Vuosisatojen perintö 2 / Murrosaikana

by Betty Elfving

V.

Ratkaiseva askel.

Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua. Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.

Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.
Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.

Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä! Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.

Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.

Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä, vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin, kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä heitä osataan kestittää.

Nuori sotamies lausui reippaasti: — Jos vihollisia on 10,000 ja meitä 2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.

Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi isällisestä: — Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä, kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy, mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme, ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän sykkii. Eikö niin?

— Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:

— Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.

— Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.

Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.

— Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että kuuluu!

Nuori sotamies heilutti hattuansa: — punaista se viini on oleva!

Innostus tuli yleiseksi. — Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin sydänveri on vuotanut loppuun. — Ei, ei yksikään! — Nyt taistelemme miehinä. — Emme antaudu koskaan. — Ei koskaan! näin kuului kaikkialta, ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.

* * * * *

Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia. Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia sitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.

Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään antaa joku selitys.

Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä, sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen toiveitansa yhä korkeammalle.

Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä käyttää.

Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.

— Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.

— On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.

Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi hänelle kreivi: — Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn valta, vaan minä.

Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.

Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat, käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.

Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso. Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään tarjottavissakaan.

Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m. rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.

— Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena, maistettuansa sirosti asetettua kalaa.

Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: — Ehkä teidän ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!

Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.

Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle osoitettu kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen vieraanvaraisuus, hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen taivas auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä ollut. — Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi, niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen mukaan.

Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi innostuneena pikarinsa ja lausui: — Välkkyvän säiläni kautta vakuutan, etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni voimaa astua koko maailmaa vastaan.

Buddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen erinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla kumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa kyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja joista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli aina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada maukkaiksi.

— Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että saadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.

Imarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä halusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja sinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty kolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi yllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi hän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän katselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten asetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat sopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän tällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg laveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.

Ateria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin korttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa ja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.

— Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän, mielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme kuningas yli kaikkien kuninkaiden.

— Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti torjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa. Nyt on aika ryhtyä toimeen.

Näin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä esille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: — Nyt on minun päiväni tullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon alaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?

Sprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä varmuudella hän siis vastasi: — Teidän ylhäisyytenne on niinkuin minäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla, mutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.

— Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.

— Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta voin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu kavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut uskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen toivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä murretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki uskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme korjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme puolesta.

— Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta minä olen toista.

Sprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: — Jos kenraali Wrangel onkin syypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma, että me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.

Lewenhaupt kuohahti: — Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on kunnioitusta — tottelevaisuutta päälliköille!

— Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.

Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen mieheen ja kysyi uhkaavasti: — Tekö täällä käskette vai minä?

Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa lisäsi hän sitten: — Pysykää valmiina rinnallani.

Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka. Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä, myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.

Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle. Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:

— Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja ehdottomasti noudattaa käskyjäni.

Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.

Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.

Segebaden tarttui Ringin käteen. — Näetkö, kuiskasi hän levottomana.
Älköön vaan kreivi juoko siitä.

— Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.

— Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. — Ja sen sanottuaan
Segebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.

Eversti Fröberg kohotti lasinsa: — Pohjoismaiden tähden malja!
Sankarien sankarin malja!

Riemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin huulillensa.

— Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei huomannut häntä. Hän oli jo juonut.

— Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena ja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.

— Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.

Segebaden viittasi pikariin: — Tuossa näette itsenne.

Vasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä pikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.

Äkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi tykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman itsensä kanssa.

Sammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta näkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän ympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: — Ei tässä muu auta kuin odottaminen.

Vastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän vakavasti vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä asiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.

— Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan taistella.

— Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne ja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan tekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin on korjaaminen myöhäistä.

Lewenhaupt hymyili alakuloisena: — Tämä kelpo Sprengtportimme hätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.

Hilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että ainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei hän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.

— Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä ilmankin rohkenemme.

Ympärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät että hän miehen lailla pysyy sanassaan.

Fröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet, ne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat liian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä vähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000 miestä avukseen.

— Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun seitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu yhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.

Sprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti mielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä täällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki mahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä oleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.

Tuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa. Hänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta Fröbergin vastustus tuntui varoitukselta — paikka oli itse turmion paikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia, joka ehkä voisi neuvoa.

Parooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta oikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä epäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista suotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei sitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka Fröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on heillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy solan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.

— Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se olisi järjetöntä.

— Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta värähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.

Lewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja katseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: — Puhutte rohkeasti. En tiedä millä oikeudella.

— Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme kätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne, ottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.

Lewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä Segebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään virkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi Lewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: — Päiväni teidän keskuudessanne ei ole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei meille sovellu.

— Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen avain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.

— Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa taistella.

Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun hän kysyi: — Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä vastasi: — Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.

Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: — Tule! Meidän täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana sotajoukkonsa luo Summaan.

Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä, lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista. Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen, kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.

Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje, jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.

Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan kirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu. Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja kuormastoineen.

Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella. Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.

* * * * *

Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt pieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta, saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin. Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus, että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.

Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu Bousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina. Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut. Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.

— No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.

— Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti neuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki paitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.

Majuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen silmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: — Entäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?

— Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän ylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta todistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja Ruotsin häviö.

Bousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää ja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan nojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: — Kuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu, etteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka sitten että olisivat kulkeneet.

— Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että tuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli jossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen mielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä sattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan Lewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa ei ollut mahdollista taistella.

Bousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon alla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin olisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä aivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä näytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja myötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua, johon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.

Sanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta sitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.

— Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella.
Lähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.

Freidenfeltkin nousi: — He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin heille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja kruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa voidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He tietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla meidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan voimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta vetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on mitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.

Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja seurannut, jatkoi hän taas: — Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että hevosemme kuolevat nälkään.

— Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?

— Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne, että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta, vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.

Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin —. Vanha linnanpäällikkö ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata. Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet ylös ja lausui vimmastuneena:

— Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni. Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja tottelematon.

— Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.

Bousquet'n silmät salamoivat. — Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa, mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.

— Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen ylenkatseellisesti.

Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi käskykirjeen lukemista.

— Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. — Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja viljat korjatuiksi.

— Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.

Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: — Mitä arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?

Freidenfelt kohautti olkapäitään: — Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa tunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.

— Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa että teemme kaupungista tuhkaläjän.

* * * * *

Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.

Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen, kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.

Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi. Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka muistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi päiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.

* * * * *

Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat. Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.

Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan kurjuutta.

Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille. Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi ottaa tai antaa.

Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä, mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli. Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista vastaan!

Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis. Tänäänhän heidän pitäisi tulla.

Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa. Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan: — He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa merkiksi että nyt oli hetki tullut.

Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: — Kääntykää, te miehet. Tästä ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!

Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!

Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: — Purkakaa silta! Tätä käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:

— Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää? Tahdotteko tulla kirotuiksi?

Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi väristen: — Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet, kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!

Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan joelle: — Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!

Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä, äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.

— Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon etupäässä: — Eteenpäin!

Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi ilmaisivat heidän ajatuksensa: — Emme kulje edemmäksi.

Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut. Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.

— Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!

— Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen kuolemme.

Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut kädet ristissä: — Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!

— Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.

Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen. Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.

— Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.

Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi: — Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä, mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne! Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!

Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: —
Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!

Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?

Silloin kuului taas Leenan ääni: — Väistykää, ne eivät voi muuta. — Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse, kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: — Kun ihmiset vaikenevat pitää kivien puhua.

Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.

* * * * *

Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla, että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis saarroksissa.

Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut mitään seurauksia.

Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla. Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan läheisyydessä.

Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa. Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.

Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden. Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: — Oletko unohtanut käskyni vai etkö aijo totella?!

Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: — Tiedät että inhoan vartijoita ja vakoojia.

— En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä kuolemaan.

Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: — Kreivi Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi siinä sittenkin riittävästi tilaa.

— Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.

Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin hoteisiinsa.

Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:

— Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse. Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä, niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.

Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän vitkalleen vastasi:

— Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin näit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa Ruotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti jokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän voimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi jättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota jälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa laivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.

— Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet teitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika olisi kunnian aika.

— Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö yksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja muuttuu tyhjäksi.

— Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se näyttää.

Mutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: — Sinun sankarisi on utukuva, joka kammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki haaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu aavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät ainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä samaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.

Kreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi ahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta Lewenhaupt viittasi kieltäen.

— Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt todistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit tahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.

— Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?

— Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan kotia Ruotsiin.

— Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka vielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme! Miehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä ovat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen sydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.

Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: —
Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!
Näyttäkää kuka olette!

— En voi!

— Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.

— On liian myöhä. Minua ei ole enään.

Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:

— Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta, mutta minä —

— Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän häpäisee lippuamme.

— Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei taistelua vaan neuvotteluja varten.

— Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä, että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos loppu kaikesta on antautuminen.

Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen
kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: —
Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut
Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.

Kalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen Lewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei kyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili surunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli pysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:

— Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt sanon: — Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei kellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.

Segebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja Lewenhaupt jatkoi: — Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos myötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.

— Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne antaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.

Jähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: — Elämä on vaan yhden kerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa, silloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja näen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat sekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin tehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle tolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt. Todistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.

Kreivi ojensi taas hänelle kätensä: — Jos jäät eloon, niin annan sinulle jäähyväissanan matkallesi: — Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi Häntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.

Päivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin ainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa ja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys uskottiin Bousquet'lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja kuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta. Siten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat musertuneet muruiksi.

VI Luku.

Tilinsuoritus.

Tämän surkeuden ja hämmingin aikana istui Löfving vangittuna Birger jaarlin vahvassa linnassa. Hänelle oli annettu yksi niitä huoneita, joissa onnettomat tuomitut joutuivat erilleen kaikesta yhteydestä ulkomaailman kanssa. Kyllä oli hänelle tarpeen paljon tarmoa ja paljon uskallusta pysyäksensä lujana.

Hänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty pukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki, siinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin vartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita askeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen huudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita vastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn, rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen sydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää rohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan rukoillessaan apua.

Vapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä, mutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä sen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving oli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi vapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa armeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään jaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa laillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen kaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei häntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta päivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni loppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto armeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin; edellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli antautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan sotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin olevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä malttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit vapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle takaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta miehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän oli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka. Kyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.

Ajatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi tehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai valmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa koko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi lapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli kapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka hetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään pyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia tunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin kärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä pyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän ollut enään kenessäkään järkeä.

Jatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä voimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton pysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas tila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella tai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi sietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan? Päivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä edellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän olisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt mielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen mukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset tarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.

Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän unhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta. Mutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta ajattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja kaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi äkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui kaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.

Tämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla muassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta ja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi käheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta vastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari Pietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet linnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan voittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan enään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän kyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin muukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä sen asukas nääntyä nälkään.

Ei muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon ahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä vaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja ristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan toivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä askeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen jälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä. Epäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti kynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin vartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä haudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän käskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.

— Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja vankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä koko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.

— Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi vartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta kosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään, ellei —

Löfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat monenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen päässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.

— Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.

— Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka käy?

— Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. — Hän istahti penkille ikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.

— Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?

— Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä sillä ei ole apua. — Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui edestakaisin eikä voinut enempää sanoa.

Löfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin melkein nöyrästi: — Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.

Vanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja kolkosti: — Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä vastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle tiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.

Vartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni taas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän pitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen aavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman iskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet sitä lieventää.

— Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman miehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.

Kapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: — Korkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän mielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.

— No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti nyykäyttäen päätänsä.

Kumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin olisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä kysyi Löfving näennäisesti tyynenä: — Meikäläiset ovat kai kaikki vankeina?

— Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun vaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet luovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan meitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä viimeisen kerran, miten voin.

— Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla.
Tänne en jää enään.

Vartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: — Se ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään palvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka olette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun palkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että tänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.

— Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.

— Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut liian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut vastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata teitä.

Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta päättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois vieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan. Parasta on että hän lähtee. — Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni, liikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen epävarmana mihin nyt ruveta.

— Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei käy mutta ehkä sentään.

Löfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä saavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli ennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: — Joko nyt pakenen tahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden koirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.

— Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija. Minun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on teidän parasta tulla alas meidän luoksemme.

Nainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin tahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää kuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä vankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. — Mutta pitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! — Näin sanoen lähti hän huoneesta.

Löfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin.
Tasma nousi ja katseli niinikään häntä.

— Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa ilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. — Kyllä te vielä muistatte minua, Annikkaa, Anteron Annaa!

Katse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen nojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut, kysyi hän: — Mitä tahdotte?

— Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu linnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.

— Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että
Jumala on minua vielä liian vähän koetellut?

— Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme toisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.

Sisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: — Oletteko lakannut vihaamasta minua?

— En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa suoritetuksi.

Löfvingin sydän rupesi heltymään: — Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi hän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille, jotka ovat teille pahaa tehneet.

Tasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia hiljaisella myötätuntoisuudella: — Tuntuu niin oudolta tavata teitä taas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme, mutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.

— Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan, olen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta ajatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot astuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.

— Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.

— Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut tämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.

— Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla opetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä pelastaa.

— Mutta sinnepäin sittenkin mennään.

— Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi kuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra tahtoo sitä varjella.

Löfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin aikoihin: — Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi pitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut, mutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.

— Elämää eletään vaan yksi kerta.

— Jos sitä voisi elää toisen kerran, niin paljon tekisin toisella tavalla.

— Niin minäkin. Mutta nyt on kaikki jo takanamme. Olen koettanut paikata ja puhdistaa minkä olen voinut. Sen vuoksi olen tännekin tullut puhumaan teidän kanssanne, niin että kaikki tulee selvitetyksi. Martin kuoleman jälkeen on ainoana halunani ollut tavata teitä vielä kerran.

Tuskan piirre kasvoissaan lausui Löfving: — Jospa tietäisitte kuinka minä häntä kaipaan äärettömästi!

Tasma istahti hiljaa penkille: — Jos kuka kaipuuta ymmärtää, niin kyllä minä. Sen huomaatte kyllä, Löfving, jos ajattelette menneitä aikoja.

Löfving punastui äkkiä, mutta kalpeni taas: — Jos olette tullut tänne syyttämään minua, niin syyttäkää! Mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa, ja jos nyt olisi samat olot kuin silloin, niin tekisin samoin vieläkin. Mutta jos käy niinkuin nyt näyttää, niin olette oikeassa. Te näitte silloin edemmäksi kuin minä.

— Ellette olisi silloin halveksinut mieheni sanoja, olisitte jo aikoja sitten tiennyt mihinkä kohtalo vie.

— Minulla oli vaan yksi tie. Olin ruotsalainen sotamies, ja semmoisena täytyi minun elää ja kuolla. Mihin Jumala on asettanut, siinä täytyy seisoa.

— Ikäänkuin ei Jumala silloin olisi niinkuin nytkin nöyryyttänyt meitä vieraiden aseiden alle. Mutta siihen aikaan tahdoitte yksin hallita, ja sentähden luulitte voivannekin.

— Jos olisin sen tehnyt oman edun vuoksi, ei mikään minua epätoivosta pelastaisi, mutta Jumala on todistajani, että mitä teinkin, sen tein valtakunnan eduksi parhaan ymmärrykseni mukaan.

Tasma ei vastannut, hän vaan istua huojutteli synkkänä ja miettiväisenä, ja Löfving jatkoi taas: — Olisinhan, niinkuin moni muu, voinut heittää kaikki sikseen ja pelastaa nahkani, mutta se ajatus tuntui minusta kamalammalta kuin kuolema, sillä aseista luopuminen oli samaa kuin olisi omin käsin polttanut lapsiinsa orjanmerkin.

Nytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän halusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä uhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä vieläkin selittää.

— Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät maasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin muillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin ruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus johtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko myydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin itselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja Suomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään seurata minua, ammuin hänet.

Tasma katsahti häneen: — Ette te, vaan minä tapoin hänet.

Tuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa sitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?

— Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita kasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?

— Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut ellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta taistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan uhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein lapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja kastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut kestää suruani.

Tasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: — Siihen aikaan en ymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut aseisiin kuin että estin muita.

Löfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei kukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset aseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo oli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei itse ollut lisännyt kurjuutta.

— Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?

— On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän kaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut parempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin ei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.

Tasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä kokoontaitettu paperi.

— Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven hautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.

— Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo päästä vihittyyn maahan.

— Marttiko?

— Niin.

— Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä.

— Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä ankaruudellani.

— Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas on kuollut.

— Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että hän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli säilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko rakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä hänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme mieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski minuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema. Minua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän.

Kapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! — Nyt kun hän on poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää mitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut minulle ensi päivästään saakka.

— Tuon kyllä käsitän.

— Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä toiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa maailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja häneen ne palasivat takaisin.

Löfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen sielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä kysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: — Teidän ei tarvitse luulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin kuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat tuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein kaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on pystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on kukkasseppele. Niistä otin nämät teille.

Auaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita kukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: — Olette kuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista kuin minä?

— Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut, ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.

— Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti pyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen vastauksensa kuului juhlalliselta: — Jospa tietäisitte kuinka maa vetää puoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä lakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa vapautumista.

Tasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut hänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: — Kun ihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä on tullut, eikä silloin valehdella.

— Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen kasvonsa käsillään.

— Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui, oli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.

Tasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila.
Samassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä:
— Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.

Mutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui hänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin myrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä vielä oli olemassa.

— Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt niin paljon. — Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui murtuneena itsekseen: — Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan? Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!

Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava selville, ja hän lausui: — Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä, kivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat pöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin vieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni. Itse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit sinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et tuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.

Löfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän mykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle kuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään rupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja käsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: — Itse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki: — Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en voi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.

Tasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi kyynelsilmin: — Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut, sillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut pois.

Hän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin olisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä jäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen äsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: — Tullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin lähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.

Vihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: — Älä lähde vielä. Hitaasti herää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja täytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.

Attilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti
Löfvingille ja vastasi: — Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi
moni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa
Alcenius-suvun piirteet.

Löfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni kuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: — Kun äitisi makasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen sänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin väsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka herätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile Jumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.

Kyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: —
Nyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.

Ei Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: — Kun avasin silmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen hartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun sanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä lupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving itki.

— Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.

— Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä elävä kuva.

Elämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja äänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten Attilaan sanoi: — Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut sinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut halaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon näköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.

Attila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: — Tahdotteko siis tervehtiä minua poikananne?

Löfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: — Koska olet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.

Kapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: — Rakas lapseni!

Attila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: — Isäni! Teitä olen ikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme, en kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.

Löfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki punaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla sanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: — Kuninkaani lippu on sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin tehdä.

Attila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä kuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.

— Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut Ruotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on venäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin armeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata Ruotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen, luopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.

Löfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut.
Kesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: —
Kumman suomalaiset miehemme valitsivat?

— Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock kysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: — Emme! On jo tarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana päivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.

Löfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: —
Elämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.

— Teillekin, isä, myönnetään vara valita.

Attila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen elämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen kuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen miehen, ja hän vastasi nöyrästi: — Mikä olen minä taistelemaan Herraa vastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.

— On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala tahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.

Tätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se rupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi leimuavin silmin: — Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!

Mutta Tasma vastasi varoittaen: — Jättäkäämme tuomio Jumalalle. Korkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se ystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.

Miehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa silmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja lähti huoneesta.

— Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä
Löfvingille.

— Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta aseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se niinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.

— Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?

Löfving pudisti surullisesti päätänsä: — Mihin menisin? Koti-ikävä oli jo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista taistelua, eikä siihen ole aihettakaan.

— Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.

— Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan uskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu. Suomalaisena kapteenina tahdon kuolla.

Attila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli heidän ainaiseksi käydä yhdessä.

— Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet toisemme, en voi enään teitä jättää.

Mutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: — Uskotko että minä nuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni isättömäksi palvellakseni maani voittajia?

— Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.

— Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin järsitty luu heidän hopeakulhossaan.

Vastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin miekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä luopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin uudistaa pyyntönsä: — Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä ja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.

— Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin loistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.

— Ette siis tahdo?

— Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä tuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos tulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.

Attila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.

— Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi jos suretan sinua, mutta toisin en voi.

Sanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti. Ovessa hän kääntyi ja sanoi: — Olin vähällä unohtaa majuri Sprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä sain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät hänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä kauan.

Löfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen itkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä hänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset hänelle haudan partaalla.

— Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.

— Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.

Löfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja vastasi jäykällä tyyneydellä: — Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy jaksaa kestää kaikkea.

* * * * *

Nyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta majuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset saivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei tyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen uudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja selityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin oma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä majuria tervehtimässä.

Mutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa. Kyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen sydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka tahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja antaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta pian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja johtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo vanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa askelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen määrättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei ollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi epätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua aseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko seurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon ja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa ja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.

Sinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta mykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten katselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä kulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput olivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli vieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen aaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden sotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin irroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana määräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli mennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille. Husulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät kiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta nähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin antautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin, ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään toipunut.

Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja — häpeätä.

VII Luku.

Kaarlolaisten jäähyväiset.

Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin. Gammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea varten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana kotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun hän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen; puolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi. Vanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului paimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu, ja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia ja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja vanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun useimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä huoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos pienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi osa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri Sprengtport käytti, sillä hän se oli.

Päivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä, ja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut sodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon, mutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua ei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin ryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä! Hänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan taistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli asunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt hajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar pakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun virstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut odottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän kysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi määrätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta seuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä ulkoilmaan.

Viitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla ja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen rajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta. Tähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta päästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään olivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin viheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt mieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi ainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas siltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle johtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta, ja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin entisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin hoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki ollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä viinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa olivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet tuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale unikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää tahtoansa.

Syvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt oli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä laaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja sitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta sanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi Gammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan niinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi, mutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se puolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut kukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli Sprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua. Täältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä viheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis Suomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.

Tähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli tavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha huvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea pihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja levottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä kyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea tätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille ennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan päässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle. Aikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi rantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa eikä enään näkynyt.

Hän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään järvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas silmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita kahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi hänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi majuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä. Liikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto näytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että hän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut, sammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut koskaan ollut.

Seisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti
Sprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella:
— No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.

Löfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei löytänyt.

— Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.

— Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?

— Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin koirajoukko. — Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi Löfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas kului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat ajatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: — Mitähän Kaarlo kuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.

— Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me kaikki.

Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut sitten kun erottiin.

No niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan sairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman tyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä. Kun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun, etsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä tietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän majuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka hänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen sanoi hiljaisesti:

— Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että jos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä, niin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on parempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei käy riiteleminen.

Majuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje huomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan lennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.

— Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain sen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut yhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.

— Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.

— On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta sittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään, ettei hän enään kuulu sinne.

Löfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi: — Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt valtakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva,[1] jonka armot viskaavat kirkkohaaviin. Mutta niin se nyt on —.

[1] 12 skillingin paperiraha siihen aikaan.

Nuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä umpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen asemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken katsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi hiljaa: — Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?

— Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt leikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on siksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan itse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua ainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa. Kuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.

— Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta ystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.

Niin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta, joka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi kunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: — Kun Kaarlo kuningas kuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.

— Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa. Uudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään tarvita.

Hukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi, lähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista olutta, jonka hän asetti pöydälle.

— Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi olutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen myös tarjota?

— Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin kapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.

Löfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta, ja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli lopuksi että hän jäi.

Kun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport: — Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä ja tahdon suorittaa kaikki. — Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri asettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.

— Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin siitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa, mutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa jäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja hajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä. Aluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni toverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut minulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän ei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.

— Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein rukoillen.

— En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon sinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen sammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut kaiken maailman kultaa kalliimpi.

— Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.

Löfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä saada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä palaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut samaa.

Kapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: —
Oli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.

— Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut, ja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan vielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut samallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden tuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä kotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen ulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen lentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, joka oli auttanut meitä kotiin.

— Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin, hyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.

— Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut ja tänne kaivettakoon hautanikin. — Niin oli kapteeninkin mielestä. Mihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.

Kun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: — Yrjö Maunusta tahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä voit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?

Majurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt kimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.

— Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä unohda että hän on poikani.

Oli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut. Hän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää kumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä asti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen sydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli häntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta, ja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen mieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut. Jonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen varttuvan.

Sprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi liikutettuna: — Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu surren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä teoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan kimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat erämaassa vaeltavalle hänen tiensä.

Sitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt Löfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi lasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut heidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä. Kumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan ei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.

Vihdoin Löfving lausui: — Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka Jumala on kaikkivoipa.

Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: — Tosin Jumala on kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä ylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa. Sentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan tahtoa vai omaansako. «Hyvän ja pahantiedon puun» nimi paratiisissa on vapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin pääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen kurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.

— Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen tahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä sallii?

— Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus. Ainoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi myös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua rikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen, ja sentähden on hänelle sanottu: »joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat», mutta myös: »siellä pitää olla itku ja hammasten kiristys.»

Ajopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin eteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.

— Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja samaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti saapuneita.

Heikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo ikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan, kuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys lonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta sitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen sauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin kuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan tullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä vastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy aurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen sydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut kaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut oli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.

Kun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli siksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen viihdytetyksi iloisesti kysymällä: — Kuinka sinä tervehdit?

Lapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: »hyvää päivää».

Sepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia:
— Hyvä että palaat maasi poikana.

— Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin hänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni muu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja ruotsalaisena.

— Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen, vaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti tämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan askareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti kotiin.

Entä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen riutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin. Olihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?

— Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni oli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle; mutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut niidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en aavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja samettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen olin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.

Katkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä huomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja pahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat palkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin vastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti menettämän henkensä.

— Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä rauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?

— Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi tulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien kohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle vastaisen kuninkaanvaalin kautta.

— Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää.
Eihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.

— Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet ovat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska hän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna Elisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja, jos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.

Tämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän aikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten rupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi kuohahtaen: — Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se ryömien antaa pois kruununsa!

Kukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa surkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat pyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle, sillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan Kaarlo Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty Venäjän valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen käsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului molempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?

— Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin
lähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos
Ruotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari
Ulrikin serkku.

— Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin usein Kööpenhaminassa.

— Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä tarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut Venäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää mihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin valtaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas talonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa. Suomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa ja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin ehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan prinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu toivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä keisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään, ellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman osan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli tiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja Henrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston täysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät Venäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä kannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.

Tuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi katkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa Suomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset eri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos vaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän sotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin vähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli vaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi semmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi vuosisatojen kuluessa oli uhrattu, — ei ikinä!

Syvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt halua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki turtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen vaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni istui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita santaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa nojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi silmänsä.

— Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.

— On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana hintana rauhasta.

— Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta kohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!

Lisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin vaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: — Vaikka kuinka silmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä, silloin tällöin vaan — hän kurotti kätensä vaimolleen — rakkauden ihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä toivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa, joka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä lapsesta tulee?

Rouva puristi lasta rintaansa vasten: — Hänestä tulee mitä Suomesta tulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi niinkuin toinenkin?

— Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme merestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä ja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta, hänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!

— Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva hiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?

— Se, joka on valittu.

Rouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: — Mitä huolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun kyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi. Ah, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi välikappaleeksi Jumalan kädessä.

— Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä tämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen vaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen perikatonsa.

— Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan uuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa pelastuisi.

Kyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: — Sanotko minua joskus kovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi, sinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun kärsimyksistäsi.

Mutta Sprengtport vastasi vakavasti: — Jos hän sen kautta tulisi kärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä siitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä voitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei loistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta sitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien tuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on puhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin havaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle vielä tuntematon siunaus.

Rouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja itki.

— Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.

Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: — Niin tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta. Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.

— Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä, takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.

Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan sitä kokeakaan.

— Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni, jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme tässä epätäydellisyyden maassa.

Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: — Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.

Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne taas ja nukahti uudestaan.

Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti hymyillen sanoi hän hienosti: — Te katselette poikaanne aivan samalla lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat, samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.

— Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan, muistutti majuri synkästi.

— Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.

— Te ajattelette rohkeasti, Löfving.

— Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa, kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.

Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: — Toivokaamme että sanat suustanne joutuvat Jumalan korvaan.

— Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:

— Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.

— Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.

Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua Porvooseen.

— No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!

VIII Luku.

Entisyys ja tulevaisuus.

Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti kaikkien mielessä.

Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle. Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet, joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan, yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta huolimattomuutta puolustuksen aikana.

Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.

Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa. Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa tien varrella.

Jollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän joutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin jälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta. Nyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän koulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan järkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen kohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän puolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä osaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

Löfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli päättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan, mutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään. Vastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu majurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita leipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen palkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän kenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä, ja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten taistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120 taalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon läheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen ei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko Suomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran, ettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen uskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia. Äkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving siipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi kuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan sotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista hyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo urhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän kolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja hyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa, ja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät silmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.

Siinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos! Täällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa silloin kansa riemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa edessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin maalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä näkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa tietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet vihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa ja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja ihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu, joka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja Buddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?

Koko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta sitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli jo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen kotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli noussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia seudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen linnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat, samoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä vastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo linnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille tarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista olivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden kruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa kahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit rannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet tätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin, mutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen tahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja maahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu auttaa, sitä täytyi kestää.

Löfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle etsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja rauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat, vaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset. Vanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri hänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen ruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja köyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana, mutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut. Piirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen silmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.

Ei voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli käynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen, kun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva Sprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti Suomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen majesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken perustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun oppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän revolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi linnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa. Tästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen, nerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa siksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan Suomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.

Ensimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä, Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan, mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti, ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje oli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille. Avuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti suurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän setänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka nöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: — Suuri Jumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika kouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet unohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta kadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet nöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman hienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen mielestään.

Hänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741. Hänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei ollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset kasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti hänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen alakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt isänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat muiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa olisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa! Isänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli hän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut pienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja koetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden onnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät Viaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella käynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö Maunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän isänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna kannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport kuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että Löfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin valmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.

Kaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa, kaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka sisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty leveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja siinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä ja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt paljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän astioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha, hyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten pyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä maitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat istuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan lempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi hänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving asettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä kotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta, miehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin, pitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa kuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi ensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät sisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu, nostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.

Löfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman menettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia ihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen edessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei pidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli kielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä vähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet vieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään, kysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.

— Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä odotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen luoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai herratkin tulevat?

— Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras pappi? kysyi Löfving.

— Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia on kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt ihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä hyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään luo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.

Kun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.

— No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta pojilta.

— Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta linnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.

— Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.

Kapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: — Tämä siis on Viapori.

— Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää rakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä ymmärretään puolustaa.

— Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin uutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin nähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse kuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa, mutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin entisten kumppanien pojat kelpasivat.

— Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi
Löfving ollen olevinaan tietämätön.

Yrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: — Katsokaa herra kapteeni. Ehrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista Ruotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat päälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka voivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa makasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi, niin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset Wargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat suuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa mahtavan kokonaisuuden.

Löfving naurahti: — Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori miehitetyksi urhoollisilla sotureilla.

Juhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: — Luulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden tykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan, paheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi parantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan tehdyt erehdykset.

— Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu anteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että Ruotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla tarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.

Löfving nyykäytti myöntävästi; — Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies. Tunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli rehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän tekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.

Ihmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet aavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.

Kapteeni jatkoi: — Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska hän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa ja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä pitämään mielessä mitä hän opettaa.

Yrjö Maunu. Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin vapaus vaaraan.

Löfving. Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa pojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja niiden puolesta tulee teidänkin seisoa.

Juhana. Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.

Yrjö Maunu. Emme kuole, me voitamme.

Emäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin ruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin häntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen nähnyt häntä?

— Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen majurinrouvan Ulla.

— Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa hänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin entinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta komppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.

Sitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi kapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo välkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan tuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan semmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset lähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen mielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita vieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.

Ullan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja kaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta hoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille ja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle jonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen matkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei ollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä mahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten välttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.

Entä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan.
Mutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.

Hetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen huolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja astui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.

Ällistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö punastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti Ulla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä katselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo ruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti! Kuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken mikä hänelle oli rakasta.

Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi. Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.

Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa, liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan. Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta, ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä jonkun uhrauksen arvoinen.

Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä, parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä. Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa, vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.

Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.

— Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.

Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja vastasi: — Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla oli kova aika.

— Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut, että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden neljäsosa tunnin loman luutnantille.

Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: — Oliko se viimeinen kerta? kysyi hän.

— Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.

— Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan. Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin. Tuota muistan vielä.

— Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu reippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät minkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat. Ei kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan meidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan pelkureiksi.

Ullan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi kuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset. Paljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.

Yrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän tarkoittanee?

— Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin ruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat kadonneet.

— Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli savujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia on ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen häväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat joutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.

— Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään, sanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän isänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.

Löfving. Sitä en usko.

Ulla. Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi epäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.

Yrjö Maunu. Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.

Ulla. Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä pahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö tekin, kapteeni, luule samaa.

Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.

— Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin kapteeni?

— Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.

Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.

Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: — Nyt kuulet ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani. Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.

Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.

Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: — Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: — Tämmöiseltä Suomen valtakunta näyttäisi. — Ja sitten hajotti hän kädellään hattaran, joka siten haihtui.

Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti säälimättä: — Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.

— Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.

Tämä pani surullisena kätensä ristiin: — Mitä minä ymmärtäisin arvella!
Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.

Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: — Tahtoisin olla kuningas! kuningas!

Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi iloisesti: — Mitä kadetti silloin tekisi?

— Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin: — Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!

— Ja sitten? naurahti Juhana.

— Sitten huutaisin: — Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on meidän ja me sen otamme!

— Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.

Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: — Oletko unohtanut mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.

— Minkä aikakausien?

— Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte minua tahi ammun teidät, sillä minun täytyy mennä eteenpäin!

— Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te siis semmoinen suuri mies?

Nuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän reippaasti: — En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla kuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee, minä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.

Kapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei
joutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka
Löfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen.
Mutta voi kuinka hän oli muuttunut.

Kapteeni seisoi siinä hervaistuneena. — Attila! huudahti hän. Martti sinäkö se olet? Sinähän se olet!

— Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä olen nyt toinen.

— Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin, mutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille molemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.

Löfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi vakaasti: — Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin voinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa halusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen nimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous suurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt yhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta sittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea perustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen korkeamman ja kauniimman maailman.

Löfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas ja rohkea poikansa?

— Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.

— He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala että olisin semmoinen.

Isä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: — Mikä on pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?

— Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö tiedä mitä lupasin hänelle? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.

Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta
Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.

— Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: — Hän tuossa on Sprengtport ja hänen velipuolensa.

Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa. Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: — Herra sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me emme voineet.

Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.

— Olen tuntenut isäsi.

— Isäni?

Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta, kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:

— Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.

Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua. Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.

— Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen.
Hän on nyt murtunut ja köyhä.

Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.

Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: — Kysy sinä tuolta mieheltä, tunsiko hän isäni.

Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: — En kysy mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.

Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.

Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä, eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä, vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.

Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta katselivat häntä.

Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: — Mikä on sielujenne työ?

Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi hän uudestaan.

— Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta että hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen vapaus on?

Nytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän tarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: — Mikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä maan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko seurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai oletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa kaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?

— Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving vakaasti.

Attila jatkoi: — Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka elämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme tietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen kukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru kalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen sydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?

Kyllähän sen kaikki tiesivät.

— Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan, ja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi jää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä kansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta toimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin yhden, joka osasi kumpaakin, mutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.

Nuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?

— Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä jännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta mieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta tytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.

— Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin ikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.

Yrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt kun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran oli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen viitannut.

— Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.

Salama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään, kun hän vastasi: — Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se häntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme itsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän oli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden kirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen kuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan henkisenä kuningattarena.

Hehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen sielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta kapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: — Levätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri Sprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta pysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä se, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti synkältä.

— Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa tarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi niinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet ja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt etsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua sotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?

Nuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen puhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: — Tiedättekö että Ruotsi varustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?

— Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on vielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama kuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään kahtia.

— Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei meille. Pois täältä pojat!

Kapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen tiellensä. — Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua loppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.

— Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille miehille? Puhut kuin akka.

— En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen upotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.

Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään, mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.

Attila jatkoi: — Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus: rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.

— Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen valtakunnasta.

Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: — Älkää uskoko, että keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa johti itse Herra.

Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: — Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen lakia levittämään.

— Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena, mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä, mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä, mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.

— Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa. Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille, jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan, kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta, jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei kukaan teiltä riistä.

Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö Maunu: — Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.

— Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.

Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: — Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa, niin totta on olemassa elävä saatanakin. — Näin sanoen asettui kapteeni suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.

— Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.

— Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.

— Mitä? Kuinka?

— Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä, mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.

— Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.

— Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman pilkallisesti.

— Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli ollut toimessa, huokasi Ulla.

— Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.

— Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.

— Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.

— Poistuiko hän? kysyi Ulla.

— Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua kiusauksessa, on hukassa.

Attila. Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään, ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme, eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo, sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut, mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä, sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan, mutta te voitatte lopuksi.

Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen, lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: — Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.

Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi» ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi», vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria, mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?

Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta. Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:

— En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen, pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta, niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.

Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän sydämmiänsä.

Löfving huomasi sen ja jatkoi: — Minun nuoruudessani sanottiin, että rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon. Mutta synniksi sitä en usko vielä.

Attila. Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan edesvastuun?

— Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.

— Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.

Ulla. Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.

Attila. Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka kädessä tehdä sitä mikä oikea on?

Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:

— Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.

Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: — Olemme jo ennen seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin. Emme koskaan ymmärrä toisiamme.

Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: — Saattaa kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat. Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. — Kapteeni kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi siellä tavannut vanhoja muistoja.

— Mitä hän sanoi? kysyi Attila.

— Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta. Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää. — Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.

Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: — Totta kai. Olette ehkä oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.

Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.

Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.

— Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.

— Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.

— Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää vielä menkö.

— Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.

Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.

Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut puhunut.

Juhana katseli Yrjö Maunua: — Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.

— Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.

— Niin minustakin.

He pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.

— Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.

— Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.

— Ja Akilleys ja Patroklus.

— Niin.

— Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.

— Lupaan!

Säteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät rajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä kykeneviksi kaikkeen.

Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan. Nähtävästi se oli haavoitettu.

— Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas, niin pelastaisimme sen. — Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää, lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.

Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: — Mihinkä menette?

Löfving pysähtyi. — Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.

— Vai tappelutantereelle. Entä sitten?

— Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.

— En voi.

Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:

— Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on antanut se pysyy. Eikö niin?

— Totta kaiketi.

— Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan kuitenkin poikani.

Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: — Katso tuota harmaata päätä. Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt? Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.

Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja
Löfving jatkoi:

— Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi, suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?

— Oi, täydellisesti!

— Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa — tuolla
Hämeenlinnassa — valan jälkeen?

— Isä, sitä en unohda koskaan.

— Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.

— Ja nyt täytyy meidän erota.

— Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.

— En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.

Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän, tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: — Et tahdo?

Attila loi katseensa ylös: — Hän se ei tahdo! Hän tietää, että minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää hänen luonansa ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.

Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: — Emme siis koskaan tapaa toisiamme?

— Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.

— Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo minulle anteeksi!

— Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.

Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.

Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:

— Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.

— Miksi ette?

— Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala tietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.