TOINEN LUKU.
Ajatuksissaan sijoittaa talonpoika aina kirkon korkealle paikalle ja yksikseen. Se on rauhoitettu paikka, sen ulkopuolella haudan juhlallisuus, sisäpuolella messun hyminä. Se on ainoa rakennus laaksossa, jota hän on koristanut loistolla ja sentähden sen huippu ulottuukin kauemma kuin miltä näyttää. Sen kellot tervehtivät häntä jo kaukaa, kun hän kuulakkana pyhäaamuna suuntaa askeleitaan sitä kohti, ja hän nostaa niille aina lakkiaan, ikäänkuin sanoakseen: kiitos viimeisistä! Hänen ja kellojen välillä on liitto, jota ei kukaan tunne. Jo varhain seisoi hän avoimessa ovessa ja kuunteli kellonsoittoa, kirkkoväen saaton hiljaa liukuessa tietä myöten; isä valmistautui lähtöön, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Monet mielikuvat liitti hän silloin tuohon järeään, väkevään ääneen, joka tunnin tai pari hallitsi tunturien seutua, kumisten tunturilta tunturille; mutta tämä mielikuva oli niistä eroittamaton; puhtaat, uudet vaatteet, naiset parhaissaan, suitut hevoset ja kiiltävät valjaat.
Ja kun ne sitte kerran sunnuntaina kumisevat hänen omalle onnelleen, kun hän ihkasen uusissa, mutta liian suurissa vaatteissa astelee isänsä rinnalla ja ensi kertaa pääsee kirkkoon, silloin niissä vasta on riemua! Silloin avautukootkin kaikki ovet näyttämään hänelle mitä on tulossa! Ja kotimatkalla, kun ne vielä järeinä pauhaavat pään päällä, sävelissään kiikutellen virsiä, messuja ja saarnan sanoja, joita silmännäkemät: alttaritaulu, ihmisten puvut ja ihmiset, vilauksina seuraavat — silloin kaartavat ne kerta kaikkiaan katon tälle yhteisvaikutelmalle ja vihkivät virkaansa sen pienemmän kirkon, jota hän tästä puoleen säilyttää sisimmässään.
Vähän vanhempana pitää hänen lähteä tuntureille paimeneen; mutta kun hän kauniina, kastekiiltoisena sunnuntaiaamuna istuu kivellä, karja kävelee hänen silmiensä alla ja hän kuulee kirkonkellot niiden kalkattimien yli, silloin käy hänen mielensä raskaaksi. Sillä niiden soitossa on laaksoseudun valoa, keveyttä, kutsua, tulee mieleen tuttavat kirkossa, ilo siellä ja vielä suurempi ilo sieltä palattua, hyvä ruoka kotona, isä, äiti, siskot, leikit nurmikolla iloisena pyhäiltana; ja pieni sydän kapinoi rinnassa. Mutta lorun loppu on aina, että kirkonkellothan ne soivat, hän miettii ja löytääkin lopulta virrenpätkän, jonka muistaa; sen hän veisaa kädet ristissä, silmä painuneena laaksoa katselemaan; lukee sitte pienen rukouksen, hypähtää pystyyn, on taas iloinen ja toitottaa torveen niin että tunturit kumisevat.
Näissä hiljaisissa tunturilaaksoissa puhuu kirkko yhä vielä joka ikäluokalle omaa kieltään ja tarjoaa omaa katsottavaansa joka silmälle; paljon on voitu rakentaa väliin, mutta ei mitään yläpuolelle. Täysi-ikäisenä ja valmiina näyttäytyy se rippilapselle;—sormi pystyssä, puoleksi uhkaavana, puoleksi kutsuvana nuorukaiselle, joka on valinnut valittavansa — hartevana ja väkevänä miehen surulle, — arkana ja lempeänä vanhukselle, jota väsyttää. Keskellä jumalanpalvelusta kannetaan pienet lapset kastettaviksi ja tunnettu asia on, että hartaus tämän toimituksen aikana on suurimmillaan.
Mahdotonta on sentähden kuvata norjalaisia talonpoikia, turmeltuneita tai turmeltumattomia, jollakin lailla joutumasta koskettamaan kirkkoa. Se saattaa tuntua yksitoikkoiselta; mutta se ehkei ole pahin yksitoikkoisuus. Olkoon tämä sanottu yleensä eikä sen kirkkomatkan johdosta, joka tässä seuraa.
Torbjörn iloitsi sekä matkasta että näkemisistään; hänen silmänsä huomasivat tavattoman paljon värejä kirkon edustalla ja hän tunsi sen hiljaisuuden raskauden, joka painoi kaikkia ihmisiä ja kaikkea sisäpuolella ennenkuin jumalanpalvelus oli alkanut; ja vaikkei hän itse huomannut kumartaa päätään rukousta luettaessa, oli se kuitenkin hyvinkin kumarassa, kun hän näki nuo sadat kumartuneet päät. Oltiin virsissä ja kaikki veisasivat kuin yhdestä suusta hänen ympärillään, niin että miltei hirvitti. Hän istui niin mietteissään, että havahti kuin unesta, kun heidän penkkinsä pää hiljaa avautui ja joku astui penkkiin. Virren loputtua ojensi isä miehelle kätensä ja kysyi:
— Mitä kuuluu Päivänkummulle?
Torbjörnin silmät menivät pystyyn; mutta vaikka hän kuinka olisi katsonut, ei tällä miehellä ja noituudella ollut paljonkaan yhteistä. Se oli lempeä, vaaleatukkainen mies, suuret, siniset silmät, korkea otsa ja suora selkä; hän hymyili kun häntä puhuteltiin ja vastasi myöntäen kaikkeen mitä Sämund sanoi, mutta oli muuten harvasanainen.
— Tuolla näet sitte Synnöven, sanoi isä, kumartuen Torbjörnin puoleen, otti hänet polvelleen ja viittasi vastapäätä olevaan naistenpenkkiin. Siellä istui pieni tyttö polvillaan, katselemassa penkin kaiteen yli. Hän oli vieläkin vaaleatukkaisempi kuin mies, niin vaalea, ettei Torbjörn milloinkaan ollut nähnyt vertaa. Hänen myssyssään oli liehuvia punaisia nauhoja, alta pisti esiin valkean keltaisia hiuksia ja hän hymyili Torbjörniä vastaan, niin ettei poika hyvään aikaan voinut katsella muuta kuin hänen valkoisia hiuksiaan. Hänen toisessa kädessään oli korea virsikirja, toisessa kokoonkääritty punakeltainen silkkiliina ja huvikseen läjäytteli hän nenäliinaa virsikirjaa vastaan. Jota enemmän Torbjörn tuijotti, sitä enemmän tyttö hymyili ja nyt tahtoi poikakin polvilleen penkille, kuten tyttö. Sitte tyttö nyökäytti päätään. Poika katseli häneen hetkisen totisena, sitte hän nyökäytti päätään. Tyttö hymähti ja nyökäytti uudelleen; poikakin nyökäytti kerran ja toisen ja kolmannen. Tyttö hymyili, mutta ei enää nyökäyttänyt — ennenkuin hetken perästä, kun poika jo oli sen unohtanut, hän taas nyökäytti.
— Minä tahdon kanssa nähdä! kuului samassa takaapäin — ja Torbjörniä vedettiin jaloista lattialle, niin että hän oli putoamaisillaan; se oli pieni pojan lötkö, joka kiivaasti pyrki hänen paikalleen; hänenkin hiuksensa olivat vaaleat, mutta pörröiset, nenä tylppä. Aslak kyllä oli neuvonut Torbjörnille miten pahoja poikia oli pideltävä kirkossa ja koulussa; Torbjörn nipisti sentähden poikaa takaapäin niin että hän oli huutamaisillaan, mutta pidättyi ja kapusi sensijaan kiireesti alas penkiltä ja kävi kiinni Torbjörnin molempiin korviin. Torbjörn tarttui hänen tukkaansa ja paiskasi hänet alleen; poika ei vieläkään huutanut, vaan puri Torbjörniä reiteen; Torbjörn veti pois jalkansa ja painoi hänen päänsä permantoon. Silloin käytiin kiinni hänen niskaansa ja olkilyhteenä nostettiin hänet maasta. Isä nosti hänet syliinsä.
— Jollemme olisi kirkossa, niin saisit selkääsi, kuiskasi hän poikansa korvaan ja painoi hänen kättään niin että kirveli varpaisiin asti. Hän muisti Synnöven ja katsahti häneen; hän oli paikoillaan, mutta tuijotti niin kummissaan, että Torbjörn alkoi aavistaa tehneensä jotakin oikein hullua. Niin pian kuin hän huomasi Torbjörnin katsahtavan itseensä, kapusi hän alas penkiltä eikä enää näyttäytynyt.
Lukkari tuli ja pappi tuli: Torbjörn kyllä kuunteli ja katseli heitä; ja uudelleen tuli lukkari ja tuli pappi, mutta yhä istui Torbjörn isänsä polvella ja ajatteli: eikö Synnöve nyt katso tänne? Se mies, joka oli vetänyt hänet alas penkiltä, istui jakkaralla kauvempana penkissä ja joka kerta kun hän yritti nousta, tönäsi häntä selkään vanhus, joka kaiken aikaa torkkui, mutta säännöllisesti heräsi, kun hän näytti aikovan nousta.
— Eikö hän nyt katso tänne? ajatteli Torbjörn ja joka punainen nauha, joka jossakin heilahti, muistutti Synnöven nauhoja ja jok'ainoa korea kuva vanhassa kirkossa oli juuri niin suuri tai hiukan pienempi kuin hän. Nytpä hän nostikin päätään; mutta veti sen, heti pojan nähtyään, totisena takaisin. — Lukkari tuli ja pappi tuli vielä kerran, sitte soitettiin ja noustiin. Isä puhui taasen vaaleatukkaisen miehen kanssa, he astelivat yhdessä naisten penkille, jossa niinikään jo oli noustu. Ensimäisenä astui sieltä vaalea nainen, joka hymyili miehensä lailla, vaikka vähemmin; hän oli aika pieni ja kalpea ja talutti Synnöveä. Torbjörn meni suoraan Synnöveä kohti; mutta tyttö pakeni kiireesti, kiertäen äitinsä hametta.
— Anna minun olla! sanoi hän.
— Tämä poika varmaan ei ennen ole ollut kirkossa, sanoi vaalea vaimo ja laski kätensä Torbjörnin päälle.
— Ei ole, sentähden hän tappeleekin, kun ensi kertaa on kirkossa, sanoi Sämund.
Torbjörn katsahti häpeissään vaimoon ja sitte Synnöveen, joka näytti entistä vakavammalta. Kaikki astuivat ulos kirkosta, — vanhemmat puhellen keskenään, mutta Torbjörn Synnöven perässä, joka likistyi likemmä äitiään joka kerta kun Torbjörn tuli likelle. Toista poikaa ei enään näkynyt. Kirkonmäellä he seisahtuivat ja joutuivat pitempään keskusteluun. Torbjörn kuuli usein mainittavan Aslakia ja kun hän pelkäsi, että samalla puhuttaisiin hänestäkin, vetäytyi hän kauvemma.
— Ei sinun tarvitse kuunnella tätä, sanoi äiti Synnövelle; — mene nyt vähän pois, lapseni; mene pois, sanon minä!
Synnöve totteli vitkalleen. Torbjörn tuli nyt likemmä, katseli
Synnöveä ja Synnöve häntä ja pitkän aikaa he vaan katselivat toisiaan.
Vihdoin virkkoi Synnöve:
— Hyi!
— Miksi sinä sanot hyi? kysyi Torbjörn.
— Hyi! virkkoi Synnöve vielä kerran. — Hyi, häpeä! lisäsi hän.
— Mitä minä olen tehnyt?
— Sinä olet tapellut kirkossa papin messutessa — hyi!
— Niin, mutta johan siitä on pitkä aika.
Tämä hämmästytti tyttöä ja hetkisen perästä hän sanoi:
— Sinäkö olet Torbjörn Kuusisto?
— Minä. Ja sinäkö olet Synnöve Päivänkumpu?
— Niin — — — Minulle on aina sanottu, että sinä olet niin hyvä poika.
— Ei, se ei ole totta; sillä minä olen kaikista kotiväistä häijyin, sanoi Torbjörn.
— En minä vielä koskaan ole kuullut — — sanoi Synnöve ja löi yhteen pienet kätensä; — äiti, äiti, hän sanoo…
— Ole hiljaa ja mene pois! kuului vastaan siltä kulmalta ja hän seisahtui, kääntyi sitte tulemaan hitaasti ja takaperin pois, suuret, siniset silmät äitiin tähdättyinä.
— Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin hyvä, sanoi Torbjörn.
— Niin joskus, kun minä olen lukenut, vastasi tyttö.
— Onko se totta, että siellä teidän kulmalla on niin hirveän paljon noitia ja peikkoja ja muuta pahaa? kysyi Torbjörn, pani käden kupeelleen, nojausi toiseen jalkaan ja pani toisen eteenpäin, — aivan kuten hän oli nähnyt Aslakin tekevän.
— Äiti, äiti, tiedätkö mitä hän sanoo? Hän sanoo — — —
— Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tule tänne, ennenkuin minä huudan.
Synnöven täytyi taas hitaasti ja takaperin palata. Hän pisti kaulaliinannurkan suuhunsa, puri ja veti sitä.
— Eikö sitte olekkaan totta, että siellä hautakummuilla joka yö soitetaan?
— Ei!
— Etkö koskaan ole nähnyt noitia?
— En!
— Mutta Herran nimessä…
— Hyi, et saa sanoa niin!
— Ja mun mitä; ei se mitään tee! sanoi Torbjörn ja sylkeä roiskautti hampaiden lomitse, näyttääkseen kuinka kauvas osasi sylkeä.
— Niin, niin, jatkoi Synnöve; — sillä silloin sinä joudut helvettiin!
— Luuletko? kysyi poika hyvän joukon nöyrempänä; sillä hän oli vain kuvitellut voivansa saada selkäänsä, ja nyt oli isä niin kaukana. — Kukas siellä teidän puolella on väkevin?
— Sitä minä en tiedä.
— Meidän puolella on isä; hän on niin väkevä, että antaa selkään
Aslakia ja Aslak vasta on väkevä.
— Vai niin.
— Hän on kerran nostanut hevosen.
— Hevosen!
— Se on niin totta, niin totta,— sillä hän on itse sen kertonut.
Synnöve ei ensinkään epäillyt.
— Kuka Aslak on? kysyi hän.
— Se on oikea ilkiö. Isä kuritti häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään niin ole kuritettu.
— Tappeletteko te siellä teillä?
— Kyllä joskus, kun… Ettekö sitte siellä teillä?
— Emme koskaan.
— Mitä te sitte teette?
— Äiti keittää ruokaa, kutoo ja ompelee; samaa tekee Karikin, mutta ei niin hyvin kuin äiti, sillä Kari on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja pojat ovat vainioilla tai kotona.
Torbjörn piti tätä tyydyttävänä selityksenä.
— Mutta joka ilta me luemme ja veisaamme, lisäsi hän,— ja sunnuntaina me myöskin luemme ja veisaamme.
— Kaikkiko?
— Niin.
— Se mahtaa olla ikävää.
— Ikävää? Äiti, hän sanoo… Mutta samassa hän muisti, ettei saanut kääntyä sinnepäin. — Tiedätkö, minulla on niin monta lammasta, sanoi hän.
— Onko sinulla?
— On, ja kaksi on tiinettä ja toinen varmaan saa kaksi.
— Vai on sinulla lampaita.
— Minulla on lehmiä ja porsaitakin. Eikö sinulla ole?
— Ei.
— Tule minun luokseni, niin saat karitsan. Siitä sinä sitte kyllä saat monta.
— Se olisi kovin hauskaa. — Hetkisen he olivat ääneti. Sitte jatkoi poika: — eikö Ingridkin saisi karitsaa?
— Kuka on Ingrid?
— Ingridkö? Pikku Ingrid? Synnöve ei tuntenut häntä.
— Onko hän pienempi kuin sinä?
— Tietysti hän on pienempi — niinkuin sinä.
— Voi onko! Hänet sinun pitää ottaa mukaan, kuuletko!
Torbjörn lupasi.
— Mutta, sanoi Synnöve, — kun sinä saat lampaan, voi hän saada porsaan.
Se oli Torbjörninkin mielestä viisaampaa ja sitte he juttelivat yhteisistä tuttavista, joita heillä tosin ei ollut paljon. Vanhemmat olivat puhuneet puhuttavansa ja heidän piti lähteä kotiin.
Yöllä näki Torbjörn unta Päivänkummusta. Siellä oli olevinaan paljaita valkoisia karitsoja ja pieni tyttö, punaisia nauhoja vaaleissa hiuksissa, käveli niiden keskellä. Ingrid ja Torbjörn tahtoivat joka päivä sinne. Heillä oli hoidettavanaan niin monta karitsaa ja porsasta, etteivät he tahtoneet päästä kääntymään niiden joukossa. He ihmettelivät mikseivät he heti päässeet sinne.
— Senkötähden, että tuo pieni tyttö on pyytänyt teitä? kysyi äiti. —
Onko kummempaa kuultu?
— Niin, niin, odottakaa nyt vaan ensi pyhään, niin näette.
Pyhä tuli.
— Sinä kuulut olevan niin paha kehumaan ja valehtelemaan ja kiroamaan, sanoi Synnöve hänelle, — ettet pääse ennenkuin olet heittänyt pois ne tavat.
— Kuka sen on sanonut? kysyi Torbjörn kummissaan.
— Äiti.
Ingrid odotti jännityksessä hänen palaamistaan ja hän kertoi hänelle ja äidille kuinka oli käynyt.
— Siinä näet nyt! sanoi äiti.
Ingrid ei sanonut mitään. Mutta siitä lähtien sekä hän että äiti vartioivat hänen kiroamistaan ja kehumistaan. Ingrid ja hän joutuivat kerran riitaan siitä oliko "koira vieköön!" kiroamista tai ei. Ingrid sai vitsaa ja senjälkeen käytti Torbjörn kaiken päivää sanoja: "koira vieköön!" Mutta illalla kuuli isä sen.
— Niin, vieköönkin sinut! sanoi hän ja löi häntä niin että hän meni kumoon. Eninten Torbjörn häpesi Ingridiä; mutta hetkisen perästä meni Ingrid hänen luokseen ja taputti häntä.
Parin kuukauden perästä pääsivät he molemmat Päivänkummulle; sitte kävi Synnöve heillä, he taas siellä ja niin kautta koko kasvinajan. Torbjörn ja Synnöve lukivat kilpaa, he kävivät samaa koulua ja vihdoin voitti Torbjörn; hän tuli niin eteväksi, että pappi rupesi erityisesti luettamaan häntä. Mutta Ingridin lukeminen kävi huonosti ja häntä auttoivat molemmat. Ingrid ja Synnöve tulivat niin eroittamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "peltokanoiksi", he kun aina lensivät yhdessä ja molemmat olivat hyvin vaaleatukkaiset.
Tapahtuipa niinkin, että Synnöve löi Torbjörniä siitä syystä, että tämä oli niin raju ja tuontuostakin joutui riitaan. Silloin Ingrid aina meni väliin ja heistä tuli ystävät kuten ennenkin. Mutta jos Synnöven äiti sai kuulla tappelusta, niin ei Torbjörn sillä viikolla päässyt Päivänkummulle, eikä tuskin seuraavallakaan. Sämundille ei kukaan uskaltanut kertoa sellaisia asioita.
— Hän pitelee poikaa liian kovasti, sanoi vaimo ja käski kaikkia vaikenemaan.
Kasvaessaan suuremmiksi kaunistuivat he kaikki kolme, vaikka kukin eri tavallaan. Synnövestä tuli pitkä ja hoikka, hänen hiuksensa olivat keltaiset, kasvot hienot ja säteilevät, silmät siniset ja rauhalliset. Puhuessaan hymyili hän ja jo aikaiseen rupesivat ihmiset sanomaan, että oli onnellista joutua tekemisiin sen hymyn kanssa. Ingrid oli pienempi, mutta vilkkaampi, hänen hiuksensa olivat vieläkin vaaleammat, kasvot pienet, pehmoiset ja pyöreät. Torbjörnistä kasvoi keskikokoinen ja erittäin sorjaruumiinen, hänen hiuksensa olivat tummat, silmät mustan siniset, kasvonpiirteet voimakkaat, jäsenet väkevät. Suuttuessaan sanoi hän mielellään, että hän luki ja kirjoitti yhtä hyvin kuin koulumestari eikä pelännyt ketään täällä laaksossa — paitsi isäänsä, tuli hänen mieleensä, mutta sitä hän ei lisännyt.
Torbjörn olisi aikaiseen tahtonut rippikouluun; mutta siitä ei tullut mitään.
— Niin kauvan kuin et ole ripilläkäynyt, olet vain poika ja paremmin minun käsissäni, sanoi isä.
Ja niin siis hän ja Synnöve ja Ingeborg joutuivat rippikouluun yhteen aikaan. Synnöve olikin odottanut kauvan; hän oli kuudennellatoista vuodellaan.
— Ihminen ei koskaan osaa liian paljon, kun hänen on tehtävä lupauksensa Jumalalle, oli äiti aina sanonut ja isä, Guttorm Päivänkumpu oli ollut samaa mieltä. Eipä siis kumma jos pari kosijaakin ilmestyi, toinen parempien ihmisten lapsia, toinen rikas naapuri.
— Sehän on hullua! Eihän hän vielä ole päässyt ripillekään.
Meidän täytyy panna hänet rippikouluun, sanoi isä.
Mutta tästä ei Synnöve itse tietänyt mitään.
Pappilassa pitivät perheen naisväet Synnövestä niin paljon, että he veivät hänet sisään saadakseen puhua hänen kanssaan. Ingrid ja Torbjörn olivat ulkona muitten joukossa ja kun yksi pojista sanoi Torbjörnille: "vai et sinä päässytkään mukaan! Ne vievät hänet varmaan sinulta!" niin hän sai siitä sinelmän silmäänsä. Siitä asti tuli toisille pojille tavaksi kiusotella häntä Synnöven takia eikä mikään häntä niin raivostuttanutkaan. Metsässä pappilan alla syntyi vihdoin samasta syystä, sopimuksen mukaan, suuri tappelu. Se yltyi niin, että Torbjörn sai niskaansa suuren joukon poikia yhtaikaa. Tytöt olivat menneet edellä, joten ei ollut ketään eroittamassa ja sentähden ottelu tulistumistaan tulistui. Torbjörn ei tahtonut joutua alakynteen, useita poikia karkasi hänen kimppuunsa ja hän puolustautui miten parhaiten taisi, jaellen iskuja, jotka sitte itse puolestaan kertoivat mitä oli tapahtunut. Syy saatiin samalla ilmi ja siitä tuli paikkakunnalle paljon puhumista.
Seuraavana pyhänä ei Torbjörn tahtonut mennä kirkkoon; seuraavana päivänä, kun piti mennä pappilaan, tekeytyi hän kipeäksi ja Ingrid meni yksin. Kotiin tullessa Torbjörn kysyi Ingridiltä mitä Synnöve oli sanonut.
— Ei mitään.
Kun hän taas tuli toisten joukkoon, tuntui hänestä siltä kuin ihmiset olisivat katselleet häneen ja rippikoululapset nauraa virnistelleet. Mutta Synnöve tuli myöhemmin kuin muut ja oli sinä päivänä paljon herrasväen luona. Hän pelkäsi papin toruvan, mutta huomasi pian, että ainoat, jotka eivät tappelusta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pappi. Siitä suoriutui siis hyvin; mutta miten taas päästä puheisiin Synnöven kanssa, sitä hän ei ymmärtänyt; sillä ensi kertaa hän ei nyt tahtonut pyytää Ingridiä välittäjäksi. Opetuksen loputtua oli Synnöve taas pappilan väen luona; ja hän odotti niin kauvan kuin muita vielä oli pihassa, mutta vihdoin täytyi hänenkin mennä. Ingrid oli lähtenyt ensimäisten joukossa.
Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen muita ja asteli puutarhassa pappilan neidin ja erään nuoren herran kanssa. Neiti otti kukkia maasta ja antoi Synnövelle, herra auttoi niinikään ja Torbjörn seisoi ulkopuolella muiden joukossa ja katseli. He selittivät niin ääneen, että kaikki kuulivat, kuinka taimet olivat istutettavat ja Synnöve lupasi itse istuttaa ne, jotta se tulisi tehdyksi juuri niinkuin he olivat sanoneet.
— Et sinä yksin voi tehdä sitä, sanoi vieras herra ja sitä Torbjörn jäi ajattelemaan.
Kun Synnöve tuli toisten luo, osoittivat he hänelle vieläkin suurempaa kunnioitusta kuin tavallisesti; mutta Synnöve meni Ingridin luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä mukaansa nurmikolle, sinne he istuutuivat; sillä he eivät pitkään aikaan olleet oikein puhelleet. Torbjörn jäi toisten joukkoon katselemaan Synnöven hienoja ulkolaisia kukkia.
Tänäpänä läksi Synnöve samaan aikaan kuin muut.
— Ehkä minä saan kantaa sinulle nämä kukkaset, sanoi Torbjörn.
— Ole hyvä, vastasi hän ystävällisesti, mutta katsomatta Torbjörniin, otti Ingridiä kädestä ja läksi edelle. Päivänkummun alla hän pysähtyi ja sanoi Ingridille hyvästi.
— Kyllä minä tämän matkan itse kannan ne, sanoi hän ja otti kopan, jonka Torbjörn oli laskenut maahan.
Kaiken matkaa oli Torbjörn aikonut tarjoutua istuttamaan hänelle kukkasia, mutta nyt hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä Synnöve kääntyi niin kiireesti menemään. Mutta sitte hän ei saanut mielestään sitä, että hänen olisi pitänyt auttaa häntä istuttamaan kukkaset.
— Mistä te puhutte, kun olette kahden? kysyi hän Ingridiltä.
— Emme mistään.
Niin pian kuin toiset olivat panneet levolle, puki Torbjörn uudelleen ylleen ja läksi ulos. Ilta oli kaunis, tyyni ja tuuleton, taivasta peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, joka siellä täällä oli revennyt, ikäänkuin joku olisi katsellut tummasta sinestä kuin silmästä. Ei ketään näkynyt taloissa eikä kauvempanakaan; mutta kaikkialla nurmessa vikisivät heinäsirkat, oikealla kaihersi ruisrääkkä ja vasemmalta vastasi toinen, sitte rupesi nurmesta kuulumaan sellaista soittoa, että nuorukainen luuli kokonaisen saaton tulevan perässään, vaikkei hän nähnyt ketään. Metsä kävi siniseksi ja tummui tummenemistaan tunturiharjoja kohti, lopulta käyden suureksi sumumereksi. Mutta metsän sisästä kuuli hän teeren kuhertavan ja vihertelevän, yksinäisen kissapöllön huutavan ja kosken laulavan vanhaa, vakaata lauluaan voimakkaammin kuin konsanaan — nyt kun kaikki oli asettunut hiljaa kuuntelemaan. Torbjörn katseli Päivänkummulle päin ja läksi kulkemaan. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, astui suoria polkuja ja seisoi pian Synnöven pienessä puutarhassa, joka oli saman yliskamarin ikkunan alla missä hän nukkui. Torbjörn kuunteli ja tähysteli, mutta kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin hän rupesi katsomaan työkaluja ja löysikin todella sekä lapioita että talikon. Yhtä lavaa oli lapioitu; pieni kulma vain oli valmistunut, mutta siihen oli jo istutettu kaksi kukkaa, tietysti sitä varten, että näkisi miltä näyttää.
— Raukka on väsynyt, ajatteli Torbjörn; — tässä täytyy olla mies auttamassa, jatkoi hän ajatuksiaan ja ryhtyi työhön.
Hänen ei ollut vähääkään uni, hänestä ei mikään työ ikinä ollut luistanut niin keveästi. Hän muisti miten kukat olivat istutettavat, muisti myöskin miten pappilan puutarhassa oli ja sovitteli toiset toistensa lomiin. Yökin kului, mutta hän ei sitä huomannut, tuskin levähtämättä sai hän lavan lapioiduksi, kukkaset maahan, istutti jonkun uudelleenkin, saadakseen lavan kauniimmaksi ja vähäväliin katsahti hän ikkunaan eikö joku häntä kuitenkin huomaisi. Mutta ei siellä, enempää kuin muuallakaan, näkynyt ketään, eikä hän kuullut edes koiran haukahtavankaan, ennenkuin kukko rupesi laulamaan ja herätti metsän linnut, jotka toinen toisensa perästä rupesivat laulamaan "hyvää huomenta". Tasoittaessaan ympäröivää maata muisti hän Aslakin kertomat sadut ja miten hänkin kerran oli uskonut Päivänkummulla asuvan noitia ja peikkoja. Hän katsahti yliskamarin akkunaan ja hymähti ajatellessaan, mitä Synnöve nyt aamulla mahtanee miettiä. Oli tullut ihan valoisaksi, linnut pitivät jo hirmuista melua. Hän hypähti sentähden aidan yli ja riensi kotiin. Nyt ei vaan kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli käynyt istuttamassa kukkia Synnöve Päivänkummun puutarhaan.