TOINEN LUKU.
Vuoden kuluessa oli Lauri tullut esimiehistön puheenjohtajaksi, säästöpankin johtajaksi, ensimäiseksi sovintokomisariukseksi, sanalla sanoen: hänet oli valittu kaikeksi miksi häntä vaan saattoi valita. Amtin esimiehistössä oli hän ensi vuoden vaiti, mutta herätti, kun toisena vuonna puhui, samalla tavalla huomiota kuin kunnan esimiehistössä. Sillä sielläkin nousi hän sotaan sitä vastaan, joka tähän asti oli vallinnut, voitti kaikki kautta koko linjan ja sai senjälkeen itse määrätä. Sieltä sitä mentiin suurkäräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ennen häntä itseään ja siellä sitä kyllä ärsytettiin otteluun. Mutta siellä pysyi hän, vaikka oman arvonsa tuntevana ja varmana, aina syrjässä. Hän ei huolinut vallasta, joka ulottui kauvemma kuin hänet tunnettiin eikä tahtonut vaihtaa kotoista johtaja-asemaansa mahdolliseen tappioon maailmalla.
Sillä hänen oli kotona hyvä. Kun hän sunnuntaisin seisoi kirkonaidan luona ja kansa tervehtien ja katsellen kulki ohi ja toinen toisensa perästä pysähtyi puhumaan pari sanaa hänen kanssaan, niin saattoi sanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrella, sillä oljenkorsi riippui tietystikin suupielessä.
Hän ansaitsi sen kunnioituksen, joka hänen osakseen tuli. Tie, jota myöten ihmiset kirkkoon tulivat, oli hänen teettämänsä, uusi kirkko, jonka juurella he seisoivat, oli hänen rakennuttamansa; tämä ja paljon muuta oli tulos sen säästöpankin työstä, jonka hän itse oli perustanut ja jota hän itse johti. Sillä sen tuottamat varat kasvoivat korkoa yhä eteenpäin ja pitäjää katsottiin monella taholla itsehallinnon ja hyvän järjestyksen esikuvana, joka kelpasi malliksi kaikille muille.
Nuutti Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Muutamia kertoja hän vielä läksi kokoukseen, tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen piti tarjota pitäjälle palvelustaan, vaikkei se enään ollut hänen turhamaisuudelleen mieluisaa. Lauri, joka tahtoi esittää kaikki seuraukset pohjia myöten, hämäsi hänen ensimäisen ehdotuksensa niin, että Nuutti Aakre hiukan loukkaantuneena sanoi:
— Kun Kolumbus löysi Amerikan, ei se ollut jaettuna pitäjiin eikä rovastikuntiin — se jako tuli vähitellen.
Vastauksessaan vertasi Lauri Amerikan löytöä Nuutin ehdotukseen — oli kysymys varojen hankkimisesta karjanhoidon parantamiseen — ja siitä lähtien ei Nuuttia miesten kesken koskaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löydöksi". Nuutti arveli, ettei pidä tehdä työtä sellaisissa oloissa, joissa ei voi tehdä hyötyä, eikä enään ottanut vastaan mitään toimia.
Mutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman työtä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta pientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin tämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla. Lauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos Nuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen vähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.
He eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään seurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat toistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä ajatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki oli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta myöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan hyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja amtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes mielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen kauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty ja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi, että hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä oli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!
Mutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän ikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt esimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua keinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi vaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän suuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan keinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä esimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki, parinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä saada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka alussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton tuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli siitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että se vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli tässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi töitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti vanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista. Pappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset olivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono esimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen hallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat kärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli johtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri itse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne nuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt täysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa ja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja he kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri kerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi talonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita rajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen jylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat, sortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen työnsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!
Näinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen taloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana rautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla puhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän joko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.
Salaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan kulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän sekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin sukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään välkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen jyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa tarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa he palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä heidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli koko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan osaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti. Mutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua tultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria maksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin tunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä virtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne tunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian korkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki — tai kulkea suoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty. Mutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit mullattiin kirkkomaahan.
Jollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta pääsemästä paikkakunnalle — ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee likoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän matkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan esimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän oli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista toiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja hänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle luvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan, katsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys, että hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin, että hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.
Paikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse; sillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan kaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä muuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä erinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen suuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos suurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat romahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!
Esimiehistö kokoontui, tehtiin nöyrä anomus, että vanha hautausmaa määrättäisiin rautatielinjaksi. Se hyväksyttiin yksimielisesti, ja oli kysymys siitäkin, että Laurille omistettaisiin kiitoskirjoitus sekä veturin muotoinen kahvikannu. Mutta arveltiin, että olisi paras odottaa, kunnes kaikki olisi valmista. Asia palasi hiippakunnan esimiehistöstä, joka tahtoi luettelon kaikista siirrettävistä ruumiista. Pappi antoi esiintulleista syistä sellaisen luettelon, mutta sensijaan että olisi lähettänyt sen suoraan, lähetti hän sen erityisistä syistä esimiehistön kautta. Joku jäsenistä toi sen ensi kokoukseen. Täällä avasi Lauri puheenjohtajana käärön ja luki luettelon.
Sattuipa niin, että ensimäinen siirrettävistä ruumiista oli Laurin oma isoisä! Kuulijakuntaa hiukan puistatutti; Lauri hätkähti itsekin, mutta luki kuitenkin eteenpäin. Sattuipa sitte niin, että toinen ruumis oli Nuutti Aakren isoisä; sillä nämä molemmat olivat kuolleet ihan perätysten. Nuutti Aakre hypähti ylös istualtaan, Lauri pysäytti lukemisensa ja kaikki nostivat kauhuissaan katseensa; sillä vanha Nuutti Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja rakastetuin mies ammoisista ajoista alkaen. Syntyi seisahdus, jota kesti minuutteja. Vihdoin rykäisi Lauri ja luki eteenpäin. Mutta aina pahemmaksi asiat kävivät jota etemmäksi listaa luettiin, sillä sitä likemmä heidän omaa aikaansa se siirtyi, sitä rakkaammiksi kävivät kuolleet. Hänen lopetettuaan, kysyi Nuutti Aakre hiljaa, eikö muiden mielestä tuntunut siltä kuin hänestä: että heidän ympärillään istui aaveita. Huoneessa oli juuri tullut pimeä ja vaikka he olivat vanhoja miehiä ja heitä oli monta koolla, peloitti heitä melkein. Lauri otti taskustaan tulitikkutukon ja sytytti kynttilän, huomauttaen kuivasti, että tämänhän he kaiken tiesivät.
— Ei, sanoi Nuutti, astellen edestakaisin permannolla, — tätä en minä ole tietänyt. Nyt minä alan uskoa, että rautateistäkin saattaa maksaa liian kalliin hinnan.
Se pani toiset ikäänkuin säpsähtämään ja Nuutti sanoi, että asia uudestaan on otettava esiin; hän teki siitä ehdotuksen.
— Siinä kiihoituksen tilassa, joka täällä on vallinnut, sanoi hän, — on rautatienkin hyöty arvioitu ihan liian suureksi; sillä jollei rautatie tule kulkemaan tämän paikkakunnan läpi, niin on asema tehtävä molempiin loppupäihin; ainahan sinne on työläämpi ajaa kuin jos asema olisi täällä keskellämme, se on totta; mutta ei se sentään niin hirveää ole, että kuolleitten rauhaa sen takia on häirittävä.
Nuutti oli niitä ihmisiä, jotka, kun hänen ajatuksensa pääsivät vauhtiin, sai mainioita perusteita ihan ilmaiseksi. Hän ei ollut minuuttiakaan aikaisemmin tietänyt mitä nyt sanoi, mutta se sattui kaikkiin. Lauri tunsi aseman vaaran ja arveli parhaaksi olla varoillaan ja suostui sentähden näennäisesti Nuutin ehdotukseen; sillä tuollaiset tunteenpurkaukset ovat aina alussa pahimmat, arveli hän. Paras odottaa mitä tulee.
Mutta hän oli tehnyt väärät laskut. Sillä kasvamistaan kasvaen vyöryivät pelon aallot yli seudun: ihmisiä kammotti kajota sukulaistensa ruumiisiin; siitä mitä ei kukaan ollut ajatellut niin kauvan kuin asia oli yleistä laatua, paisui suuri kysymys, kun se koski heihin itseensä. Varsinkin joutuivat naiset liikkeelle ja kun esimiehistön ensi kokous tuli, oli käräjätuvan ympärillä kansaa mustanaan. Oli kuuma kesäpäivä, ikkunat nostettiin pois ja ulkopuolella seisoi yhtä monta ihmistä kuin sisäpuolella. Kaikki tunsivat, että tänään on suuri taistelu.
Lauri ajoi paikalle kauniilla hevosellaan kaikkien tervehtimänä; hän katseli levollisena ja varmana ympärilleen eikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän. Hän istuutui ihan ikkunan luo, oljenkorsikin oli jo suussa ja hymy välähteli viisailla kasvoilla, kun hän näki Nuutti Aakren nousevan puhumaan kuolleitten puolesta Högstadin vanhalla hautausmaalla.
Mutta Nuutti Aakre ei alkanut hautausmaasta. Hän alkoi antamalla tarkan selityksen miten tässä sekamelskassa edut rautatien saamisesta paikkakunnalle olivat arvioidut liian suuriksi. Hän esiintoi todistuksia, sillä hän oli hankkinut tiedot kaikkien talojen matkasta likemmälle asemalle, ja sitte hän kysyi:
— Minkätähden tästä rautatiestä on nostettu niin paljon melua, jollei paikkakunnan hyväksi?
Sen hän paikalla kertoo: oli henkilöjä, jotka olivat saaneet aikaan sellaisen sekasorron, että tarvittiin vielä suurempi sekasorto painamaan edellistä unohduksiin. Ja oli niitäkin, jotka ensi humun leimahduksessa aikoivat myydä talonsa ja tavaransa vieraille, jotka olivat kyllin tyhmiä niitä ostamaan; se oli häpeällistä keinottelua ja sen palvelukseen ei pidetty vedettämän yksin eläviä, vaan kuolleetkin! — Hänen esiintymisensä vaikutus oli hyvin tuntuva. Mutta Lauri oli kun olikin päättänyt pysyä levollisena, tuli mitä tuli. Hän vastasi sentähden hymyillen, ettei hän muuta tietänyt kuin että Nuutti Aakre itse oli ollut rautatien puolella ja häntä ei suinkaan kukaan syyttänyt keinottelemisen viasta. (Siinä hiukan naureskeltiin.) Nuutti ei suinkaan ollut vastustanut muiden ruumiiden siirtämistä rautatien tieltä; mutta kun hänen oman isoisänsä siirtämisestä tuli kysymys, nousi siitä äkkiä koko paikkakunnan menestyksen asia! — Enempää ei hän sanonut, vaan katseli hymyillen Nuuttiin ja samoin tekivät monet muutkin. Nuutti Aakre yllätti kuitenkin sekä hänet että muut vastaamalla:
— Minä myönnän, etten ymmärtänyt asiaa ennenkuin se satutti omaa sukutunnettani; mahdollisesti se on häpeä, mutta suurempi häpeä on sittenkin olla sitä ymmärtämättä — kuten on Laurin laita! Hänen pilkkansa, lisäsi hän sitte, — ei milloinkaan ole sattunut sopimattomampaan aikaan, sillä ihmisiin, joilla on tavalliset tunteet, on asia todella tehnyt tärisyttävän vaikutuksen.
— Nämä tunteet ovat heränneet hirveän äkkiä, vastasi Lauri, — ja meillä on syytä toivoa, että ne pian menevät menojaan. Ehkä hiukan sopisi ajatella sitäkin mitä papit, rovastit, hiippakunnan esimiehistö, insinöörit ja hallitus sanovat, kun me ensin yksimielisesti panemme asian alulle ja sitte tulemme pyytämään, että se pysäytettäisiin. — Kun me ensin riemuitsemme ja laulamme ilolauluja ja sitte itkemme ja pidämme hautajaispuheita! — Jolleivät sano, että me kaikki tällä paikkakunnalla olemme tulleet hulluiksi, niin täytyy heidän joka tapauksessa sanoa, että me viime aikoina olemme käyneet sangen eriskummallisiksi.
— Sen he syystä voivat sanoa, Jumala paratkoon, vastasi Nuutti, — me olemme viime aikoina todella käyneet sangen eriskummallisiksi ja meidän on aika kääntyä takaisin. Olemme todella päässeet pitkälle, kun sinun pitää kaivaa haudasta isoisäsi ja minun isoisäni, saadaksemme rautatien — kun meidän pitää kyntää nurin kuolleiden leposija, saadaksemme kuormamme helpommin perille. Sillä emmekö yhtä hyvin voisi kuokkia hautausmaatamme, saadaksemme sitä antamaan leipää? Sen mikä on haudattu Jeesuksen nimeen, kaivamme me ylös rahojen, — Molokin nimeen — se ei ole paljoa parempaa kuin että söisimme esi-isiemme luita.
Lauri sanoi kuivasti:
— Sellainen on luonnon kulku.
— Niin, kasvien ja eläinten.
— Emmekö me sitte ole eläimiä?
— Olemme, mutta samalla myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet kuolleemme uskossa häneen: hänen heidät on herättäminen, ei meidän.
— Oi mitä sinä puhut! Eikö meidän kuitenkin kerran ole kaivaminen heitä maasta, kun heidän vuoronsa tulee? Onko se niin paha, että se tapahtuu muutamia vuosia aikaisemmin?
— Saat heti kuulla! Se mikä on heistä syntynyt, hengittää vielä; se jonka he ovat rakentaneet, on vielä pystyssä; se jota he ovat rakastaneet, jonka edestä he ovat tehneet työtä ja kärsineet, elää vielä meidän ympärillämme ja meissä — emmekö me sitte antaisi heidän levätä rauhassa?
— Minä kuulen, että sinä nyt ajattelet isoisääsi, vastasi Lauri, — sillä sinä lämpenet. Mutta niin sallittakoon minun sitte sanoa, että olisi aika paikkakunnan päästä rauhaan hänestä. Sillä hän vei eläessäänkin tarpeeksi suuren tilan — hänen ei nyt kuoltuaan pitäisi maata tiellä. Jos hänen ruumiinsa todella estäisi paikkakuntaa joutumasta osalliseksi siunauksesta, joka ulottuu aina sadan polven taakse, niin todella saattaisi sanoa, että hän kaikista täällä syntyneistä on tehnyt eninten vahinkoa.
Nuutti Aakre heilautti pörröistä päätään, hänen silmänsä säkenöivät, koko mies oli kuin pingoittunut teräsjousi.
— Minä olen jo osoittanut sen siunauksen luonteen, josta sinä puhut. Se on samallaista kuin kaikki muu mitä sinä olet paikkakunnalle toimittanut, nimittäin epäilyttävää laatua. Sillä sinä olet kyllä hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, jolla sen täytämme — eikä se ole rakkauden henki. Sinä olet kyllä hankkinut meille uusia maanteitä — mutta myöskin uusia pahuuden teitä, jota monen onnettomuus selvästi osoittaa. Tosin sinä olet vähentänyt menojamme yleisiin tarkoituksiin, mutta sensijaan sinä olet lisännyt niitä, jotka menevät omaan itseemme; joka antaa paikkakunnalle käräjöimisen, vekselien ja vaillinkien lahjan, ei anna hedelmää tuottavaa lahjaa. Ja sinä rohkenet herjata sitä miestä haudassaan, jota koko paikkakunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa, että hän makaa meidän tiellämme; — niin, sinun tielläsi hän kyllä makaa, se nähdään; sillä siihen hautaan sinä kaadut. Se henki, joka on hallinnut sinua ja tähän päivään asti meitä, ei ole luotu hallitsemaan, vaan orjaksi. Hautausmaa jää kun jääkin rauhaan — sinne tulee tänään vaan lisää yksi hauta ja siihen lasketaan sinun kunnioituksesi paikkakunnalla.
Lauri Högstad nousi kalpeana kuin vaate; hän avasi suunsa, muttei saanut sanaa tulemaan ja oljenkorsi putosi. Kolme, neljä kertaa turhaan koetettuaan sitä löytää ja puhua, purkausi kuin tulivuoresta tulemaan:
— Tämän kiitoksenko minä saan kaikesta työstäni ja raadannastani? Vai tuollainen naisväensaarnaajako tässä määrää — niin, olkoon tästä puoleen vaikka paholainen puheenjohtajananne, minä en ikinä enään pistä tänne jalkaani! Tähän saakka minä olen pitänyt koossa teidän roskaanne ja kun minä menen, särkyy se tuhansiksi kappaleiksi, mutta särkyköön. Tuossa ovat pöytäkirjat! hän viskasi ne menemään. — Hyi mokomaakin akkojen ja kakaroiden seurakuntaa! hän iski nyrkkinsä pöytään. — Hyi sitä paikkakuntaa, joka näkee minun laiseni miehen saavan sellaisen palkan! Ja hän iski vielä kerran niin, että suuren käräjäpöydän levy romahti ja mustepullo sisältöineen päivineen putosi lattialle näyttämään tuleville sukupolville sitä tahraa, mihin Lauri Högstad viisauksineen, mahtineen ja pitkämielisyyksineen kaatui!
Hän karkasi ovelle ja hetkisen perästä oli hän lähtenyt. Koko yleisö pysyi vielä äänettömänä; sillä hänen äänensä ja vihansa mahti oli sen pelästyttänyt — kunnes Nuutti Aakre, muistellen niitä sanoja, jotka hän kerran kaatuessaan oli saanut vasten kasvojaan — kasvot hymyssä ja Laurin äänellä virkkoi:
— Onko asia katsottava ratkaistuksi?
Ja koko väkijoukko puhkesi tavattomaan riemuun! Vakava kokous vaihtui äkkiä nauruksi ja äänekkääksi iloksi; vain harvat läksivät pois ja jääjät hankkivat juomatavaroita ruokansa huuhtimeksi ja viettivät salamoivan päivän päälle jyrisevän illan. He tunsivat taas entisaikojen onnea ja itsenäisyyttä, sillä Laurin käskevä henki oli peloittanut mielet äänettömään kuuliaisuuteen. He joivat vapautensa maljoja, lauloivat ja vihdoin tanssivatkin, edellimmäisinä Nuutti Aakre varapuheenjohtajan kanssa ja koko joukko perässä, tyttöjä ja poikia — ja pojat hurrasivat ulkopuolella, sillä mokomaa elämää eivät he koskaan olleet nähneet!