ENSIMÄINEN LUKU.
Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan. Mutta kun hän sitte istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt tulen luo.
— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.
Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun illallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.
— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!
— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja katsoi alas.
Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.
— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän.
Öyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.
— Kukas sinä olet? kysyi hän.
— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle, kolmantena päivänä kylmistä öistä.
— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.
— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas. — Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.
— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä minulle.
— En.
Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:
— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitte saa sitä?
Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.
— Näytä se ensin, sanoi hän.
Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli kädessään.
— Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.
— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt koko rinkilän.
— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.
Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi, pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana ja katseli alas, pää kallellaan.
— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi sykkiä.
Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.
— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.
Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.
— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.
Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti toisella nauhasta ja puheli kauniisti:
— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista ja minun esiliinastani. Sitte hän lauloi:
Puku pukkini joudu,
tule vaskani, tuu
lumitöppösin Mirri,
sa naukuja-suu,
ja sorsaset sulkaa
vailla, nyt tulkaa,
kananpoikaset kaa
esiin koikkelehtaa,
kyy kyyhkyni pienot
te untuva-hienot!
Kävi kaste jo maass'
tuli aurinko taas,
ja alulla vast' on kesä kultainen
vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!
Siinä sitä sitte oltiin.
Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se oli tapahtunut hetkessä, eikä hän enään saisi sitä nähdä.
Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa oli ollut pesemässä? pyttyjä; hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.
— Mitä sinä itket?
— Voi pukki, pukki!
— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.
— Ei se enään koskaan tule takaisin, sanoi poika.
— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut?
Poika ei heti tahtonut tunnustaa.
— Onko kettu vienyt sen?
— Kunhan olisikin!
— Oletko hullu! sanoi äiti. — Minne pukki on joutunut?
— Au, au, au — kun minä — myin sen rinkilästä!
Samassa hetkessä jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän mitä oli myydä pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:
— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä sen rinkilästä?
Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enään ikinä voi iloita tässä maailmassa — eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän sitte.
Hän oli niin suruissaan, että lupasi ettei koskaan tee pahaa; ei hän enään leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista, että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja hänellä oli suuri parta niinkuin katkismuksessa ja pukki seisoi vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui yksin katolla eikä päässyt ylös.
Samassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unestaan.
— Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!
— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn, nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. — Sinäkö sen olet tuonut?
Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi:
— Eivät antaneet minun pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.
Pojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä:
— No!
Silloin muisti tyttö mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa pois ja sanoi:
— Anteeksi!
Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan ja itki.
— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa muualle.
— Joudu nyt! huusi vaari mäestä.
Ja Marit nousi ja rupesi, jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.
— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.
Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitte poikaan. Vihdoin teki hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:
— Sen sinä saat pitää.
Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:
— Kiitoksia, sanoi hän.
— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.
Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei enään ollut niin rakas kuin ennen.