KOLMAS LUKU.
Lauri kierteli suuria tuplaan Högstadissa päästämättä ääntä huuliltaan. Vaimo, joka rakasti häntä vaikka pelolla ja vavistuksella, ei edes uskaltanut tulla näkyviin. Talo ja talonhoito saivat tulla toimeen omin avuin, sensijaan syntyi suuri joukko kirjeitä, jotka kulkivat edestakaisin kylän ja Högstadin, Högstadin ja postin väliä; sillä hänellä oli saamisia esimiehistöltä, niitä ei hyväksytty ja hän meni oikeuteen; — saamisia säästöpankilta; niitäkään ei hyväksytty ja hän meni siitäkin oikeuteen; hän suuttui jonkun lausunnon johdosta, joka näistä asioista ilmeni kirjevaihdossa ja ryhtyi käräjöimään, milloin esimiehistön puheenjohtajaa, milloin säästöpankin johtajaa vastaan. Samaan aikaan luettiin sanomalehdissä hirmuisia kirjoituksia, joiden huhu tiesi olevan kotoisin hänen kynästään ja jotka synnyttivät suurta riitaisuutta paikkakunnalla ja nostivat naapurin naapuria vastaan. Sill'aikaa saattoi Lauri viikkokausia olla poissa kotoa, ei kukaan tietänyt missä, ja kun hän palasi, oli hän kotosalla yksikseen, kuten ennenkin. Kirkolla ei häntä oltu nähty sitte kun silloin siinä suuressa ottelussa valtuustossa.
Eräänä lauantai-iltana toi pappi sen uutisen, että rautatielinja kuitenkin tulisi kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautausmaan poikki. Uutinen iski kuin salama kaikkiin taloihin. Esimiehistön yksimielinen esiintyminen oli siis ollut turha, Lauri Högstadin arvo suurempi. Sitä hänen matkansa siis olivat tietäneet, sen hän oli saanut aikaan! Miestä ja hänen sitkeää kestäväisyyttään täytyi ehdottomasti ihailla ja tämä ihailu tukahdutti jonkun verran tappiosta johtunutta tyytymättömyyttä. Ja jota enemmän asiasta puhuttiin, sitä enemmän siihen alistuttiin; sillä kaikilla tapahtumilla on omat syynsä, jotka ihmisen vähitellen on pakko kaivaa esiin, koska asioita kerta ei enään voi muuksi muuttaa. Seuraavana päivänä tapasivat pitäjäläiset kirkolla eivätkä he muuta voineet kuin nauraa, kun toisensa näkivät. Ja juuri kun koko väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, jopa lapsetkin, puhuivat Lauri Högstadista, hänen kyvykkyydestään, hänen tahdonlujuudestaan, hänen suuresta vaikutusvallastaan — tulla karautti hän itse koko väkineen neljällä hevosella paikalle. Hän ei kahteen vuoteen ollut täällä käynyt, astui alas rattailta ja kulki joukon läpi; kaikki tervehtivät häntä empimättä, mutta hän ei katsonut ympärilleen eikä vastannut ainoaankaan tervehdykseen. Hänen pieni vaimonsa asteli kalman kalpeana hänen perässään. Kirkossa nousi niin suuri hämmästys, että veisuukin taukosi sitä myöten kuin ihmiset hänet huomasivat ja he jäivät vaan häneen katsomaan. Nuutti Aakre, joka istui penkissään Laurin edessä, huomasi, että jotakin oli tekeillä ja kun ei hän edessään päin huomannut mitään merkillistä, kääntyi hän. Silloin hän näki Laurin kumartuneena hakemaan värsyä virsikirjasta.
Hän ei ollut nähnyt häntä sitten kun tuona iltana kokouksessa eikä hän ikinä ollut kuvitellut sellaista muutosta mahdolliseksi. Sillä tämä ei ollut mikään voittaja! Ohuet, pehmeät hiukset olivat lähteneet, kasvot laihtuneet ja käpertyneet, silmät olivat ontot ja palavat, jättiläiskaula oli mennyt ryppyihin ja jänteisiin. Silmänräpäyksessä käsitti hän mitä tämä mies oli läpikäynyt, voimakas säälin tunne valtasi hänet ja jotakin hänen vanhasta rakkaudestaan heräsi eloon. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestaan ja päätti lujasti jumalanpalveluksen päätyttyä mennä häntä tapaamaan; mutta Lauri oli lähtenyt pois aikaisemmin. Nuutti aikoi vielä samana iltana mennä hänen luokseen, mutta vaimo pidätti hänet. Lauri on, sanoi hän, niitä ihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa kiitollisuuden velkaa. Pysy poissa kunnes hän itse ikäänkuin voi tehdä sinulle palveluksen ja ehkä silloin itse tulee!
Mutta häntä ei kuulunut. Jonkun kerran hän näyttäytyi kirkolla, mutta ei muualla, eikä hän kenenkään kanssa seurustellut. Sensijaan kävi hän sellaisella kiihkolla kiinni talonsa ja taloutensa hoitoon, että olisi luullut hänen yhtenä vuonna aikovan parantaa, mitä hän niin monen aikana oli laiminlyönyt; ja olihan niitäkin, jotka sanoivat, että sitä kyllä tarvittiin. Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun linjan piti kulkea hänen talonsa ohitse, repi hän maahan osan radanpuoleista päärakennusta, rakentaakseen suuren parvekkeen; sillä talon piti näkyä. Oltiin paraikaa tässä työssä, kun kiskoja väliaikaisesti laskettiin maahan soran ja hirsien kuljettamista varten radalle ja pieni veturi pantiin menemään. Kauniina syysiltana piti ensimäisiä soravaunuja vedätettämän alas. Lauri seisoi portaillaan odottamassa pillin ensimäistä vihellystä ja ensimäistä savupilaria; kaikki talon väet seisoivat portaiden ympärillä. Hän silmäili seutua, jota laskeva aurinko valaisi ja tunsi, että häntä muistetaan niin kauan kuin juna syöksyy tämän hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden tunne valui hänen sieluunsa. Hän käänsi katseensa hautausmaahan päin, josta osa oli ennallaan maata kohti painuvine ristineen, mutta osa oli rautatieratana; hän aikoi juuri selvitellä itselleen mitä tunsi: silloin kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tulla puhki juna hiljaa, sauhu tuprusi säkeniensekaisena, sillä polttopuina käytettiin mäntyjä; tuuli oli talon puolella, joten pihamaalla seisovat pian olivat paksussa savupilvessä; mutta sitä myöten kuin sauhu hälveni; näki hän junan väkevän tahdon lailla ponnistavan alas laaksoon.
Hän oli tyytyväinen ja meni sisään kuin pitkän päivätyön päätyttyä. Isoisän kuva nousi hänen eteensä tänä hetkenä. Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; osa hänen kansalaismainettaan oli kyllä mennyt, se oli totta, mutta perille hän oli päässyt. Hänen vikansa oli sama kuin hänen aikakautensa vika; he olivat olleet sen ajan siveyskäsitteiden epämääräisillä rajoilla; joka ajalla on epämääräiset rajapyykkinsä ja se vaatii uhrinsa ennenkuin saa ne varmoiksi.
Kunnia hänelle hänen haudassaan; sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! Rauha hänelle! Mahtoi olla suloista vihdoinkin saada levätä. Mutta eihän hän pojanpojan äärettömältä kunnianhimolta saanut levätä; hän oli kaivettu ylös yhdessä kivien ja soran kanssa — loruja! varmaan hän hymyili sitä että pojanpojan työ vieri hänen päänsä päällitse.
Näitä ajatellen oli hän riisuutunut ja mennyt vuoteeseen. Isoisän kuva hiipi taasen esiin. Se oli tällä kertaa ankarampi. Väsymys tekee ihmisen heikommaksi ja Lauri, rupesi soimaamaan itseään. Mutta hän puolusti itseään samalla. Mitä hänen isoisänsä tahtoi? Hänen piti toki nyt olla kiitollinen, sillä suvun kunnia kulkea kohisi hänen hautansa päällitse; kenelläpä muulla oli sellainen leposija! — — Mutta mitä tämä merkitsi? Nuo molemmat kauheat tulisilmät ja tuo räiskinä ja suhina — se ei enään ollut veturi; sillä se poikkeaa pois radalta. Se tulee hautausmaalta ja suuntaa hirveän pitkänä saattona kulkuaan suoraan taloa kohti. Tulisilmät ovat isoisän ja kuolleet seuraavat saatossa. Ne likenevät likenemistään taloa, meluten, rytäjöiden, loistaen. Ikkuna hehkuu kiillossa, joka lähtee kuolleitten silmistä — — hän kokoaa, valtavasti ponnistellen voimansa, sillä onhan tämä unta, tietystikin unta: odottakaa vaan, kun minä herään! — — Kas nyt, nyt minä olen valveilla, tulkaa vaan, kurjat! Ja katso: ne tulevat todella hautausmaalta, viskelevät radat, kiskot, veturit ja junat nurin, niin että ne suurella kuminalla vaipuivat maan sisään. Hautausmaalle nousi ristejä ja hautoja kuten ennenkin ja siellä vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta jättiläiskokoisina tulivat kuolleet itse ja virsi "Antakaa vainajain levätä!" kulki heidän edellään; hän tunsi sen; sillä se oli kaikkina näinä vuosina pauhanut hänen sielussaan ja nyt se tuli, pysyäkseen hänen elämänsä lauluna; sillä tämä oli kuolemaa ja kuoleman näkyä. Hiki tirsui esiin pitkin ruumista; sillä yhä likemmä ja likemmä — ja kas tuossa ruudulla, siellä ne nyt olivat ja hän kuuli mainittavan nimeänsä. Kauhu iski häneen kyntensä, hän kamppaili voidakseen parkaista; sillä hän oli tukahtumaisillaan; kuollut, kylmä käsi tarttui hänen kurkkuunsa, juuri kun hän sai kurkustaan tulemaan: auttakaa! ja heräsi. Ikkuna oli särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet olivat lentäneet hänen vuoteeseensa. Hän karkasi ylös, joku seisoi särkyneessä ikkunassa ja hänen ympärillään oli sauhua ja tulen liekkejä.
— Talo palaa, Lauri! Meidän täytyy auttaa sinua ulos!
Se oli Nuutti Aakre.
Kun hän taas pääsi tajuihinsa, makasi hän ulkona kylmässä tuulessa, joka jääti hänen jäseniään. Hänen luonaan ei ollut ainoaa ihmistä; vasemmalla näki hän talon palavan, ympärillä söi ja ammui hänen karjansa, lampaat olivat peloissaan painautuneet yhteen laumaan, tavaroita oli viskelty huiskinhaiskin ja kun hän tarkemmin katseli, niin ihan hänen vieressään, mättäällä istui ihminen, joka itki. Se oli hänen vaimonsa. Hän kutsui häntä. Vaimo hätkähti:
— Herra Jeesus olkoon kiitetty, että sinä elät! Hän tuli miehensä luo ja asettui, tai oikeammin sanoen, lyyhistyi läjään hänen eteensä:
— Voi Jumala, Jumala! kyllä me nyt olemme saaneet kylläksemme rautatiestä!
— Rautatiestä? kysyi Lauri, mutta hän ei ollut sanaa lausunutkaan, ennenkuin aavistus karmaisi hänen pintaansa; sillä veturista oli tietysti lentänyt kipinöitä höylänlastuihin uuden sivuseinän edessä.
Hän jäi ääneti istumaan ajatuksiinsa, vaimo ei uskaltanut puhua, vaan koetti koota vaatteita hänen ylleen; sillä kaikki mitä hän oli levittänyt häntä peittämään, kun hän makasi, oli nyt pudonnut pois. Ääneti otti Lauri vastaan hänen hoitonsa, mutta hänen siinä polvillaan uudelleen peitellessä hänen jalkojaan, laski hän käden hänen päälaelleen. Vaimo heittäytyi paikalla kasvoilleen hänen helmaansa ja itki ääneen. Häneenkin oli kiinnitetty huomiota! Mutta Lauri ymmärsi hänet ja lausui:
— Sinä olet minun ainoa ystäväni!
Näistä sanoista sai talo mielellään mennä; sillä vaimo ilostui niin, että sai rohkeutta puhua, ja silloin hän nousi, katsoi mieheensä nöyrästi ja sanoi:
— Sillä minä olen ainoa, joka sinua ymmärrän. Silloin suli kova sydän; kyyneleet valuivat alas Laurin poskia hänen pidellessään vaimonsa kättä.
Ja nyt hän puheli hänelle kuin omalle sielulleen. Ja sai kuulla hänen mielipiteensä. He puhuivat vielä siitäkin, miten tämä kaikki oli tapahtunut, tai oikeammin sanoen, Lauri vaikeni ja vaimo kertoi. Nuutti Aakre oli ensinnä nähnyt tulipalon, herättänyt väkensä, lähettänyt tytöt kylälle, mutta itse renkineen ja hevosineen rientänyt tulipalopaikalle, missä kaikki nukkuivat. Hän oli sitte johtanut sammutus- ja pelastustyötä ja Laurin oli hän itse vetänyt ulos palavasta tuvasta ja tuonut tänne vasemmalle puolelle, josta tuuli kävi — tänne hautausmaalle.
Ja juuri heidän näistä puhuessaan ajoi joku täyttä vauhtia tiellä ja poikkesi hautausmaalle, jossa astui rattailta. Se oli Nuutti. Hän oli käynyt kotona hakemassa kirkkorattaitaan, niitä samoja, joissa he niin monta monituista kertaa olivat ajaneet sekä esimiehistön kokoukseen että kokouksesta. Nyt piti Laurin nousta hänen rinnalleen ja ajaa kotiin hänen kanssaan. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen istualtaan, toinen seisoaltaan.
— Tule pois nyt, sanoi Nuutti.
Vastaamatta nousi toinen ylös, he astuivat rinnan rattaille ja Lauri autettiin istumaan. Nuutti asettui hänen viereensä. Mitä he sitte ajaessa lienevät puhelleet tai sittemmin Aakrella, pienessä huoneessa, jossa he viipyivät seuraavan päivän aamuun asti, sitä ei tiedetä. Mutta siitä päivästä lähtien olivat he erottamattomat kuten ennenkin.
Niin pian kuin onnettomuus kohtaa miestä, huomaavat kaikki minkä arvoinen hän on. Sentähden otti paikkakunta rakentaakseen Lauri Högstadin talon suuremmaksi ja komeammaksi kuin mikään muu talo laaksossa. Hänestä tuli taas puheenjohtaja, mutta Nuutti Aakre oli nyt hänen rinnallaan; Nuutin henkeä ja mieltä ei milloinkaan jätetty ottamatta huomioon — ja siitä päivästä lähtien ei mitään enään särkynyt.