, ja sitten en tiedä ketään?

— Se, joka lähetti minut tänne, sanoi että olitte saaneet ristimänimenne Wilhelm Oranialaisesta. Nimenne on Wilhelm?

— On kyllä, mutta kuka sen on sanonut? Miksi ette ilmoita nimeänne ettekä mainitse sitä, joka lähetti minulle tervehdyksen?

— Sen sanon kernaasti, mutta laulajana täytyy minun saada sanoa se laulussa.

Muukalainen otti esille sitransa ja istahti katse kiinnitettynä Sprengtportiin: — Näen että olette paljon kärsinyt; niin minäkin, sentähden ymmärrämme toinen toistamme. Sen sanottuaan alkoi hän hiljaa soittaa, mutta vähitellen vahvistuivat säveleet ja muodostuivat suloiseksi melodiiaksi.

— Kuinka kaunista, virkahti Sprengtport hänkin istahtaen, taas kuulla noita armaita säveliä.

— Eikö totta, myönsi muukalainen. Kuinka ne viihdyttävät ja sovittavat. Tietäkää, oli aika jolloin kaikki syntini, kaikki suruni, koko elämäntaisteluni toiveineen ja tappioineen olivat kokoontuneet yhdeksi ainoaksi kauheaksi taakaksi, joka painoi minua maahan. Mikä on silloin ihminen? Kaikki mikä elämässä on valoisata, kaikki mikä meitä kuitenkin pitää pystyssä tuntuu ikäänkuin poispuhalletulta ja toivoton pimeys valtaa sielun. Kenen luo silloin mennä? Siihen aikaan en tiennyt ketään. Olihan vaan yksi ainoa taivaassa ja maassa, mutta hän oli minua niin ruhjonut, ettei apua ollut näkyvissä. En voinut toivoa enkä rukoilla. Silloin liitelivät laulun hiljaiset säveleet huoneessa ja kuulin lapsikuoron laulavan:

Kas siemenkin virkoopi, vaikka
Sen maaks oli muuttanut multa,
Kun joutuupi hedelmän aika
Se tähkänä kiiltää kuin kulta.

Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri, mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.

— Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.

— Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra majuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän muuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat säveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden täytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa teille.

Laulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa, muuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan, mutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm Oranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä vastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.

Hän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen eteensä ja epäluuloisena kysyi:

— Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.

— Mahdollista kyllä.

— Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun ääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin matkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän salaa mielessään.

Vieras laski sitran pois ja nousi.

— Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen lähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. — Näin sanoen veti hän esille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta tämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti tuntematonta.

— Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on itse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen tervehdyksen kanssa.

— Maria! toisti Sprengtport kalveten.

Enempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:

— Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun toteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. — Ehkä olette näihin aikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän tyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Keisarillisesta armosta —

Sprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila huomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun Sprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:

— Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja ennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua tälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa asiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä teidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä häntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi muuta.

— Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.

— Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on syntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme niinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt. Maria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan ja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja vahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin että mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen, sen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.

Sprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas ja sanoi: — Siis oli se viekotellut Mariankin.

— Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut kuin korkein elämässä!

— Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti
Löfving. — Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.

Attila vastasi kylmästi: — Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne tultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.

Kääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: — Kun teidän tyttärenne minun suojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.

Majurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti ja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo aikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut sitä uskoa.

— Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi teidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes ne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.

— Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?

Attila astui askelta likemmäksi: — Marian korkein toivo oli saada itse näyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi enään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä minun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä kohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään Suomen kansalle.

— Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.

— Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila surullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua semmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.

— Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä ja toista jäänyt suorittamatta.

— Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.

— Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?

— Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku, joka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin urhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin suuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.

Majuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: — Se aika jolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen hautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua heiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.

— Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä täytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti ilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas Espanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan veri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan uskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla sen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.

Sprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:

— Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.

Attila. Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme ihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa maassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.

Sprengtport. Mitä tuo tähän kuuluu?

Attila. Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.

— Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt vasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. — Se ei ole totta! Täällä ei ole rovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.

— Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole sen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä pakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka taipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt taas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa omistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa kurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon. Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää viljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata saaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä syntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei kukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.

— Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. — Mutta ette te enkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.

Attila. Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti manifestin: — Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää laiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja kuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu teille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä silmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne katuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!

Sprengtport. Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään vihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen lankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään kaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon tähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään onnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.

Attila. Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta hänen sydämmensä sykki.

Majuri hymyili surullisesti: — Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman pohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.

— Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka Jumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren miehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken toiminnalleen?

— Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät langetessaan suuren tehtävän muassaan.

— Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme ole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos vaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.

— Ei tiedä, mutisi majuri hiljaa.

— Ei, lisäsi Attila, se tehtävä, joka sulkee itseensä elämän, se kyllä aikanaan löytää oikean miehensä. Olkoonpa etten minä ollut se ja että minun jälkeeni tulee toinen, olenhan kuitenkin ollut avustamassa.

Synkkyys majurin silmistä oli vaihtunut miltei avonaisuudeksi ja hyväntahtoisuudeksi, ja hän vastasi leppyisästi: — olette puhunut paljon, jota en voi ruotsalaisena upseerina hyväksyä, mutta se ei estä minua Wittin jälkeläisenä myöntämästä, että olette oikeassa. Suomessa tuo kuitenkaan ei menesty. Rikas, tiheästi asuttu Hollanti saattoi kuohuttaa aaltoja, jotka vihdoin syöksivät espanjalaisen hirmuvallan haaksirikkoon. Mutta täällä? — Harvalukuinen kansa, joka ei pyydä muuta kuin saada elää rauhassa.

— Juuri tätä rauhaa manifesti meille tarjoo.

— Kuinka pitkäksi ajaksi arvelette? Ja entä ennen kun sen saavutamme! Olen vanha soturi, ja tiedän, että rauha viihtyy paraiten tykin takana, ja tykki kaipaa miestänsä. Se, jolla ei ole voimaa lyödä ketä tahansa, se älköön esiintykö omalla lipullaan Europan eteen. Hän ei saa lapsellisesti luottaa mihinkään muuhun valtaan, kuin siihen, jonka voima hänelle antaa.

Verevä puna nousi Attilan poskille ja hän kohotti uudestaan manifestia: — Tässä, sanoi hän, antaa Venäjän voima meille oman vallan. Se antaa meille lepoa ja vapautta, antaa meille tulevaisuutta. Lukekaa itse sen lupaukset!

— Mutta jos tuo suuri valtakunta katuu? Mitä heikko Suomi silloin tekee?

— Mitä jalous lupaa, sitä ei voima kadu. Muutoin tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joka elää vapaana, se kasvaa voimakkaaksi.

— Niin te luulette. Minä puolestani tiedän, että heikossa täytyy olla paljon tarmoa, kun sen pitää kuolettaa rakkautensa ja tallata sitä, voidakseen edes sillä keinoin säilyttää sitä, jota sen voimattomuus ei voi suojella. Mitä Löfving arvelee?

Kapteeni loi katseen puhujiin ja hänen sanoissaan tuntui olevan täyttä totta, kun hän lausui: — Minä arvelen, että se olisi hirtettävä, joka kiusaa meitä luopumaan kuninkaastamme. Teillä ei ole mitään tekemistä maamme kanssa, tiedätte vähän siitä, mitä me tarvitsemme. Hoidamme asioitamme itse omin neuvoin. Mutta jos tahdotte palkkaa tänne tulostanne, niin etsitte turhaan Venäjän kultaa, Ruotsin tappara on likempänä.

Attila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving:
— Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.

Attilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: — Isäni pysyi vielä ihmisenä kun te muutuitte pedoksi.

Löfving. Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen siitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja Ruotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään tultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.

Attila. Siihen ette kykene.

Löfving. Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua palkkaanne.

Löfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi terävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: — Ajattelette kai poikaanne ja syytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen isääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta, jolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka valmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät saaneet kuolla.

Löfving. Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä nauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.

Attila. Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi Suomessa.

Löfving. Te siis muutatte mielipidettä.

Attila. En muuta mitään.

Löfving. Tottakai muutatte, kun ensin yrititte viedä koko Suomen rajan yli ja samassa hetkessä surkuttelette itseänne ja kaikkia muita, jotka vietiin pois Ruotsista. Katsokaa, niin on käynyt ja niin käy ijankaikkisesti kaikille luopioille.

Attila. Luopioille! Siksi en tullut koskaan, mutta orjaksi kyllä teidän ansiostanne. Hän tempasi auki ihokkaansa ja paljasti rintansa.

— Tässä! Näette! Tämän sain siellä, sitten kun ensin olitte tehnyt minut isättömäksi. Kummalla meistä on oikeus tuomita? Ja kellä on enemmän sovitettavana? Antakaa takaisin mitä minulta riistitte. Antakaa minulle isäni, kotini, sisaruspiirini, kotimaani! Poistakaa poltettu kotka hartioistani, tehkää minut vapaaksi niinkuin vapaana synnyin Suomessa.

Löfving tuijotti vaijeten tuohon kalpeaan olentoon, joka seisoi siinä niin kuohuksissaan, ja Attila jatkoi: — Vaikka koko ikänne olisitte polvillanne edessäni ja itkisitte verisiä kyyneleitä, ei se sittenkään voisi poistaa sitä tuskaa, jota sieluni on kärsinyt yksinomaan teidän tähtenne.

— Ehkä, sanoi Löfving myöntyväisesti. Ehkä, mutta en voinut muuta.
Kapteeni kääntyi pois. Näkyi että hän tahtoi salata liikutustansa.

— Jollette, sanoi Attila lauhkeammin, jollette silloin voinut muuta, niin nyt voitte. Käsittäkää minua vihdoin, kun pyydän teitä muistamaan, että meidän jälkeemme tulee uusia miehiä, jotka perustavat uusia perheitä tässä maassa. Niiden tulevaisuudesta minä puhun. Olemme nyt kerran mitä olemme. Meitä ja meidän kohtaloamme ei kukaan enään muuta, mutta tulevaisuutta voimme muuttaa, ja se meiltä odottaa ratkaisua.

— Älkää meiltä vaatiko mahdottomia, vastasi Löfving hiljaisesti, melkein nöyrästi. Olemme vannoneet uskollisuutta Ruotsille, kuningas Fredrik on herramme ja kuninkaamme, kotimaamme kuuluu hänelle, eikä mikään oikeuta meitä muuttamaan sitä.

Attila seisoi siinä, levottomuutta, epäilystä ja tuskaa kasvojenpiirteissä. Tämä taistelu oli ehkä toivoton, mutta hän ei voinut vieläkään hellittää. Hän alkoi uudestaan ja lausui intohimoisesti: — Ette kai tunne Oranialaista, ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Wittistä? Mutta Engelbrektistä olette kuullut. Mainitkaa edes yksi mies koko Ruotsin valtakunnassa, joka ei siunaa häntä ja hänen tekoansa. Hän pelasti maansa Tanskan vallasta. Tehkää niinkuin hän, vapauttakaa Suomi!

Soturiveri kuohahti taas Löfvingissä: — Olen tehnyt mitä minä voin ja niin teen vieläkin tällä hyvällä miekallani. Kun ammuin isänne, tein sen pelastaakseni talonpoikaisvapauttamme ja isäimme uskoa, eikä mitkään rukoukset saa minua uhraamaan niitä nyt. Vähän on elämä teille opettanut, jos uskotte, että mies, joka on uhrannut koko elämänsä sen puolesta, mitä hän pitää pyhänä, heittäisi haudan partaalla kaiken tämän pois ja möisi sielunsa sille, joka vie hänet ijankaikkiseen kadotukseen.

— Ette ymmärrä minua, sanoi Attila, pää kumarassa.

— Minä teitä ymmärrän, puuttui Sprengtport puheeseen, mutta te olette haaveilija ettekä ymmärrä meitä. Olette nyt vankimme ja lain mukaan kuoleman mies. Mutta minun kauttani ette kaadu. Mitäs kapteeni Löfving sanoo?

Löfving katsoi syrjään vastatessaan: — Olen jo kerran ottanut hänen henkensä katkerammin kuin tappamalla. Kaatakoon hänet ken tahtoo. Minä en voi.

Sprengtport lähestyi Attilaa. — Näette nyt mikä teitä odottaa Suomessa.
Olkoon se teille kylliksi.

Attila. Katkeran opetuksen annatte minulle muistoksi.

Sprengtport. Mutta se on terveellinen. Tahdotteko luvata minulle mitä pyydän?

Attila. Mitä on minulla annettavaa, jota te ette voi ottaa? Olen vanki vallassanne, ja te olette Marian isä.

Sprengtport. No siis, poikani, lupaa minulle, ettet enään koskaan Ruotsin rajojen sisällä nosta kysymystä manifestista. Sillä ei Suomi mitään voita, mutta kaikki saattaa joutua alttiiksi, jos kansa heittää kaiken mitä meillä on, tavoittaaksensa sitä, mitä se ei voi koskaan saavuttaa.

Attila. Voi maata, voi kansaa!

Sprengtport. Lupaatte siis luopua yrityksestänne?

Attila. Ei ole tarvis luopua siitä, joka itsestään raukee. Kenen luo nyt enään menisin, kun ne miehet, joihin luotin, kieltäytyvät ajattelemasta asiata?

Sprengtport kääntyi Löfvingin puoleen.

— Koska olemme saaneet hänen lupauksensa, niin annamme mekin omamme ja lupaamme saattaa tämän aseettoman miehen ehjänä vahtien ohi.

Löfving pysyi vielä synkkänä, mutta vastasi ratkaisevasti: — Minun käteni sai hänet isättömäksi, tahdon nyt tehdä hänen hyväksensä mitä voin ja pelastaa hänet vaarasta tahi kaatua Anteron pojan kanssa.

Mutta Attila korotti torjuen kätensä ja vastasi kylmästi: — Tunnustan hyväntahtoisuutenne, mutta en tarvitse sitä. Jos teidän kenttävahtinne ampuvat aseetonta miestä, niin tehkööt sen. Sanon heille silloin kuolinhetkelläni, kuka olen. Mutta jos tahtovat sotaoikeuden edessä tietää asiani, niin saavat tuta, että sittenkin on ollut yksi mies, joka tavoitteli kotimaansa vapautta.

Vireä tuli syttyi Sprengtportin silmiin, ja hän ojensi äkkiä kätensä: —
Me kaksi olisimme voineet hyvin ymmärtää toisiamme.

Attila seisoi hetkisen epäröivänä. Nyt hän ei halunnut enään tarttua tuohon äsken hänelle niin rakkaaseen käteen. Sprengtport huomasi sen ja sanoi: — Älkäämme niin erotko toisistamme. Se, mikä on oikeata teille, se on väärää minulle, mutta keskinäinen kunnioitus vahvistuu usein paremmin kun pidämme kiinni mielipiteistämme, kuin jos käännymme toiseen, joka on ristiriidassa parhaan ymmärryksemme kanssa. Uskotteko minua?

Majurin äänessä oli jotakin vienoa, joka vaikutti sovittavasti, ja kaikesta huolimatta tunsi Attila seisovansa Marian isän edessä.

— Ette siis kiellä minulta kunnioitustanne? kysyi hän kalpeana.

— Olisin kernaasti sanonut teitä pojakseni!

Sprengtport aukasi sylinsä, ja nyyhkien heittäytyi Attila hänen syleilyynsä.

— Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen.
Kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.

— Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta.
Näinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.

Attila kääntyi Löfvingin puoleen: — Antakaa minulle anteeksi se suru, jonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole koskaan toivonut teille pahaa.

— Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna. Minäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut muuta. Anteeksi!

Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: — Paljoa vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen työntää sen vihdoin pois.

— Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja koska tapaamme toisiamme toiste.

— Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo, sentähden täytyy minun lähteä.

Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.

* * * * *

Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät yrmeiltä ja uhkaavilta.

— Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni vastaamatta kapteenin tervehdykseen.

— Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.

— Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen kanssa?

Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä levollisella viattomuudella: — Minun askeleeni ovat helposti luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään tapahtunut.

— Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan rangaistuksetta saa kavaltaa.

— Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.
Minuun se ei satu.

Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: — Löfving ei saata kieltää, että te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.

— Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.

— Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.

— Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?

— En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin olisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne puheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja vankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois meidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni mitään koko asiasta.

Buddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. — Onko tuo Löfving menettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän asiaan?

Osoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti: — Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin ulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä päivän tunnussanaa. »Jumalan kanssa», vastasi mies selvästi, mutta sittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla silmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen sanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut herra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan sotaväkeä Haminassa soitollaan.

— Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän ihmeissään.

— Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.

— Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse valehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.

Löfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: — Jos hän oli petturi, niin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään helppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.

— Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.

— Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin alussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle kaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa. Yksi asia vaan epäilyttää.

— Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei ollut tähän saakka osoittanut.

— Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.

— Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen
Buddenbrockia. Tämä kalpeni.

— En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.

Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.

— Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet tänne!

— Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää. Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.

— Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja nyt pelkäät joutuvasi kiinni.

Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.

— Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.

Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: — Sinä kai halusit komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.

— Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»

Segebaden. Semmoista on nyt helppo sanoa.

Ring. Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?

Löfving. Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi kaikki sujunut kuin rasvattuna.

Segebaden. Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.

Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. — En ole koskaan kantanut kunniaani suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan. Sentähden olimme voitosta varmat.

— Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.

— Kyllä, niitä, joihin se ei luota.

— Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?

— Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme
Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.

Tumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi arvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: — Kapteeni Löfving ei tee ensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes olette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä olette puhunut, antakaa pois miekkanne.

— Miekkanne! pyysi Segebaden.

Heti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta siinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä lausui hän lujasti ja katkerasti: — Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan miehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä pitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä varmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava, jolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.

IV Luku.

Levottomia päiviä.

Haminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti samannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan huomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta kun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa Etelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen. Ensimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja sentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten, laajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta tahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän rasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät levottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne olivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä luontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut mitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä laajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan matalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea rakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin puusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen kruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja loisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle. Monen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä sen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska viholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville pikivannikoilleen ja pommeilleen.

Tähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi Haapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia maille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka, huono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja punatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute levitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema olisi säästänyt.

Kevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu aselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan tienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä, eivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli yhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija, johon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä ja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin ja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5 fregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä vartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24 kenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa kaupungista.

Siten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja levottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että se voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä sitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan rohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana kuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.

Sillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä sairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen temmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan ruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut ylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä ensi päivänä maata paareilla.

Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki virteen, jolla toimitus lopetettiin.

Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen. Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä olivat odottaneet hänen sanojansa — Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.

Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23 tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain. Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä kaikki?

Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.

Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna, joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.

Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä, mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.

Eversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan joukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.

— Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan arvoton ja mahdoton puolustaa!

— Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta taholta.

Mutta Bousquet ei hellittänyt: — No olkoon! Veremme on siis liian kallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis viipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin parempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän puolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa. Olemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä sadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia rykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen syventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he juuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa taistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme entisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista nurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman emme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he voisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.

Syntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet vimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin, mutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja kaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä puolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä puolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää vihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin puolustaa maailman loppuun saakka.

Tämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin uudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama. Solalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen oli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko Marttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka oli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi Buddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.

Armeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa jätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi. Raivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin päästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan häpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia peräytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat. Erityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta, ja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki, sillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.

Levotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven muisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt sitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä alituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä alakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa lohduttavilla sanoilla. — Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä Säkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita sotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä Kaarlo Ulrikin puolta.

— Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte huudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän loukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha liittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä jotakin. Mikä halpa mielettömyys!

— Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja keisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja rajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi uhkaavalla äänellä kysyi:

— Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan laupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa minut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden meidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä pysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen heidän lakinsa.

Buddenbrock laski kätensä ystävän olalle: — Sinun täytyy punnita sanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi, jos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.

— Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien pillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee kuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat käskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä valitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin herttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat vaan omaa etuansa.

— Toivokaamme että niin käy, vastasi Buddenbrock, hyvillänsä kun sai aihetta päästä polttavasta pääkysymyksestä. Toivokaamme että herttuasta kehittyy sinun onnesi ja Ruotsin. Muistathan millaista loistoa kaikki ennustivat sinulle, kun Tukholmassa astuit laivaan purjehtiaksesi Suomeen?

Lewenhaupt seestyi ja katsoi luottomielisesti asekumppaniansa. — Kun nousen loistoon, niin sinäkin Buddenbrock nouset kunniaan. Tahdon palkita ystäviäni kuninkaallisesti, mutta vihollisiani tallaan, kunnes he kiemuroivat kuin madot ja menehtyvät.

Buddenbrock nyökäytti kiitollisesti päätään, ja Lewenhaupt jatkoi: — Tiedän semmoisen päivän tulevan, sillä eräs tietäjätär on minulle ennustanut enemmän kunniaa kuin mitä voin kestää.

— Koska? Missä?

— Ranskassa, Hän sanoi että voin odottaa hallitsijanvaltikkaa, ellen kompastu 2:teen ja 3:een. Varon näitä numeroita, sillä ne näkyivät paarini alla.

— No niin, ruumispaaria he voivat ennustaa meille kaikille, mutta valtikkaa! Oletko koskaan ajatellut itseäsi hallitsijan valtikka kädessä?

Lewenhaupt punastui äkisti, ja hänen silmänsä leimahtivat: — Miksi ei?! Mutta valtikkaan kuuluu kruunukin. Hän viittasi itään: — Ehkäpä se riippuu tuolla.

* * * * *

Tieto armeijalle annetusta peräytymiskäskystä levisi kuin kulovalkea kaupunkiin, ja samaan aikaan kiiti kuriiri pääkortteeriin ilmoittamaan, että aselepo oli päättynyt. Odottamaton uutinen sotaväen lähdöstä nosti Haminassa hämmästystä ja kauhua. Ennen niin taistelukiihkoiset Hatut olivat nyt siksi sävyisiä, että pahoittelivat kun ei oltu rauhallisilla keinoilla sovitettu selkkauksia. Pääkortteerin ei tarvinnut heti tehdä lähtöä, oli siis riittävästi aikaa päästää tunteet purkautumaan, ja sitä kyllä käytettiinkin joka taholla. Eräästä teltasta Myllykylän kanervakankaalla kuului jo meluavia ääniä.

— Koko tämä kurjuus tulee yksinomaan Lewenhauptista ja hänen ranskalaisista ystävistään! huusi kornetti Hubert, joka samanikäisten kumppanien parissa tahtoi purkaa sydäntänsä.

— Kenestäpä muista, myönsi Reif. Ranskalaiset kujeilijat ovat saaneet meikäläiset mielipuoliksi.

— Valehtelet, tiuskasi Segebaden, iskien nyrkkinsä pöytään. Jos kaikki olisivat Lewenhauptin lailla äänestäneet Birkenfeldin herttuaa, olisivat asiat selvillä, ja silloin voisi valtakunta yksimielisesti hieroa rauhaa.

— Mainio rauha! ivasi Reif. Jänisten ja kavaltajien ostama ranskalaisella kullalla.

Segebaden astui uhkaavana hänen eteensä.

— Toista se! Jos uskallat.

— Uskallan! Kaikki, jotka eivät ole hulluja, tahtovat rauhaa, ja sen voisimme saada, jos tekisimme Peter Ulrikin kuninkaaksemme. Hän on keisarinnan sisarenpoika, ja hänestä olisi valtakunnalle suurta hyötyä, mutta Lewenhaupt tahtoo tasavaltaa, päästäksensä itse hallitsemaan, ja sentähden hän jättää maan ja valtakunnan hunningolle.

Raivokkaana kohotti Segebaden käsivartensa hyökätäksensä nyrkillä vastustajaansa; Reif niinikään tarttui pikaisesti miekkaan, mutta ennenkun hän sai sen tupesta, olivat hänen ystävänsä rientäneet estämään häntä. Segebaden tahtoi tunkea vastustajansa syrjään, mutta Reifin ystävät eivät väistyneet, ja kun samassa Segebadenin hengenheimolaiset asettuivat hänen ympärilleen, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa suunpieksämistä.

— Ruotsi, huusi Segebaden, saa kiittää Jumalaa, kun sillä on Lewenhauptin kaltainen mies, joka vielä valvoo, että sen kuninkaan valitsevat valtiosäädyt eikä muutamat jänissydämmiset sotapäälliköt.

Reif, Hubert ja muut samanmieliset tahtoivat käydä Segebadeniin käsiksi, mutta Lewenhauptin puoluelaiset tunkivat heidät pois. Siinä huusi Reif häntä ympäröivästä ryhmästä: — Odotapa, Segebaden, sen saat vielä maksaa. Björnberg, Stjerneld ja monet muut ovat vannoneet, etteivät taistele Venäjää vastaan jos Peter Ulrik tulee kuninkaaksemme, ja siksi hän tulee. Tehköön Lewenhaupt mitä voi.

Ne sanat saivat aikaan uuden, vielä hurjemman mylläkän, ja pian syöksyivät nuoret, hurjistuneet soturit taivasalle. Sieltä kuului muiden kovaäänistä puhetta. Joukko vanhempia upseeria joi vallan lähellä heitä keisarinna Elisabetin sisarenpojan, Peter Ulrikin maljaa ja kohottivat sitten lasinsa juodaksensa Venäjän menestykseksi. Silloin lähestyi Lewenhaupt kulkien käsikynkässä Buddenbrockin kanssa, tosin jotensakin kaukana, mutta kuitenkin siksi lähellä, että jo saivat sanoista selkoa ja ymmärsivät mistä oli puhe. Ei ollut ensi kerta kun alapäällikkökunta täten uhmasi hänen tahtoansa, mutta kun hän ei kyennyt ryhtymään mihinkään näitä uppiniskaisia vastaan, poikkesi hän syrjään ja katosi ystävänsä kanssa, ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleet.

* * * * *

Tämä levoton päivä oli nyt lopussa, ja uupuneena heittäytyi Lewenhaupt vuoteelle nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa. Neuvottelut olivat suoritetut, kirjeet kirjoitetut ja kuriirit lähetetyt. Palvelevat herratkin olivat poistuneet. Hän halusi lepoa, voidaksensa unhottaa vaivat ja huolet. Ahdistetun ylipäällikön sisu oli kuitenkin siksi kuohuksissa, ettei uni saapunut, ja taas tunki kiivaita sanoja hänen korviinsa, niin ettei unta ollut ajateltavissakaan. Liikahtamatta koetti hän käsittää näitä ääniä ja huomasikin, että etehisessä vartioiva sotamies oli joutunut sanakiistaan jonkun kanssa. Lewenhaupt kuunteli vieläkin, mutta kun kiistaa jatkui, tarttui hän pieneen soittokelloon, jolla hän kutsui vahdin sisään. Tämä aukaisi oven, mutta samassa tunki Segebaden sisään ja heittäytyi polvilleen Lewenhauptin eteen, joka vielä oli vuoteella.

— Suokaa minun lausua muutamia sanoja! pyysi nuorukainen huohottaen.
Älkää käskekö minua pois. Sanani ovat vaan teitä varten.

Lewenhaupt nousi, käski sotamiehen ulos ja tarjosi kättä Segebadenille, nostaaksensa hänet polvistuneesta asemastaan.

— Mikä on? kysyi kreivi levottomana. Mitä tahdot?

— Voi setä, jos tietäisitte! Kaikki ovat teitä vastaan. Ylhäiset päälliköt aikoivat tehdä salaliiton keisarinnan sisarenpojan eduksi. Olen kuullut heidän vannovan, etteivät aijo taistella Venäjää vastaan, koska Kaarlo Pietari Ulrik on saava Ruotsin kruunun eikä kukaan muu. Useat upseerit valmistavat jo matkamyttyjänsä palataksensa Tukholmaan ja ajaaksensa siellä tahtonsa perille.

— Lähtekööt, vastasi Lewenhaupt kalpeana mutta ylpeänä. He eivät ole yksin maailmassa. Minä saan tahtoni perille ilman heitä.

— Teidän pitää tietää kaikki! Ne komeat arkut, joita juhlallisesti ajettiin tänne — voittosaalis Säkkijärveltä —

Lewenhaupt säpsähti: — No, mitä niistä?

— Niistä puhutaan kaikkialla. Sotamiehet väittävät, että te olette salassa tyhjentänyt ne, ja pistänyt kullan omaan taskuunne. Luullaan että olette saanut nämä aarteet palkkioksi kavalluksesta. Päälliköt huutavat rauhaa, mutta sotamiehet vaativat taistelua. Ääretöntä katkeruutta on nostanut Haminan heittäminen ilman puolustusyritystäkään. Suomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet ovat yksissä tuumissa, ja kuulin heidän sanovan, ettei tämä peräytyminen ole muuta kuin sen jatkoa, mitä Buddenbrock teki Lappeenrannassa. Armeija lisäksi uskoo, että Lagercrantz ja Löfving ovat vangitut sentähden, että tahtoivat taistella ja koettivat estää Suomen jättämistä vihollisille.

Segebaden vaikeni, ja vasta silloin hän huomasi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Lewenhaupt oli kavahtanut pystyyn, hänen värinsä oli muuttunut tuhkaharmaaksi, ja hän seisoi tuossa liikahtamatta tuijottaen uskolliseen sanansaattajaansa. Näytti siltä kuin olisi hänen sydämmensä lakannut tykyttämästä. Painostava vaitiolo alkoi, jolloin Lewenhaupt tajuttomasti kairasi katseensa Segebadeniin.

— Suomen jättäminen viholliselle?! huudahti hän vihdoin. Nuo ilkiöt!

— Niin, armas setä. Väestö uskoo, että te ja muut päälliköt aijotte myydä Suomen. Moni arvelee, että se jo on tapahtunut ja että vastustaminen on turhaa.

Lewenhaupt seisoi ääneti huulet yhteen puserrettuina, ja Segebaden
jatkoi: — Jos kuulisitte mitä ilkeitä renkutuksia teistä lauletaan.
Sanotaan, että kävitte Säkkijärvellä ainoastaan juodaksenne veljenmaljaa
Lascyn kanssa ja saadaksenne hänen kultansa.

— Kahleisiin nuo konnat! kirkasi Lewenhaupt ja polki lattiaa niin että huone tärisi. Jok'ikinen, joka niin puhuu, on vangittava.

— Ei ole meillä tilaa niille kaikille. Ette tiedä.

Kreivi oli hetkisen vaiti, sitten naurahti hän äkkiä teeskennellen iloisuutta, ikäänkuin olisi hän kuullut hyvän pilan: — Ho, ho, ho! Luulevat voivansa pelottaa minua! Kirkukoot, poikani! Äänekäs parkuminen rauhoittaa mielet, ja kun sitten esiinnyn niin he tottelevat.

Segebaden tunsi suojelijansa ja tiesi, ettei ollut helppoa saada häntä uuteen ajatussuuntaan, mutta hän tahtoi kuitenkin vielä yrittää ja jatkoi siis:

— Moni uskoo, että olette syytön ja että voidaan suoriutua, jos rohkeasti puolustatte Mäntylahtea. Kansa saisi siitä suurta lohdutusta, jos ottaisitte tämän huomioon. Asettukaamme vastarintaan!

Lewenhaupt hengitti helpommin. Hän näkyi päässeen oikealle uralle: — Vai niin! Minuun ei luoteta turhaan. Olen aina ollut sotamiehen ystävä ja otan asiata harkitakseni. Ehkä ei olisi hullumpaa. Voi, kunpa vaan tietäisi mitä tulevaisuus kantaa helmassaan.

Virkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä huudahti hän innostuneena: — Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista kaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä. Hän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu yksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin olla tulkkina.

Kreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut hänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt jälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja kuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi vastustajansa kukistetuiksi.

— Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.

Segebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden tietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt samoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen kohtauksen tuloksia.

Lewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen rohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa, mutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän hämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan Segebadeniin.

— En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.

Korkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen naisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti nainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo, mutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa puvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän käsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen tyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo toinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut tänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle kutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?

Leena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen anomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: — Armahtakaa, teidän ylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen mieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.

Tuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin uteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä hetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli noussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi koskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.

— Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla seisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on niinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt eikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei yksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka koko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä, Jumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia. Semmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?

Nyt sulki Segebaden oven, Lewenhaupt oli antanut Segebadenille viittauksen, mutta sittenkin tunki vielä yksityisiä sanoja ulos. Ring kuuli selvästi: »kavallus» — »sotaoikeus» — »lievittäviä kohtia» — »vapaus ja armo». Enempää ei mitään.

Kun Leena heti sen jälkeen lähti huoneesta, tarkasteli Ring häntä löytääksensä vastausta selittämättömään arvoitukseen. Mutta se ei onnistunut, sillä yhtä lujana ja läpitunkemattomana kuin Leena oli tullut lähti hän pois.

Tasma oli kuitenkin jäänyt, ja Lewenhauptin ovi pysyi suljettuna, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin Segebaden tuskallisena syöksyi ulos. Ring tarttui kiireesti hänen käsivarteensa ja kysyi: — Tietäjätärkö siinä lähti?

Segebaden viittasi kädellään torjuvasti: — Ei, ei!

Ring seisoi hämmästyneenä: — Hän oli kai sittenkin tietäjätär? Vastaa toki.

Kylmänväreet pudistuttivat Segebadenia: — Hän oli sitäkin pahempi, sopersi hän. Hän oli itse kolkko totuus. Lewenhaupt lupasi armahtaa hänen miestänsä, ja kiitokseksi siitä luetteli nainen kaikki vaarat ja vihamiehet, jotka ympäröitsevät kreiviä. Hän tunsi ne kaikki ja tietää kaikki. Olen itse sanonut tuota kaikkea, mutta varovaisemmin ja lievemmin. Oi, et voi aavistaa!

— Tuon minä tiedän ennalta, mutta tietäjätär. Mitä hän sanoi?

— Älä kysy. Tuo vanha noita tuolla sisällä ennustaa semmoisia kauheuksia, etten rohjennut ilmoittaa niitä Lewenhauptille. En kertonut muuta kuin että hänen täytyi välttää numeroa 23, ja että hän vahvisti sanojansa sillä — sillä —

— Millä?

— Hän sanoi, että onnettomuuden ollessa lähimpänä oli kreivi juova oman maljansa silmästä silmään katsoen itseänsä. Tämä ennustus koski häneen niin syvästi, että minä käänsin kaikki muut varoitukset onneksi ja kunniaksi.

— Konna sinä! huusi Ring uhaten. Annan sinut ilmi!

— Tee se, vastasi Segebaden, pyyhkien tuskanhien otsastansa. Tee se, ja ota edesvastuullesi, jos Ruotsin ensimmäinen mies menettää järkensä.

Ring jähmettyi kauhusta. Hänet kätensä riippuivat hervottomina ja hän jäi liikkumattomana seisomaan.

Segebaden purskahti itkuun ja jatkoi: — Kunpa vaan en olisi niin varma siitä, että tuo vanha yökkö puhui totta, mutta sitä hän teki. En pääse hänen sanoistaan. Lewenhaupt tulee vangituksi, häväistyksi, surmattavaksi!

— Surmattavaksi? toisti Ring kauhistuneena.

— Niin, mestattavaksi. Ehkä tappavat meidätkin, sillä useat hänen miehistänsä saavat kyllä kärsiä hänen kanssansa.

Nyt uudistui Ringissä hänen tarmonsa, ja hän lausui pontevasti: — Miksi et puhu kaikkea puhtaaksi. Tahdon tietää kaikki. Tahdon itse tavata tuota ihmeellistä naista. Tule!

Segebaden piti ehdotusta hyvänä, ja nuoret miehet koettivat sitten kaikin mokomin saada naisen käsiinsä, kysyäksensä häneltä kohtaloansa. Mutta hän oli poistunut kreivin luota ja koko tienoilta.

* * * * *

Kolme päivää oli kulunut aselevon päättymisestä, mutta Lascya ei vielä näkynyt ja pidettiin varmana, että tuskin hän liikkuu rajamailla. Kuohuvat tunteet rupesivat viihtymään, ja moni näki jo kaikki toivokkaammassa valossa. Ehkäpä Lascy oli katunut. Ehkä tämä vitkaileminen ennustaa uutta, onnellista asiain käännettä, ehkä kunniakkaitakin päiviä. Jos asema vaan seestyy, kyllä Hatut silloin valvovat etujansa.

Juhannuspäivä sarasti auringonpaisteisena ja iloisena. Luonto oli täydessä kauneudessaan kukkineen ja viheriöitsevine metsineen. Ilmassa oli ylt'yleensä kukkaistuoksua ja lintujen viserrystä, joka ylisti suven ihanuutta.

Jo aamupuoleen nähtiin Lewenhauptin seurueensa kanssa valmistavan lähtöä Mäntylahdelle. Uusia tuumia ja toiveita oli taas syntynyt hänen päässään. Sotamiesten taisteluinto ja toimintahalu teki olon pääkortteerissa kreiville raskaaksi, ja hän päätti sentähden äkkiä tarkastaa sotajoukkojansa. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ratsastaa Summan leiriin, mutta sitten päätettiin kuitenkin lähteä Mäntylahteen. Tämän paikan oli luonto valmistanut vahvaksi tueksi, ja otaksuttiin että sitä voitiin puolustaa monenkertaista vihollista vastaan. Itse paikka oli alhainen kenttä, jota etelässä ja pohjoisessa rajoittivat kummut ja idässä vuolas, liejurantainen joki. Joen yli johti silta, suojeltu paaluaidalla, jota tarpeen tullessa voitiin avata niille, joilla oli oikeus kulkea sen kautta. Joesta itään oli vahva metsämurros, ja tässä estekohdassa, jonka yli jo muutenkin oli varsin vaikea päästä, vihollinen suorastaan jäi kunnailla olevan tykistön syötiksi. Pohjoiset kunnaat olivat vihollisen puolella äkkijyrkät, mutta alenivat vähitellen kankaaksi Haminaan päin, joten tykkien kuljetus korkeammalla oleviin linnoituksiin tuntuvasti helpottui. Tämä luonnon valmistama asema hallitsi koko seutua kauas ympäristöön ja suojeli puolustajia kunnes päästiin käsikahakkaan. Solasta etelään oli Suomenlahti, ja pohjoisessa suojeli luonto varustustansa soilla ja nevoilla, joihin nyt oli tokeilla nostettu vettä ja siten saatu ne sekä ihmisille että eläimille ylipääsemättömiksi. Tämä puolustuspaikka oli uskottu eversti Fröbergille 2,500 miehen kanssa, ja tänne suuntasi nyt Lewenhaupt matkansa.

Varsinaisena aiheena kreivin matkasuunnitelman muuttamiseen oli kirje everstiluutnantiksi korotetulta Sprengtportilta, päivätty 21 kesäkuuta, jossa tämä ilmoittaa että ne tokeet, jotka nostivat vedet nevoihin ja olivat tehneet ne pääsemättömiksi, oli edellisenä yönä puhaistu, joten tulvavesi nyt virtasi mereen. Kuka tämän ilkityön oli tehnyt, siitä ei ollut aavistusta, mutta koska vaara oli ylimmillään, pyysi Sprengtport pikaista käskyä ryhtyäkseen korjaustöihin. Semmoista ei kuitenkaan kuulunut, mutta pari päivää sen jälkeen päätti Lewenhaupt kerrankin itse huvin vuoksi tarkastaa tuota tärkeätä solaa, jonka puolustusrakenteita hän ei ollut koskaan nähnyt.

Komeannäköinen tuo pitkä solakka mies oli hevosensa selässä, niin monen loistavan herran seuraamana. Buddenbrock ratsasti hänen rinnallaan, ja pölyn vuoksi kulkivat nämä kaksi toisten edellä, mutta kun jouduttiin matkan loppuun käskettiin seurueen rientää edelle.

Ratsastettuansa vähän aikaa hiljaista hölkkäjuoksua pysähtyivät Lewenhaupt, ja samoin Buddenbrock tarkastamaan seutua. Matkaa Haminasta solaan oli vaan 5 virstaa. Tie kulki pitkin kaitaa maakaistaletta, jonka etelärantaa Suomenlahden aallot huuhtoivat, mutta pohjoispuolella oli sisäjärvi ja aavat hyllyvät nevat.

Lewenhaupt viittasi mereen päin, jossa kalereja makasi ankkurissa, ja sanoi: — Noissako nyt on väestö sukupuuttoon kuolemaisillaan, kuten eilinen raportti tiesi?

Nyt katseli Buddenbrock merelle päin, kierteli viiksiänsä ja vastasi surullisella äänellä: — Arvattavasti noissa. Olihan niillä eilen kymmenen ruumista. Rauha on nähtävästi ainoa pelastuksemme.

— Siihen sinä aina palaat, vastasi Lewenhaupt kärttyisesti, hillitsi tulisen ratsunsa ja näytti tyytymättömältä.

— Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen toivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi vaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.

— Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä äänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan Haminaa.

Buddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. — Tiedät varsin hyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi minua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi syyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa tapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.

Lewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: — Pääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa viholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen mukaantuvainen.

— Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.

— No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa kuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen aselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa meidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta, ja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä sanon minä jalomieliseksi.

Lewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja ikäänkuin epäröiden: — Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn suostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa sotavarustuksiamme?

— Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan saamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.

Lewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella: — Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen kunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?

— Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako mitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun meidän pitäisi karkoittaa heidät?

Lewenhaupt yhä synkistyi: — Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty ijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas merkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.

Buddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. — Mitäs auttaa jos ei vähemmällä päästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei Ruotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän. Suomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei synny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten ei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu kaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin se vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.

— Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?

— Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja lepoa.

Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: —
Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?

— Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?

— Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?

— Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on turvattu.

— Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: — Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?

— En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa, ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.

Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock tarjosi hänelle kätensä: — Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat. Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.

Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja huudahti ylenkatseellisesti: — Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock. Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.

— Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle puhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana kunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?

— Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä valtiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa halusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.

Nämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas sankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna puoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: — Veli, jos tietäisit, anna minun sanoa —.

Mutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. — Ei, älä keskeytä minua! Sinun täytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa ja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua rientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi Myllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä armeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja vihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit taistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa, huudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä. Miten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?

Buddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi hänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken tarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus helpotti tukehtunutta hengenkulkua.

— Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella valtioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.

— On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt päivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.

— Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.

— Entä sinä? Mitä tarkoitat?

— Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.

— Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?

Buddenbrock pysyi sanatonna.

— Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös
Ruotsin vihollinen.

— Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen. Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.

— Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?

Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. — Ei niin! vastasi hän hämillään hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi minut muuten valtioneuvosto julistaakin.

Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa selkää: — Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään. Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa, saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi, minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin viholliselle.

— Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?

— Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.

Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus! Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.

Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä naisia!

Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: — Vaimosiko siis pakotti sinut tänne lähtemään?

— Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta pelastaaksemme kunnian.

— Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!

— Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.
Itsekin salaat totuutta.

Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: — Koska olen minä semmoista tehnyt?

— Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen; mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin kevätaurinko.

— Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!

Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: — Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet sinä vuorostasi kiikissä.

Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti ystävällisesti häntä olalle: — Teethän niin kunnian tähden. Tämän ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa, mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein ainoastaan rauhan vuoksi.

Ääneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi. Kreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei tiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän kumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: — Sellainen et ollut ennen.

— Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme eilen saatikka silloin.

— Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa kunniakkaasti tahi kuolla.

Hän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin ilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat saapuneet Mäntylahden solaan.