ENSIMÄINEN LUKU.
Suuressa laaksossa saattaa keskellä aukeaa tavata korkean kohdan, johon aurinko johdattaa säteitä siitä asti jolloin se nousee, hamaan siihen asti jolloin se laskee. Ja ne, jotka asuvat likempänä tunturin juurta ja jotka myöhemmin saavat aurinkoa, sanovat tuota kohtaa päivänkummuksi. Se, josta tässä tullaan kertomaan, asui tuollaisella kummulla, josta talo oli saanut nimensäkin. Sinne asettui lumi myöhemmin syksyllä ja sieltä se ensinnä keväällä suli.
Talon omistajat olivat heränneitä, ja heitä sanottiin lukijoiksi sen tähden, että he ahkerammin kuin muut ihmiset lukivat raamattua. Miehen nimi oli Guttorm ja vaimon Karen; heille syntyi poika, joka kuoli eivätkä he kolmeen vuoteen saaneet viedä toista lasta kastettavaksi. Tämän ajan kuluttua syntyi heille tytär, joka sai nimen pojan mukaan; poika oli ollut Syvert ja tytölle annettiin nimi Synnöv, koskeivät he keksineet mitään sen likempää. Mutta äiti sanoi Synnöve, koska hänen, lapsen ollessa pienenä, oli ollut tapana sanoa Synnöveni. Oli miten oli: kun tyttö tuli suuremmaksi, nimittivät kaikki häntä äidin mukaan Synnöveksi ja useimmat väittivät, ettei näillä seuduin mies-muistiin ollut kasvanut niin kaunista tyttöä kuin Synnöve Päivänkumpu. Hän ei ollut vanhakaan, ennenkuin he jo sunnuntaisin rupesivat viemään häntä kirkkoon, vaikkei hän paljon muuta ymmärtänyt kuin että pappi seisoi haukkumassa renki Penttiä, jonka lapsi näki istumassa juuri saarnatuolin alla. Isä tahtoi kuitenkin, että hänet otettaisiin mukaan, jotta hän joutuisi "niille tavoille", kuten isän oli tapana sanoa; ja äiti tahtoi samaa, sillä "eihän sitä tietänyt millä lailla häntä sillä välin kotonakaan olisi katsottu". Jos talossa sattui olemaan lammas, vohla tai pieni porsas, joka ei menestynyt, tai lehmä, jolle tuli onnettomuus, niin ne aina annettiin Synnöven omiksi ja äiti oli huomaavinaan, että ne siitä hetkestä rupesivat virkoamaan; isä ei oikein uskonut sen siitä johtuvan, mutta samahan se oli "kenen oma luontokappale oli, kun se vaan menestyi".
Toisella puolen laaksoa, juuri korkean tunturin alla, oli talo, jota sanottiin Kuusistoksi, sentähden että se oli suuressa kuusimetsässä, ainoassa niillä mailla. Omistajan isoisä oli ollut muassa Holsteinissa ottamassa vastaan ryssää ja tältä matkalta oli hän repussaan tuonut kotiin paljon vieraita, ihmeellisiä siemenlajeja. Niitä hän sitte oli kylvänyt pitkin pihojaan, mutta aikojen kuluessa oli niistä toinen toisensa perästä kuollut; ainoastaan muutamat kuusenkävyt, jotka, kumma kyllä, olivat joutuneet mukaan, olivat nousseet suureksi metsäksi ja varjostivat nyt taloa joka kulmalta. Holsteininkävijä oli kantanut isoisänsä nimeä Torbjörn, hänen vanhin poikansa taas isänsä nimeä Sämund ja niin olivat tämän talon omistajat vuoroperään olleet Torbjörnejä ja Sämundeja — epämuistoisiin aikoihin asti. Mutta sellainen puhe kulki, että Kuusiston miehistä noin joka toisella oli onnea eikä Torbjörn-nimisillä. Kun nykyiselle omistajalle Sämundille syntyi ensimäinen poika, ajatteli hän yhtä ja toista, mutta ei uskaltanut rikkoa suvun tapoja, vaan pani pojan Torbjörniksi. Sitte hän rupesi miettimään eikö poikaa voisi kasvattaa niin, että hän pääsisi tuon loukkauskiven ohi, jonka puheet olivat hänen tielleen panneet. Ei hän ollut asiasta varma, mutta hän luuli huomaavansa pojassa riidanhaluista luonnetta.
— Se on nyhdettävä pois, sanoi hän äidille, ja niin pian kuin poika oli tullut kolmen vuoden vanhaksi, asettui isä silloin tällöin vitsa kädessä pakoittamaan poikaa kantamaan kaikki halot paikoilleen, ottamaan ylös kupin, jonka oli heittänyt maahan, silittämään kissaa, jota oli nipistänyt. Mutta äiti läksi mielellään ulos, kun isälle tuli se pää.
Sämund ihmetteli, että poikaan, jota isommaksi hän kasvoi, ilmaantui yhä enemmän ja enemmän korjaamista, vaikka häntä pideltiin yhä ankarammin. Isä pani hänet varhain kirjan ääreen ja otti hänet mukaansa vainiolle, voidakseen pitää häntä silmällä. Äidillä oli iso talous ja pieniä lapsia; hän ei voinut muuta kuin taputella ja varoitella poikaa, aamulla häntä puettaessaan ja puhua hiljaa isälle, kun he pyhäpäivisin olivat yhdessä. Mutta Torbjörn ajatteli, kun hän sai korvilleen siksi että a-b sanoi ab eikä ba, ja kun hän ei saanut antaa pikku Ingridille selkäsaunaa, kuten isä antoi hänelle: on se sentään ihmeellistä, että minulla pitää olla niin paha ja kaikilla pikkusiskoillani niin hyvä.
Kun hän useinten oli isän kanssa eikä paljonkaan uskaltanut puhua hänelle, kävi hän harvasanaiseksi, vaikkei ajatuksia suinkaan puuttunut. Kerran heidän vedättäessään märkiä heiniä, pääsi häneltä:
— Miksi ovat heinät Päivänkummulla kuivat ja korjuussa, mutta täällä märät?
— Siksi, että heillä on enemmän aurinkoa kuin meillä.
Ensi kertaa huomasi poika olevansa ulkopuolella sitä auringonpaistetta, joka niin usein oli tuottanut hänelle iloa. Siitä päivästä lensivät hänen silmänsä useammin Päivänkummulle.
— Älä sinä siinä töllötä, sanoi isä ja puukkasi häntä kylkeen; täällä meidän täytyy raataa sekä isojen että pienten, jos mielimme saada jotakin korjuuseen.
Torbjörn oli ehkä seitsemän, kahdeksan vanha, kun Sämund muutti renkipoikaa. Uuden rengin nimi oli Aslak ja hän oli jo kulkenut paljon maailmaa, vaikka vasta oli poikanulkki. Sinä iltana jolloin hän tuli, oli Torbjörn jo sängyssä, mutta seuraavana päivänä, kun hän istui kirjansa ääressä, potkaista jyräytettiin ovi auki sellaisella vauhdilla, ettei hän ikinä ollut nähnyt vertaa. Se oli Aslak, sylissä aika kantamus puita — hän viskasi sen maahan niin että halot lensivät joka haaralle. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, varistaakseen lunta vaatteistaan ja joka kerta hypähtäessään hän huusi:
— Kylmä tuli, sanoi noidanmorsian, kun seisoi jäissä vyötä myöten.
Isä ei ollut sisässä, — mutta äiti lakaisi kokoon lumen ja vei vaieten ulos.
— Mitä sinä mulkoilet? sanoi Aslak Torbjörnille.
— En mitään, vastasi poika, sillä häntä peloitti.
— Oletkos nähnyt mikä kukko kirjassasi on?
— Olen.
— Sen ympärillä on aika kanalauma, kun kirja on kiinni, — oletko huomannut sen?
— En.
— Katso sitte!
Poika katsoi.
— Sinä olet pölkkypää, sanoi Aslak.
Mutta siitä asti oli poika Aslakin vallassa enemmän kuin kenenkään muun.
— Sinä et osaa mitään, sanoi Aslak eräänä päivänä Torbjörnille, joka kuten tavallisesti, kulki hänen perässään katsomassa hänen mutkiinsa.
— Kyllä minä osaan neljänteen pääkappaleeseen.
— Ja mun mitä! Sinä et edes ole kuullut puhuttavan noidasta, joka tanssitti tyttöä auringonnousuun asti ja joka halkesi kuin vasikka, joka on juonut piimää!
Torbjörn ei iässään ollut kuullut niin paljon viisautta yhtaikaa.
— Missä se oli? kysyi hän.
— Missäkö? — Ka … ka siellä … tuolla Päivänkummulla.
Torbjörn jäi tuijottamaan.
— Oletko kuullut puhuttavan miehestä, joka myi itsensä pirulle vanhasta saapasparista?
Torbjörn unohti vastata, niin ihmeissään hän oli.
— Taidat taas ajatella, missä se oli — heh? Se oli sekin
Päivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! — — Siunaa
ja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. —
Et ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?
Ei, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi Aslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka jauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä, noidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä noidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen nukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki tapahtui Päivänkummulla.
— Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. — Nyt hän siitä asti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja katsellut Päivänkummulle päin.
— Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän pitkiä unia.
— Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi
Aslak. — Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.
Torbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun Aslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja rupesi lukemaan.
— Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, — sillä et sinä sitä tyttöä saa.
Kun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen jutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):
— Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?
— Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.
— Eikö hänellä ole puukörttiä?
Äiti katsahti häneen ihmeissään.
— Mitä ihmettä sinä sanot? kysyi hän.
Poika pelästyi sanoneensa jotakin tyhmää ja vaikeni.
— Kauniimpaa lasta ei ole nähty kuin hän on, lisäsi äiti, — ja sen hän on saanut Jumalalta lahjaksi siksi, että hän aina on hyvä ja tottelevainen ja ahkeraan lukee.
Nyt tiesi poika senkin.
Eräänä iltana Sämund vietettyään koko päivän vainiolla Aslakin kanssa, sanoi Torbjörnille: — sinä et enään saa olla renkipojan kanssa.
Mutta Torbjörn ei ottanut sitä korviinsa. Hetkisen perästä kuului:
— Jos sinut vielä tavataan yhdessä hänen kanssaan, ei sinun käy hyvin!
Silloin hiipi Torbjörn hänen perässään, kun ei isä nähnyt. Isä yllätti heidät, kun he istuivat puhelemassa; silloin sai Torbjörn selkäänsä ja ajettiin sisään. Mutta sitte haki Torbjörn Aslakin, kun isä oli poissa kotoa.
Eräänä pyhänä, kun isä oli kirkossa, teki Torbjörn kotona pahaa. Aslak ja hän viskelivät toisiaan lumipalloilla.
— Ei, ei, sinä kiusaat minua, pyysi Torbjörn; — viskataan yhdessä johonkin toiseen paikkaan.
Aslak oli paikalla valmis ja he kimittivät ensin hoikkaa kuusta aitan vieressä, sitten aitanovea ja vihdoin ikkunaa — ei ruutua, sanoi Aslak, vaan sitä ympäröivää kehystä. Torbjörn kuitenkin osasi ruutuun ja kalpeni.
— Joutavia, kuka sen saa tietää! Heitä paremmin! Torbjörn heitti, mutta osasi taasen ruutuun.
— Nyt en minä enään tahdo.
Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pikku Ingrid, ulos.
— Heitä häneen, kuuletkos!
Torbjörn oli paikalla valmis, tyttö itki ja äiti tuli ulos. Hän pyysi
Torbjörniä lopettamaan.
— Viskaa, viskaa! kuiskasi Aslak.
Torbjörn oli kuuma ja kiihoittunut. Hän teki työtä käskettyä.
— Taidat olla järjiltäsi, sanoi äiti ja juoksi häntä vastaan. Poika edellä, äiti perässä — pitkin pihaa; Aslak nauroi ja äiti torui. Mutta vihdoin sai äiti kiinni pojan suuresta lumihangesta ja rupesi aika lailla tumpuloimaan häntä.
— Minä lyön takaisin, sellainen on tapa.
Äiti pysäytti kummissaan kätensä.
— Tuon on toinen sinulle opettanut, sanoi hän, otti häntä ääneti kädestä ja vei sisään.
Eikä hän enään sanonut hänelle sanaakaan, vaan hommasi pikkusiskojen kanssa ja kertoili heille, että isä pian tulee kirkosta. Silloin rupesi tuvassa käymään kuumaksi. Aslak pyysi päästä tervehtimään sukulaisiaan ja saikin paikalla luvan; mutta Torbjörn kävi paljon pienemmäksi, kun Aslak oli mennyt. Hänen vatsansa oli kovin kipeä ja kädet niin hiessä, että kirjaan jäi sijat, kun hän siihen kajosi. Kunhan äiti ei vaan sanoisi mitään isälle, kun isä palaa; mutta hän ei mitenkään olisi saanut pyyntöään lausutuksi. Kaikki mihin hän katsoi, muutti alituiseen karvaa ja kello sanoi: läis-kis, läis-kis — läis-kis, läis-kis! Hänen täytyi nousta ikkunaan katsomaan Päivänkumpua. Se yksin lepäsi tyynenä lumissaan ja välkkyili auringossa, kuten aina; läpi kaikkien talon ikkunoiden loisti hymy eikä varmaan ainoakaan ruutu ollut rikki; tavattoman iloisesti nousi savu piipusta, hän saattoi ymmärtää, että sielläkin tehtiin kypsää kirkkomiehille. Varmaan siellä Synnöve kulki kurkistelemassa isää eikä ensinkään odottanut selkäsaunaa, kun hän tuli kotiin. Torbjörn ei ymmärtänyt mitä tehdä, äkkiä kävi hän niin kovin helläksi sisarilleen, ettei sillä ollut mitään määrää. Ingridille hän oli niin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, jonka oli saanut Aslakilta. Ingrid kiersi kädet hänen kaulaansa ja hänkin kaulasi Ingridiä.
— Pieni Ingrid kulta, oletko minulle suuttunut?
— En, pikku Torbjörn. Saat mielelläsi lumittaa minua niin paljon kuin tahdot!
Mutta samassa kopisti joku lunta jaloistaan etehisessä. Se oli ihan oikein isä; hän näytti hyvältä ja lempeältä ja se oli vielä hullumpaa.
— No? sanoi hän ja katseli ympärilleen — ja kumma oli, ettei kello romahtanut alas seinältä.
Äiti toi ruokaa pöytään.
— Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan käteensä.
Torbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.
— Kyllähän — täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän sanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. — Minä annoin Aslakin mennä ulos, lisäsi hän sitte.
— Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin kanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä ikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea neljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi. Vihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin korvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat, kaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku Ingridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään täytyi häneen tuijottaa:
— Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti iloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:
Ihannelma, hienohelma, sulle suihkasen! ja jos sa olet oma mun. saat viitan kultakirjatun, helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa — hyv' on päivää paistattaa!
Kultaherttu, herran terttu, sulle vastailen: en tahdo olla omas sun. saat pitää viitan kirjatun, sen helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa — hyv' on päivää paistattaa!
Mutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen silmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut tuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia eikä hän vieläkään ollut mitään sanonut — Torbjörn oli miltei jo tulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen vapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen poskeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi muistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin, että pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka hän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan, pani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan oikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa — ja tunsi nukkuessaan, ettei ole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.
Seuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut huudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän avasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan oli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti saada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa ja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka isäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä tavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui suuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin laidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan käsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut, tummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli entistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi ummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.
— Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, — mutta pahempi on, että hevosesi on noiduttu.
Sämund seisahtui.
— Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin silmät painuivat umpeen entistä enemmän.
Sämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.
— Noiduttu se vaan on!
Hän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.
— Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. — Sinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle ja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.
Aslak kuunteli hetkisen.
— Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna.
Mutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi
paremmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa.
Sämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:
— Sinä olet paha…
— Sämund! kuului lieden äärestä.
Vaimo, Ingeborg sieltä koetti viihdyttää häntä, kuten hän paraikaa viihdytti talon nuorinta, joka pelkäsi ja teki itkua. Lapsi oli jo vaiennut ja nyt vaikeni Sämundkin; mutta hän toi kuitenkin nyrkkinsä, joka niin tanakalle miehelle oli aika pieni, ihan Aslakin nenän alle ja piti sitä siinä vähän aikaa. Samalla hän kumartui eteenpäin ja poltti toisen kasvoja silmillään. Sitte hän rupesi astelemaan entiseen tapaansa ja vilkaisi vain silloin tällöin Aslakiin. Aslak oli hyvin kalpea, mutta nauraa virnisteli toisella kasvojenpuoliskollaan Torbjörnille, pitäen sitä puolta hyvin tiukkana, joka oli Sämundiin päin.
— Herra suokoon meille kärsivällisyyden lahjan, sanoi hän hetken perästä, mutta koukisti samalla käsivartensa ikäänkuin lyöntiä torjuakseen. Sämund pysähtyi äkkiä ja kiljaisi täyttä kurkkua, polkien jalkaansa permantoon niin että Aslak meni lamaan:
— Älä sinä mainitse Häntä!
Ingeborg nousi, lapsi sylissä, ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Hän ei katsahtanut vaimoonsa päinkään, mutta päästi kuitenkin alas käsivartensa. Vaimo istuutui, mies asteli taasen edestakaisin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, täytyi Aslakin taasen alkaa:
— Niin, Hänellä mahtaa olla paljon tekemistä Kuusistossa.
— Sämund! Sämund! kuiskasi Ingeborg; mutta ennenkuin kuiskaus ehti perille, oli Sämund jo karannut Aslakin kimppuun, joka pani jalan eteensä. Se työnnettiin pois tieltä, Sämund kävi kiinni siihen ja takinkaulukseen, nosti koko miehen ilmaan ja viskasi hänet suljettua ovea vastaan niin, että ovipieli meni puhki ja mies syöksyi suinpäin lävestä. Vaimo, Torbjörn, kaikki lapset huusivat ja rukoilivat hänen puolestaan ja koko talo oli itkua ja parkua. Mutta Sämund karkasi hänen perässään, ja ei edes huomannut avata ovea kunnollisesti, vaan pongautti säpäleet syrjään, kävi uudelleen kiinni uhriinsa, kantoi hänet porstuasta pihamaalle, nosti hänet ilmaan ja viskasi hänet kaikin voimin maahan. Ja kun hän huomasi, että lunta oli liian paljon ja ettei hän tarpeekseen saisi häntä kurittaa, painoi hän polvensa hänen rintaansa vastaan ja iski kasvoihin, nosti hänet kolmannen kerran ilmaan, kantoi lumettomalle paikalle kuin susi, joka retuuttaa revittyä koiraa, paiskasi hänet taas entistä pahemmin maahan, painoi häntä polvellaan — ja ties miten asia olisi päättynyt, jollei Ingeborg, rintalapsi sylissä, olisi syössyt väliin.
— Älä tee meitä onnettomiksi! huusi hän. Vähän myöhemmin istui Ingeborg tuvassa, Torbjörn puki ylleen, isä asteli taasen edestakaisin ja otti silloin tällöin vähän vettä, mutta hän vapisi niin, että vesi läikähti laitain yli ja polskahti permannolle. Aslakia ei kuulunut sisään ja Ingeborg näytti tekevän lähtöä ulos.
— Pysy sisässä, sanoi Sämund, ikäänkuin ei olisi puhunut hänelle ja
Ingeborg jäi tupaan.
Hetkisen perästä hän kuitenkin itse läksi. Häntä ei kuulunut takaisin. Torbjörn otti kirjansa ja luki lukemistaan, katsettaan kohottamatta, vaikkei tajunnut ainoaakaan lausetta.
Vähän myöhemmin aamupäivällä eli talo vanhassa järjestyksessään, vaikka kaikista tuntui siltä kuin olisi käynyt vieraita. Torbjörn uskalsi nyt ulos ja ensimäisenä hän oven takana tapasi Aslakin, joka oli koonnut kaikki tavaransa kelkkaan; mutta kelkka oli Torbjörnin. Torbjörn tuijotti häneen; sillä hän oli pahan näköinen. Verta oli hyytynyt kasvoille ja läämiytynyt pitkin paikkoja, hän yski ja piteli usein rintaansa. Hetkisen hän ääneti katseli Torbjörniin ja sitte hän antoi tulla:
— Minä en kärsi sinun silmiäsi, poika.
Sitte hän hajareisin heittäytyi kelkkaan ja laski alas mäkeä.
— Koeta etsiä kelkkaa, jos löydät! sanoi hän, nauroi ja kääntyi vielä kerran taakseen, ojentaen kielensä Torbjörniä vastaan. Ja sitä tietään meni Aslak.
Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies taloon; isä oli usein poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa poissa.
— Mikä on, äiti?
— Se on kaikki Aslakin syy.
Eräänä päivänä tapasivat he sitte pienen Ingridin laulamassa:
Sinä maaliman remputin rallan! minä menoosi väsyn jo vallan: likkalapsi teiskaroi, poika-pölhön korvat soi, muori keittoon vettä kaas, äijä kiskoo unta taas. Mirri-poika se asiat suorii: hulikosta kermat kuorii.
Siitä sitä nousi kysyminen mistä hän sen laulunpätkän oli oppinut. Torbjörniltä. Torbjörn taas pelästyi kovasti, hän oli oppinut sen Aslakilta. Silloin hänelle sanottiin, että jos hän itse laulaa tai opettaa sisarelleen toisia sellaisia lauluja, niin hän saa selkäänsä. Vähän myöhemmin tuli pieni Ingrid kironneeksi. Torbjörn kutsuttiin taasen tilille ja Sämund arveli, että on parasta samalla antaa hänen maistaa vähän vitsaa; mutta hän itki ja teki niin kauniita lupauksia, että hän tällä kertaa pelastui.
Seuraavana sunnuntaina sanoi isä hänelle: — Tänään ei sinun tarvitse tehdä pahaa kotona; sinun pitää tulla kirkkoon minun kanssani.