TOINEN LUKU.
Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enään riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua; vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle; mutta hän kysyi eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päiväpaisteeseen. — Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä.
Äiti lauloi:
Aurinko paistaa puunlatvan takaa,
kissa se laiskana kivellä makaa.
"Hiiriä kaks
oli murkinaks,
neljä pientä kalaa
varastin ma salaa;
nyt on maata hyvä,
silmäss' unijyvä",
sanoo kissa.
Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.
— Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.
Äiti lauloi:
Kanamuorin siivet riippuu,
kukko toisella säärellä viippuu.
"Hanhet nää
korkealle lennättää,
järkikullass' ei vaan ne
nouse kukon verroille!
Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,
pääsköön lepoon aurinko",
sanoo kukko.
Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.
— Mitä linnut sanovat? kysyi Öyvind ja nauroi.
"Kaunis on tää mailma nähdä kun ei tarvis työtä tehdä", sanoo linnut.
Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.
Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo kauvan olleet hänellä ja hän oli paljon ajatellut, miltä se oikein tuntuisi kun nekin rupeisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet eläimiksi, linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitte ne rupesivat kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka nimi oli b; sitte tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen kolme ja neljä, tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän unohti, mitä ne olivat; kauvimmin muisti hän a:n, josta hän eninten piti; se oli pieni, musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan ainoastaan läksyjä.
Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:
— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.
Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki, ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen; koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, muttei silloin kun siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti, sillä hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi silloin äidiltä, mitä se oli.
— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti ja poika tuli hyvin iloiseksi, sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.
Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä; koulumestari, vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat kaikki päitään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.
— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi äiti.
— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi nahkakukkarostaan tupakkaa.
— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.
— Vai niin, sanoi koulumestari; — tuleppa tänne, valkotukka!… — Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.
— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua.
Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että heilläkin on lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan.
Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.
Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän katselikin kauvan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja kainalossa.
— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas hommasi piippunsa kanssa.
Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.
— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja istuutui tytön viereen.
Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:
— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — hiljaa, ja olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat!
Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan, siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut niin hauskaa.
— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Maritille.
— On, samallaista, vastasi tyttö.
Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä kauniisti istumaan paikoilleen.
— Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.
— Oletko?
— Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.
— Mikset sinä enään ole tullut sinne vuorelle?
— Vaari pelkää, että minä putoan.
— Mutta eihän se ole korkea.
— Vaari ei kuitenkaan tahdo.
— Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.
— Kyllä vaarikin osaa.
— Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.
— Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?
— Mielelläni.
— Mutta tule tänne kauvemma, ettei koulumestari huomaa.
Öyvind siirtyi kauvemma ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimäinen oppinsa koulussa:
Viulut vinkuvi: "tanssi sa tanssi", Valsmannin Ranssi se hihkasi: hii! Seis! sanoi Olli, teki pojalle kurin, oli Ranssi jo nurin, ja tytöt: hihii!
Huhhei huus Eetu ja näytteli voimaa, ett' orret ne roimaa, ja huokasi lies. Seis! sanoi Ellu ja puristi pihtiin, kävi henki sen nihtiin: "ole siivolla mies!"
Hui! pani Rasmus tarttui kuin tuisku Mantaan ja muiskun tytöltä vie. Seis! huusi Manta; läimähti poski. "Kovinko koski, se parhaaksi lie!"
— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.
Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.
— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! — astukaa hiljaa ja kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.
Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitte he veisasivat; koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauvimpana ovensuussa yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta eivät veisanneet.
Sellainen oli ensimäinen päivä koulussa.