ENSIMÄINEN LUKU.
Nuutti Aakre oli vanhaa sukua paikkakunnallaan, jossa sillä aina oli ollut valistuksen ystävien ja yleisten asioiden harrastajain maine. Hänen isänsä oli lukenut papiksi asti, mutta kuoli aikaiseen ja kun leski oli talonpoikaisihminen, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi. Nuutti oli siis saanut vain sen opetuksen mikä kansakoulussa annetaan, mutta isän kirjasto oli aikaiseen istuttanut häneen tiedonhalun. Tätä oli hänen ystävänsä Henrik Wergeland, joka usein kävi häntä tervehtimässä ja joka lähetti hänelle kirjoja, siemenlajeja ja antoi kaikkinaisia neuvoja, sittemmin kehittänyt. Tämän kaiken johdosta perusti Nuutti aikaiseen yhdistyksen, jolla alussa oli hyvin sekalainen tarkoitus, nimittäin "jäsenten harjoittaminen puhetaidossa ja perustuslain tulkinnassa"; sittemmin siitä tuli koko voutikunnan käytännöllinen maatalousseura. Wergelandin neuvosta perusti Nuutti niinikään pitäjänkirjaston ja antoi isänsä kirjat ensimäiseksi lahjaksi sinne. Saman miehen kehoituksesta sai hän aikaan pyhäkoulun, jota pidettiin hänen talollaan ja jossa halukkaat saivat oppia kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Tämä kaikki kiinnitti huomiota Nuuttiin, hän pääsi esimiehistöön ja pian sen puheenjohtajaksi. Siellä hän yhä eteenpäin suosi kouluasioita ja sai ne todella erinomaiseen kuntoon. Nuutti Aakre oli pieni, ketterä mies, pienet, vilkkaat silmät kiilsivät hyvin tuuhean pörrön alta. Hänellä oli tukevahuulinen suu, joka aina näytti olevan työssä ja oivalliset hampaat, jotka nekin aina näyttivät olevan työssä; sillä ne välkähtelivät sanojen sinkoellessa ja säihkyellessä kuin kipinät suuresta tulesta.
Niistä monista, jotka hän oli auttanut tietoon, oli hänen naapurinsa Lauri Högstad etevin. Lauri ei ollut Nuuttia paljonkaan nuorempi, mutta hitaammin kehittynyt. Kun Nuutin aina teki mieli puhua siitä mitä luki ja ajatteli, oli hiljainen, vakavaluontoinen Lauri kiitollisena kuulijana ja sittemmin ymmärtäväisenä arvostelijana. Välit kehittyivät pian sellaisiksi, ettei Nuutti mielellään ryhtynyt ajamaan mitään asiaa ennenkuin oli kysynyt Lauri Högstadin mielipidettä ja usein asioissa silloin tehtiinkin joku käytännöllinen muutos. Sen kautta vei Nuutti pian naapurinsa esimiehistöön ja kaikkeen mihin itsekin kuului. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin, joissa ei Lauri milloinkaan puhunut; mutta matkalla sai Nuutti tietää hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin eroittamattomina.
* * * * *
Kauniina syyspäivänä oli esimiehistö koolla muunmuassa keskustelemassa voudin ehdotuksen johdosta, että seurakunnan jyvämakasiini myytäisiin ja pääomasta muodostettaisiin pieni säästöpankki. Nuutti Aakre, puheenjohtaja, olisi varmaan ollut asian puolella, jos hän olisi voinut katsoa sitä puolueettomasti. Mutta ensinnäkin tuli ehdotus voudin puolelta, jota ei Wergeland kärsinyt eikä tietysti siis Nuuttikaan, ja sitte oli Nuutin mahtava isoisä rakentanut makasiinin ja lahjoittanut sen paikkakunnalle. Ehdotus tuntui hänestä miltei persoonalliselta loukkaukselta eikä hän sentähden ollut puhunut siitä kenellekään, ei edes Laurille. Lauri taas ei milloinkaan puhunut mistään ennenkuin toinen oli aloittanut.
Puheenjohtajana luki Nuutti Aakre ehdotuksen, liittämättä siihen mitään mielipidettä. Mutta tapansa mukaan katsahti hän Lauriin, joka tavallisesti istui tai seisoi vähän syrjemmällä, hampaitten välissä oljenkorsi, jonka hän aina joutuessaan puheisiin jonkun kanssa, jostakin hankki. Hän joko kaiveli hampaitaan tuolla korrella, tai piti sitä riipuksissa toisessa suupielessään, kierrellen toista päätä hitaammin tai nopeammin, sen mukaan millä mielellä oli. Ihmeekseen huomasi Nuutti, että oljenkorsi kierteli hyvin nopeasti.
— Onko meidän suostuminen tähän — mitä sinä arvelet? kysyi hän kiireesti.
— Minä arvelen, että on, vastasi Lauri kuivasti. Koko esimiehistö, joka tiesi Nuutin olevan ihan toista mieltä, katsoi hätkähtäen Lauriin, mutta Lauri ei sanonut sen enempää eikä häneltä enään mitään kysyttykään. Nuutti poikkesi muihin asioihin, ikäänkuin ei mitään olisi ollutkaan. Vasta kokouksen lopulla otti hän taas esiin asian ja kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotusta lähetettäisi takaisin voudille, tarkemmin harkittavaksi, koska paikkakunta oli toista mieltä ja piti jyvämakasiinistaan. Kukaan ei vastannut. Nuutti kysyi liitettäisiinkö pöytäkirjaan, ettei asiaa pidetä tarkoitusta vastaavana.
— Minä panen vastalauseen, lisäsi Lauri.
— Minä myöskin, sanoi paikalla toinen.
— Minä myöskin, sanoi kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja tiesikään, oli enemmistö asian puolella.
Hän oli niin hämmästyksissään, että hän unohti panna vastaan, hän merkitsi pöytäkirjaan ja luki matalalla äänellä: "asia otetaan keskustelun alaiseksi. Kokous on päättynyt". Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nousi ja pani kokoon pöytäkirjat, mutta itsekseen hän ajatteli, että kyllä hän korjaa kaikki kunnan valtuustossa. Pihamaalla valjasti hän hevosensa ja Lauri tuli ja istuutui hänen rattailleen. He puhelivat kotimatkalla kaikkinaisista asioista, mutta eivät tästä.
Seuraavana päivänä läksi Nuutin vaimo Laurin vaimon luo kysymään, oliko miesten välillä ollut jotakin, kun Nuutti kotiin tullessaan oli ollut niin ihmeellinen. Hiukan yläpuolella taloa tuli Laurin vaimo häntä vastaan tekemään samaa kysymystä, sillä Laurikin oli ollut niin ihmeellinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, arka olento, joka pelkäsi äänettömyyttä eikä kovaa puhetta; sillä Lauri ei koskaan puhunut hänelle, paitsi silloin kun hän oli tehnyt tai Lauri pelkäsi hänen tekevän jotakin hullua. Nuutti Aakren vaimo sensijaan puhui miehensä kanssa ja varsinkin esimiehyydestä, sentähden että se viime aikoina oli vienyt miehen ajatukset, hänen työnsä ja rakkautensa häneltä ja lapsilta. Hän oli sille mustasukkainen kuin naiselle, hän itki tuota esimiehyyttä öisin ja riiteli siitä miehensä kanssa päivisin. Mutta juuri sentähden ei hän nyt osannut sanoa mitään, kun Nuutti kerrankin tuli sieltä onnettomana; hän kävi paikalla onnettomammaksi kuin hänen miehensä olikaan ja hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä saada tietää mitä oli tapahtunut. Kun ei Laurin vaimo sitä tietänyt, täytyi hänen lähteä kylälle. Hän sai kun saikin tietää asian ja oli tietysti paikalla miehensä puolella, piti Lauria käsittämättömänä, jollei suorastaan häijynä. Mutta kun hän antoi miehensä sen huomata, tunsi hän, etteivät hänen ja Laurin välit vielä laisinkaan olleet rikki. Päinvastoin Nuutti piti Laurista!
Edusmiehistön kokous tuli. Lauri Högstad ajoi aamulla Aakreen, Nuutti tuli ulos ja nousi rattaille! He tervehtivät tavalliseen tapaansa, puhuivat matkalla ehkä hiukan vähemmin, eivätkä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, joitakin oli vielä tullut kuuntelemaankin, mistä ei Nuutti ensinkään pitänyt; sillä se tiesi hapatuksen päässeen paikkakunnalle. Lauri oli hankkinut suupieleensä oljenkorren ja seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syys oli käynyt kylmäksi. Puheenjohtaja luki ehdotuksen hyvin hillityllä äänellä ja varovasti; hän lisäsi, että se oli lähtenyt voudista, jonka ehdotukset tavallisesti eivät olleet tuottaneet onnea. Olihan rakennus lahja eikähän lahjoja ollut tapana myydä, varsinkin kun ei hätä mitenkään pakoittanut.
Lauri, joka ei milloinkaan ollut kokouksissa esiintynyt, pyysi kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; lieneekö ollut Nuutti Aakren tähden vai lieneekö hän pelännyt joutuvansa alakynteen — se jääköön sanomatta. Mutta hän esitti selviä, päteviä syitä ja niin kiinteästi ja johdonmukaisesti, että näissä kokouksissa tuskin oli sellaista kuultu. Ja kun hän oli esittänyt kaikki perusteensa, lisäsi hän:
— Mitä taas siihen tulee, että ehdotus on lähtenyt voudista, niin ei se koske asiaan, yhtä vähän kuin sekään, kuka aikoinaan on rakennuksen tehnyt tai millä tavalla se on kunnan omaksi joutunut.
Nuutti Aakre oli punaisena kasvoiltaan — veri nousi helposti hänen kasvoilleen — ja vääntelihe ja kääntelihe, kuten hänen tapansa oli, kun hän kävi malttamattomaksi, mutta hän vastasi kuitenkin varovaisesti ja matalalla äänellä, arveli, että maassa oli säästöpankkeja tarpeeksi, vieläpä tässä likellä — tekipä mieli sanoa liiankin likellä. Mutta jos pankki piti perustettaman, niin saattoi siihen kai päästä toisia teitä kuin polkemalla kuolleitten hautoja ja elävien rakkautta. Tätä lausuessa oli hänen äänensä hiukan epävarma, mutta se varmeni taas, kun hän siirtyi puhumaan jyvämakasiinista sellaisenaan ja todistamaan sen hyödyllisyyttä. Lauri antoi viimemainittuun perinpohjaisen vastauksen ja lisäsi vielä:
— Yksi ja toinen asia minua kyllä panee epäilemään, onko tämä paikkakunta olemassa eläviä vaiko kuolleita varten. Ja lisäksi yksityisen perheenkö rakkaus ja viha täällä määräävät, vaiko yhteinen etu.
Nuutti vastasi kiireesti:
— En tiedä eikö puhujakin liene nauttinut tämän perheen hyviä — sekä sen, joka on kuollut että sen, joka vielä elää.
Ensi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka aikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta puolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.
Oljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan tyynenä.
— Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni, sanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti ja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi itsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti eikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa katseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana, lujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet olivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava voima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi pää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen juurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa eläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis aina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä Nuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja pitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.
Nuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut jättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja kamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla kaiken muun.
— Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?… Ja liikutus valtasi hänet. — Sinä, jota minä olen — — sinä joka olet… Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen, jonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski nyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla, jotka aina riippuivat silmillä.
Lauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan päätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi, sillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.
Tätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.
— Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. — Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla, seisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.
Ja hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:
— Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut kuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot; katsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys siitä mitä me tahdomme.
— Olenko minä sitte laiminlyönyt paikkakunnan asioita?
Kukaan ei vastannut siihen. Se koski Nuuttiin ja hän lisäsi;
— Minä todella en ole tietänyt muuta kuin että olen saanut aikaan yhtä ja toista, — yhtä ja toista, josta on ollut hyötyä paikkakunnalle — — — mutta olen ehkä pettynyt.
Hän oli taasen liikutuksen vallassa, sillä hän oli tulinen luonne, joka lankesi mielialasta toiseen ja riita Laurin kanssa koski häneen niin, että hän töin tuskin saattoi itseään hillitä. Lauri vastasi:
— Niin, minä tiedän, että sinä otat kunnian kaikesta mitä täällä on tehty, ja jos arvostellaan sen mukaan kuka eninten on kokouksissa puhunut, niin sinä kyllä olet eninten tehnytkin.
— Vai pääsi se nyt ilmoille! huusi toinen ja katsoi tuikeasti
Lauriin. — Sinulleko se kunnia sitte tulee?
— Koska me nyt olemme tässä ruvenneet itsestämme puhumaan, sanoi
Lauri, — niin punnittiinhan joka asiaa ennenkuin se tänne tuli.
Jo sai pieni Nuutti Aakre takaisin reippaan puhelahjansa:
— Ota sinä herran nimessä kunnia. Kyllä minä elän ilman sitä. On muuta, jota on vaikeampi menettää!
Lauri väisti ehdottomasti hänen katsettaan, muttei sanonut mitään ja oljenkorsi liikkui hyvin nopeasti.
— Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole paljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; — pappi ja opettajat kyllä voivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat varmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.
Kansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri jatkoi:
— Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle tuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden se ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen tulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta perheasiaksi.
Ihmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo mennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli totisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa. Kaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän enään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa mitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä sekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan; sillä tunteet veivät ajatuksista voiton.
Hän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän jätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; — toisia miltei nauratti.
Hän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja paljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne tiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä astellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen eteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin jättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että tästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut liian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet vallanneet — hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi vieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli täyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta kova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka hartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä eteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli kuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista itsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet olisi potkittu pois Laurin rattailta.
Kotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti olla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä. Siitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä rattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä. Mutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie kulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta rattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän lyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni ovenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät — yksi ainoa mies istuu rattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa pysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät enään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille ikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen, pienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan muusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä rakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan maailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä onnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi tapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; — minkätähden Lauri tuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? — Entä jos hän juoksisi hänen perässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset ahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt yksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi heitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän riisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki ehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse niin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui, ettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella ja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja kaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:
— Annappa hänen lukea se vielä kerran.
Äiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan, sillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa ennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:
Laps' oon heikko, tiedän sen mä, mutta pian ylenen mä, kasvan, suureks' sukeun isän, äidin, apuhun, kun sa, Herra, autat vaan käskyjäsi muistamaan! Kiitos, kunnia on sulla — nyt saa Nukku-Matti tulla.
Mikä rauha siitä tuli! Ei ollut minuuttiakaan kulunut ennenkuin kaikki lapset nukkuivat kuin Jumalan syliin, mutta äiti meni hiljaa toimittamaan isälle ruokaa, vaikkei hän saanut syödyksi. Mutta pantuaan levolle, sanoi hän:
— Tästä puoleen minä pysyn kotona.
Ja vaimo vapisi ilosta eikä uskaltanut sitä näyttää, ja hän kiitti Jumalaa kaikesta mitä oli tapahtunut; sillä mitä se ikinä olikaan — hyväksi se kaikki oli ollut!