KOLMAS LUKU.
Pian liikkui paikkakunnalla kaikkinaisia puheita, mutta kukaan ei varmuudella tietänyt mitään. Torbjörniä ei enään rippikoulun päätyttyä nähty Päivänkummulla ja sitä eivät ihmiset mitenkään jaksaneet käsittää; Ingrid sensijaan kävi siellä usein; Synnöve ja hän kävelivät usein mielellään metsässä.
— Älkää viipykö liian kauvan, huusi äiti heidän jälkeensä.
— Emme! vastasi Synnöve — eikä tullut kotiin ennenkuin illansuussa.
Molemmat kosijat ilmaantuivat taas.
— Hän saa itse päättää asiansa, sanoi äiti ja samaa mieltä oli isä.
Mutta kun Synnöve vietiin syrjään ja häneltä kysyttiin, saivat he kiellon. Ilmoittautui muitakin kosijoita, mutta kukaan ei kuullut, että he onnellisina olisivat palanneet Päivänkummulta. Kerran kun Synnöve ja äiti yhdessä seisoivat pesemässä maitokehloja, kysyi äiti, ketä hän oikein ajatteli. Kysymys tuli niin äkkiä, että Synnöve punastui.
— Oletko antanut jollekin lupauksen? kysyi äiti taas ja katseli häneen tutkivasti.
— En, vastasi Synnöve kiireesti.
Sen enempää ei asiasta enää puhuttu.
Koska hän oli paikkakunnan rikkain tyttö, seurasivat häntä ikävöivät katseet, kun hän kulki kirkonmäellä — se oli nimittäin ainoa paikka missä hänet näki, paitsi kotia, sillähän ei käynyt missään tansseissa tai huveissa, vanhemmat kun olivat heränneitä. Torbjörn istui ihan vastapäätä häntä kirkonpenkissä, mutta he eivät koskaan puhelleet, mikäli ihmiset saattoivat huomata. Sen verran jokainen kuitenkin oli tietävinään, että heidän välillään mahtoi olla jotakin, ja kun eivät he seurustelleet keskenään kuten laakson muut nuoret rakastuneet, ruvettiin heistä puhumaan yhtä ja toista. Torbjörniä ikäänkuin ei enään siedetty. Hän tunsi sen itsekin; sillä hän käyttäytyi kun käyttäytyikin rajusti, kun väkeä oli koolla, kuten tansseissa ja häissä; ja tapahtuihan sellaistakin, että hän tappelussa antoi tulla aika lailla. Mutta ne tilaisuudet vähenivät sitä myöten kuin opittiin tuntemaan kuinka väkevä hän oli; sentähden Torbjörn aikaiseen tottui siihen, ettei kukaan paljon saanut olla hänen tiellään.
— Nyt sinä olet päässyt oman kätesi varaan, sanoi Sämund, hänen isänsä. — Huomaa sentään vielä, että minun käteni ehkä on väkevämpi kuin sinun.
Syksy ja talvi kului, kevät tuli, mutta vieläkään eivät ihmiset tietäneet mitään varmaa. Huhut levittivät niin innokkaasti tietoa Synnöven jakamista rukkasista, että näytti miltei siltä kuin hän saisi kulkea yksikseen. Ingrid häntä kuitenkin seurasi; sillä heidän piti tänä vuonna yhdessä lähteä karjatalolle. Päivänkumpulaiset olivat nimittäin ostaneet osan Kuusiston karjakartanosta. Torbjörn siellä tuntureilla lauleli, sillä hän oli heitä varten panemassa kuntoon yhtä ja toista.
Eräänä päivänä illansuussa, kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, istuutui hän miettimään kaikellaisia asioita. Sitä hän pääasiallisesti ajatteli, mistä paikkakunnalla puhuttiin. Hän paneutui selälleen punaisenruskeaan kanervikkoon, ja tuijotti, kädet pään alla, taivasta, joka paistavan sinisenä kaartui tiheitten puunlatvojen takana. Vihreät lehvät ja havunneulat valuivat väräjävänä virtana sineen ja mustanpuhuvat oksat viilsivät siihen kummallisia, villejä kuvioita. Itse taivas näkyi vaan, kun lehti lehahti syrjään; etäämpänä, niiden latvojen välitse, jotka eivät ulottuneet yhteen, kulki se leveänä virtana, tehden oikullisia käänteitä ja katosi kaukaisuuteen. Tämä pani Torbjörnin mielen toiseen vireeseen ja hän rupesi ajattelemaan mitä näki. — —
— — Taas hymyili koivu tuhansin silmin kuusta kohti, petäjä seisoi sanattoman ylenkatseellisena ja tuijotti neuloinensa joka suunnalle; sillä sitä myöten kuin ilma lämpeni, virkosi sairas puu toisen perästä, ne hölmähtivät ilmaan ja pistivät tuoreet lehvänsä suoraan petäjän nenään.
— Muistattekos missä te olitte talvella? kysyi petäjä, löyhytteli itselleen viileyttä ja hikoili pihkaa kauheassa kuumuudessa. — On se ihan hullua! — näin pohjoisessa — hyi!
Mutta sitte siellä oli vanha, harmaapää honka, joka katseli yli kaikkien muiden puiden ja joka osasi taivuttaa runsassormisen oksan miltei kohtisuoraan alas ottamaan rohkeaa vaahteraa pisimmästä hiussuortuvasta, niin että se värisi polviin asti. Tätä sylenpaksuista honkaa olivat ihmiset karsineet, aina ylemmä ja ylemmä, kunnes se kerran kyllästyneenä ja suuttuneena, äkkiä rupesi sysäämään latvaansa niin korkealle, että hento kuusi sen rinnalla pelästyneenä kysyi, eikö se ensinkään muistanut talven myrskyjä.
— Enkö minä niitä muista? sanoi honka ja antoi pohjatuulen kanssa yhdessä sitä niin korville, että se oli menettämäisillään ryhtinsä, ja onhan sitä siinäkin. Roteva, mustanpuhuva honka oli polkenut maahan niin mahtavan jalan, että varpaat pistivät esiin kuuden kyynärän päästä ja olivat kuitenkin paksummat kuin selja paksuimmalta paikaltaan. Tämän kuiskasi selja eräänä iltana kainosti humalalle, joka rakastuneena kiertyi ylös sen vartta pitkin. Parrakas honka tiesi mahtinsa ja julisti ihmisille, työntäen oksan toisensa perästä vapaaseen ilmaan: "karsikaa nyt minua, jos voitte!"
— Eivät ne saata sinua karsia! sanoi kotka, alentui armollisesti istumaan, pani sävyisästi kokoon siipensä ja puhdisti jotakin kurjaa lampaanverta sulistaan. — Taidan kehoittaa kuningatarta asettumaan tähän; — hänen pitää munia muutamia munia, lisäsi kotka hiljemmin ja katsahti paljaisiin jalkoihinsa, sillä sitä ujostutti, kun mieleen tuli suloisia muistoja noista varhaisimmista kevätpäivistä, jolloin ensi auringonpaiste tekee elävät olennot vallan hulluiksi. Pian se kuitenkin nosti päänsä ja tuijotti höyhenten varjostamien kulmiensa alta ylös mustia revelmiä kohti, eikö kuningatar jo purjehtisi siellä jossakin pilvien tasalla, väsyneenä ja munia täynnä.
Sen tiensä se läksi ja pian eroitti honka kuningasparin kirkasta, sinistä ilmaa vastaan. Siellä ne lensivät korkeimman tunturin tasalla, keskustellen perheasioistaan. Honka oli kun olikin hiukan levoton; sillä vaikka se arvonsa tunsikin, oli se sentään niin uljasta saada kiikuttaa kotkaperhettä. Ne laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongan luo! Ne eivät puhuneet mitään, mutta rupesivat kokoamaan risuja. Honka levittelihe, jos mahdollista, vieläkin enemmän — sitä ei kukaan voinut estää.
Mutta muussa metsässä syntyi kauhea hälinä, kun puut näkivät mikä kunnia oli tapahtunut suurelle hongalle. Siellä oli muitten muassa pieni, soma koivu, joka katseli kuvaansa lammessa ja luuli voivansa odottaa hiukan rakkautta harmaankirjavalta västäräkiltä, jonka oli tapana nukkua päivällisunensa sen oksilla. Koivu oli lähettänyt tuoksuaan suoraan västäräkin nokkaan, liimannut hyönteisiä lehtiinsä, jotta niitä olisi helppo saada kiinni; ja vihdoin oli se kesken kuumuutta oksistaan taivuttanut kokoon pienen majan, joka sisäpuolelta oli peitetty tuoreilla lehdillä, niin että västäräkki todella oli asettumaisillaan sinne kesäksi. Nyt oli kotka asettunut suureen honkaan ja västäräkin täytyi poistua. Siinä sitä oli surua. Västäräkki lauleli ja viserteli lähtövirsiä, mutta ihan hiljaa, jottei kotka huomaisi.
Yhtä huonosti kävi muutamien varpusten. Ne olivat tiheikössään pitäneet niin kauheaa elämää, ettei rastas, joka asusteli likeisessä saarnissa, koskaan päässyt nukkumaan oikeaan aikaan ja se suuttui pahanpäiväisesti ja nosti melun. Vakava tikka naapuripuussa oli nauranut niin, että oli ollut tipahtamaisillaan puustaan. Mutta samassa näkivät ne kotkan hongassa! ja rastas ja varpuset ja tikka ja kaikki mikä lentämään kykeni, sai siivet alleen ja läksi lentoon suinpäin, oksien ylitse ja oksien alatse. Lentäessään mukisi vielä rastas, ettei hän tästäpuoleen vuokraa kesäasuntoa varpusten läheisyydessä.
Ja niin oli metsä jäänyt keskelle iloista auringonpaistetta hyljätyksi ja mietteisiinsä. Sen piti ammentaa koko ilonsa suurelta hongalta, mutta se oli laihaa iloa. Metsä kumarteli peloissaan joka kerta kun pohjatuuli huokui, honka piiskasi ilmaa väkevin oksin ja kotka kierteli sitä tyynenä ja mahtavana, ikäänkuin ei olisi ollut kysymystä kuin tuulenpuuska pahasesta, joka toi metsästä jotakin kurjaa suitsutusta. Mutta koko hongan heimo iloitsi. Yksikään ei ajatellut, ettei sinä vuonna saanut kiikuttaa oksillaan linnunpesää. "Pois tieltä!" sanoivat ne, "me olemme sukua!"
— — — Mitä sinä täällä ajattelet? kysyi Ingrid ja astui hymyillen pensaitten takaa, joiden oksia käänteli syrjään.
Torbjörn nousi.
— Paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu, sanoi hän ja katsahti uhkamielin puitten päällitse. — Muuten ne tähän aikaan puhuvat liikoja näillä mailla, lisäsi hän, pyyhkäisten tomua vaatteistaan.
— Mitä sinä kanssa aina välität ihmisten puheista?
— No niin, en minä oikein tiedä; — mutta — ihmiset eivät vielä koskaan ole sanoneet sellaista, joka ei olisi ollut mielessäni, vaikkei siitä ole tullut tekoa.
— Nyt sinä puhut pahasti.
— Niin puhunkin, sanoi Torbjörn ja lisäsi hetken perästä: — mutta se on totta.
Hän istuutui nurmeen ja tuijotti eteensä maahan.
— Minä voin helposti muuttua semmoiseksi jommoiseksi he minua tahtovat. Antaisivat minun olla semmoisena jommoinen olen.
— Lopulta on syy kumminkin sinun.
— Olkoon vaan, mutta heillä on siinä osansa. — Minä sanon: antakoot minun olla rauhassa! huusi hän miltei huutamalla ja katsoi ylös kotkan puoleen.
— Mutta Torbjörn! kuiskasi Ingrid. Hän kääntyi Ingridiin päin ja hymyili.
— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, — kuten sanottu: paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu. — Oletko tänään puhunut Synnöven kanssa?
— Olen; hän on kun onkin jo lähtenyt karjatalolle.
— Tänäänkö?
— Niin.
— Viemään Päivänkummun karjaa?
— Niin.
— Trallalaa!
Ja päivä se paistoi kylkeen puun,
Tilurei!
"Olet kultani kesän ja kukkimakuun!"
Tilurei — juu juu!
avas sirkkunen suun:
"Mitä meinaa kuoma?"
— Huomenna päästetään meidän karja, sanoi Ingrid, tahtoen kääntää keskustelun toisaalle.
— Minä tulen mukaan ajamaan, sanoi Torbjörn.
— Ei, isä aikoo itse tulla mukaan, sanoi tyttö.
— Vai niin, sanoi poika ja vaikeni.
— Hän kysyi sinua tänään, sanoi tyttö.
— Kysyikö? sanoi Torbjörn, leikkasi puukollaan oksan puusta ja rupesi sitä kuorimaan.
— Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa useammin kuin puhut, sanoi tyttö ystävällisesti. — Hän pitää sinusta niin paljon, lisäsi hän.
— Mahdollista, sanoi Torbjörn.
— Hän puhuu sinusta usein, kun olet ulkona.
— Sitä harvemmin, kun olen sisällä.
— Se on sinun syysi.
— Mahdollista.
— Et saa puhua sillä tavalla, Torbjörn, itse kyllä tiedät, mitä teidän väliinne on tullut.
— Mitä sinne sitte on tullut?
— Kerronko?
— Taitaa olla yhdentekevä; sinä tiedät mitä minäkin tiedän.
— Niin kyllä; sinä toimit liian paljon oman pääsi mukaan; hän ei pidä siitä, sinä tiedät sen.
— Niin, hän on aina tahtonut pitää kiinni käsivarrestani.
— Niin, ainakin silloin kun sinä lyöt.
— Pitääkö ihmisten sitte saada sanoa ja tehdä mitä haluavat?
— Ei, mutta voithan sinäkin hiukan väistyä tieltä; niin hänkin on tehnyt ja hänestä on tullut kunnioitettu mies.
— Häntä ehkei ole kiusattu niin paljon.
Ingrid vaikeni hetkisen, katseli ympärilleen ja jatkoi:
— Ei taida kannattaa puhua näistä; mutta — älä mene sinne minne tiedät vihamiehiä odotettavan.
— Ei, siellä minä juuri tahdon olla! Minä en suotta olekkaan Torbjörn
Kuusisto!
Hän oli kuorinut oksan paljaaksi ja pani sen nyt keskeltä poikki.
Ingrid istui ja katseli häntä ja kysyi vitkaan:
— Aiotko pyhänä Pohjamäelle?
— Aion.
Hetkisen vaiettuaan ja veljeensä katsomatta sanoi Ingrid taasen:
— Tiedätkö, että Nuutti Pohjamäki on tullut kotiin sisarensa häihin?
— Tiedän.
Ingrid katsoi häneen:
— Torbjörn, Torbjörn!
— Pitäisikö hänellä olla lupa enemmän kuin ennenkään asettua minun ja muiden väliin?
— Ei hän asetu väliin, ei enempää kuin muut sallivat.
— Kuka sitä tietää mitä muut sallivat!
— Kyllä sinä sen tiedät.
— Itse hän ei kuitenkaan sano mitään.
— Kuinka sinä voit noin puhua! sanoi Ingrid, katsahti häneen vihaisesti, nousi ja katsoi taakseen.
Torbjörn viskeli tikunpalaset menemään, pisti puukon tuppeen ja kääntyi sisareensa päin:
— Kuule — minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että tytöltä siksi, ettei välimme ole selvä. Ja toiselta puolen — enhän minä voi edes käydä Päivänkummulla — siksi etteivät vanhemmat minua kärsi, hänen sanojensa mukaan. Minä en saa käydä häntä tervehtimässä kuten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, koska hän muka on pyhiä!
— Torbjörn! sanoi Ingrid hiukan levottomana, mutta Torbjörn jatkoi:
— Isä ei tahdo puuttua asiaan. "Jos sinä hänet ansaitset, niin sinä hänet saat!" sanoo hän vaan. Toiselta puolen vaan puhutaan ja puhutaan — eikä toiselta puolen anneta takaisin. Niin, enhän minä edes tiedä, onko tyttö…
Ingrid karkasi ylös, pani kätensä hänen suulleen ja katsahti taakseen. Pensastoa siellä taasen työnnettiin syrjään ja pitkä, solakka tyttö tuli hehkuvan kuumana näkyviin. Se oli Synnöve.
— Hyvää iltaa! sanoi hän.
Ingrid katsoi Torbjörniin, ikäänkuin sanoakseen: siinä näet! Torbjörn katsoi Ingridiin, ikäänkuin sanoakseen: sitä ei sinun olisi pitänyt tehdä! Kumpikaan ei katsonut Synnöveen.
— Kai minä hiukan saan istuutua; olen tänään käynyt niin paljon.
Ja hän istuutui. Torbjörn käänsi päätään katsoakseen istuutuiko hän kuivaan paikkaan. Ingridin silmät olivat livahtaneet Kuusistoon päin ja äkkiä hän huutamaan:
— Voi, voi sentään! Kaunikki on päässyt irti ja kävelee uutispellossa. Senkin pahus! Entä onko tuo Mansikki? Ei, ei tämä käy laatuun; kyllä meidän pian on päästävä karjakartanolle!
Ja tyttö juoksemaan alas mäkiä. Ei hän edes sanonut hyvästikään.
Synnöve nousi paikalla ylös.
— Joko sinä lähdet? kysyi Torbjörn.
— Jo, vastasi Synnöve, mutta jäi paikoilleen.
— Voithan sinä vähän odottaakin, virkkoi Torbjörn, päin katsomatta.
— Toisen kerran, vastasi Synnöve hiljaa.
— Siihen voi olla pitkä aika.
Synnöve katsoi häneen; hänkin katsoi nyt Synnöveen; mutta kului vähän aikaa ennenkuin he pääsivät alkuun.
— Istu nyt taas, sanoi Torbjörn hiukan hämillään.
— En minä…, vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Torbjörn tunsi vihansa nousevan, mutta samassa teki Synnöve jotakin odottamatonta; hän astui askeleen eteenpäin, painui hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja sanoi hymyillen:
— Oletko minulle suuttunut?
Ja kun Torbjörn katsoi häneen, näki hän hänen itkevän.
— En, vastasi Torbjörn, tulipunaisena kasvoiltaan.
Hän ojensi kätensä, mutta Synnöve ei sitä huomannut, silmät kun olivat kyyneliä täynnä, ja hän veti sen takaisin. Vihdoin sanoi hän:
Kuulitko sinä sen?
— Kuulin, vastasi tyttö, nosti katseensa ja hymyili; silmissä oli entistä enemmän kyyneliä; Torbjörn ei tietänyt mitä sanoa ja tehdä.
— Olen taitanut olla paha, pääsi häneltä.
Hän sanoi sen hyvin lauhasti; Synnöve loi katseensa maahan ja kääntyi poispäin.
— Älä tuomitse asioita, joita et tunne. Synnöve sanoi sen tukahtunein äänin ja Torbjörnin tuli paha olla. Hän tunsi olevansa kuin mikäkin poikaviikari ja sanoi paremman puutteessa:
— Anna anteeksi minulle.
Mutta silloin purskahti tyttö itkemään. Sitä ei Torbjörn saattanut katsella, vaan pani kätensä hänen ympärilleen ja kumartui hänen puoleensa.
— Oikeinko sinä minusta pidät, Synnöve?
— Oikein, nyyhkytti Synnöve.
— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? Synnöve ei vastannut.
— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? toisti Torbjörn.
Synnöve itki entistä rajummin ja koetti irtaantua.
— Synnöve! sanoi Torbjörn ja painoi häntä lujemmin syliinsä.
Synnöve nojautui häneen ja itki kovasti.
— Puhutaan nyt, sanoi Torbjörn ja auttoi hänet istumaan kanervikkoon; itse hän istuutui hänen rinnalleen. Synnöve kuivasi silmänsä ja koetti hymyillä; mutta se ei tahtonut onnistua. Torbjörn piteli hänen kättään ja katseli häntä silmiin.
— Kultani, miksen minä saa tulla Päivänkummulle?
Tyttö vaikeni.
— Etkö koskaan ole pyytänyt? Tyttö vaikeni.
— Mikset ole pyytänyt? kysyi Torbjörn ja veti hänen kättään likemmä itseään.
— En uskalla, vastasi Synnöve ihan hiljaa. Torbjörn synkkeni, veti toista jalkaa ylemmä, nojasi kyynärpään polveen ja laski pään kätensä varaan.
— — — Jos tätä menoa mennään, niin en minä kai koskaan joudu sinne, sanoi hän vihdoin.
Vastauksen asemasta rupesi Synnöve nyhtämään kanervia maasta.
— Olenhan minä tehnyt paljon — joka olisi voinut olla tekemättä. — — Mutta pitäisihän minulle voida antaa vähän anteeksikin. — — En ole paha — siinä hän hiukan pysähtyi — ja minä olen vielä niin nuori — vähän yli kahdenkymmenen; — — hän ei heti saanut jatketuksi. —Mutta jos joku oikein minusta pitäisi, sanoi hän sitte, — niin sen täytyisi…
Siinä hänen puheensa katkesi. Samassa kuuli hän rinnaltaan Synnöven pidättyen puhuvan:
— Älä sano niin; — — sinä et tiedä kuinka paljon minä — — en uskalla sanoa sitä Ingridillekään — (siinä hän tyrskähti itkuun) — minä — kärsin — — niin kovasti!
Torbjörn kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet lujasti vastaansa.
— Puhu vanhemmillesi, kuiskasi hän, — niin sinä näet, että kaikki käy hyvin.
— Niinkuin sinä tahdot, kuiskasi tyttö.
— Minä?
Silloin kääntyi Synnöve ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Kun sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta! sanoi hän hyvin hellästi ja koetti hymyillä.
— Enkö minä sitte pidä? sanoi Torbjörn hiljaa ja hartaasti.
— Et, et; sinä et ota vastaan ainoaakaan neuvoa minulta; sinä tiedät mikä voisi meidät yhdistää, mutta sinä et tee sitä. Mikset tee sitä?
Ja kun hän oli päässyt puheenalkuun, sanoi hän yhteen kyytiin:
— Herranen aika sentään, jos sinä tietäisit kuinka minä olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin nähdä sinut Päivänkummulla. Mutta aina on vaan pitänyt kuulla sellaista, joka ei ole niinkuin olla pitäisi — ja omien vanhempien on pitänyt tulla sitä kertomaan.
Silloin syttyi Torbjörnille ikäänkuin valo. Hän näki nyt Synnöven kulkevan siellä Päivänkummulla odottamassa rauhallista hetkeä, jolloin hän levollisesti saattaisi viedä hänet vanhempien eteen; mutta sellaista ei Torbjörn koskaan hänelle antanut.
— Olisit ennemmin sen sanonut, Synnöve!
— Enkö sitte ole sitä sanonut?
— Et tällä tavalla.
Synnöve mietti hiukan; sitte hän, käännellen esiliinansa kulmaa poimuihin, virkkoi:
— Sitte on kai siihen ollut syynä — etten oikein uskaltanut.
Se, että Synnöve häntä pelkäsi, liikutti häntä siihen määrään, että hän ensi kertaa eläissään suuteli häntä.
Synnöve hämmästyi niin, että paikalla taukosi itkemästä. Silmät kävivät epävarmoiksi, hän koetti hymyillä, katsoi maahan, sitte taas Torbjörniin ja hymyili vihdoin todenteolla. He eivät enään puhuneet — kädet vain löysivät toisensa, mutta kumpikaan ei uskaltanut puristaa. Vihdoin veti Synnöve hiljaa pois kätensä, rupesi kuivaamaan silmiään ja kasvojaan ja järjestämään hiuksiaan, jotka olivat joutuneet vähän epäjärjestykseen. Torbjörn katseli häntä ja mietti mielessään: jos hän on ujompi kuin kylän muut tytöt ja seurustelee toisella tavalla, niin ei siinä ole mitään moittimista.
Hän saattoi Synnöven karjakartanolle, joka ei ollut kaukana. Hän olisi mielellään tahtonut astella käsi kädessä; mutta hän oli tullut niin oudolle mielelle, että tuskin uskalsi Synnöveen kajota; häntä kummastutti, että hän sai näin astella hänen rinnallaan. — Heidän erotessaan hän sentähden sanoikin:
— Nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin kuulet minusta pahaa.
Kotona oli isä kantamassa jyviä myllyyn aitasta, sillä paikkakuntalaiset jauhattivat Kuusiston myllyssä, kun heidän omat puronsa olivat kuivilla; Kuusiston virta ei milloinkaan kuivanut. Säkkejä oli paljon, monet aika suuria ja joukossa tavattomankin suuria. Ihan likellä olivat naisväet vääntämässä pyykkiä. Torbjörn meni isänsä luo ja kävi kiinni säkkiin.
— Saanko minä auttaa?
— Kyllähän minä sen teen itsekin, sanoi Sämund, viskasi reippaasti säkin selkäänsä ja läksi myllylle päin.
— Täällä on näitä paljon, sanoi Torbjörn, kävi kiinni kahteen suureen säkkiin, pani selkänsä vastaan, vei säkit olkainsa yli, yhden kummassakin kädessä, ja nojasi kyynärpäitään kylkiin. Puolitiessä tuli Sämund häntä vastaan, matkalla noutamaan uusia; isä katsahti häneen nopeasti, mutta ei sanonut mitään. Kun Torbjörn vuorostaan meni takaisin aittaan, tuli Sämund vastaan, kantaen kahta vieläkin suurempaa säkkiä. Tällä kertaa otti Torbjörn pienen säkin ja kantoi sen; kun Sämund hänet kohtasi, katsoi hän häneen pitemmältä kuin äsken.
— Lähettivät sanan Pohjamäeltä, sanoi Sämund.
— Tahtovat sinua sunnuntaina häihin.
Ingrid katsoi häneen rukoilevasti työnsä äärestä, äiti samoin.
— Vai niin, vastasi Torbjörn kuivasti, mutta kävi tällä kertaa kiinni kahteen suurimpaan säkkiin.
— Menetkö? kysyi Sämund, mustana muodoltaan.
— En.