KAHDESTOISTA LUKU.
Eli oli sairauden jälkeen hyvin väsynyt. Äiti istui hänen luonaan yöt päivät eikä koskaan ollut alhaalla; isä teki sinne ylös jokapäiväisen retkensä, sukkasillaan, lakki laskettuna oven taakse. Arne oli vielä talossa. Hän ja isä istuivat illoin yhdessä; Arne oli niin ruvennut pitämään Baardista. Baard oli lukenut, syvämietteinen mies, mutta ikäänkuin hiukan arka. Kun Arne auttoi häntä ja kertoi hänelle mitä hän ei ennen tietänyt, niin oli Baard hyvin kiitollinen.
Eli saattoi pian viettää jonkun hetken istuallaan ja parantumisen edistyessä tuli hänelle kaikellaisia päähänpistoja. Eräänäkin iltana, kun Arne istui sen huoneen alapuolella missä Eli makasi, ja lauleli kovalla äänellä, tuli äiti alas Elin puolesta kysymään, eikö hän tulisi ylös laulamaan, että hän kuulisi sanat. Arne kyllä oli siellä alhaallakin istuessaan laulanut Elille; sillä kun äiti tämän sanoi, kävi hän punaiseksi ja nousi, ikäänkuin kieltääkseen tekonsa, vaikkei kukaan ollut häntä siitä syyttänyt. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi vältellen, että hänhän osasi niin vähän lauluja. Mutta äiti arveli ettei se siltä näyttänyt, kun hän oli yksikseen.
Arne suostui ja läksi. Hän ei ollut nähnyt Eliä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut auttamassa kantamaan häntä ylös; hän tunsi, että tyttö mahtaa olla hyvin muuttunut ja se häntä ikäänkuin hiukan peloitti. Mutta kun hän hiljaa avasi oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkosen pimeä eikä hän nähnyt mitään. Hän seisahtui ovelle.
— Kuka siellä on? kysyi Eli hiljaa, mutta selvästi.
— Arne Kampen, vastasi hän varovaisesti, jotta sanat saisivat lempeän sävyn.
— Olit hyvä, kun tulit.
— Kuinka sinä jaksat, Eli?
— Kiitos, paremmin… Istu, Arne, sanoi hän hetken perästä ja Arne hapuili tuolille, joka oli vuoteen jalkapuolella. — Teki niin hyvää kun sinä lauloit, laulathan sinä minulle täälläkin hiukan.
— Kunhan minä vaan osaisin jotakin, joka sopisi tänne.
Vähän aikaa oli hiljaista, sitte sanoi Eli:
— Veisaa virsi! ja Arne veisasi palasen rippivirrestä. Lopetettuaan kuuli hän Elin itkevän eikä enään uskaltanut veisata, mutta vähän ajan perästä sanoi Eli:
— Veisaa vielä toinen! ja Arne veisasi toisen, nimittäin sen, jota veisataan, kun lapset ovat alttarin juurella.
— Kuinka paljon asioita minä olen ajatellut täällä maatessani, sanoi
Eli.
Arne ei osannut vastata mitään, hän kuuli vaan Elin hiljaa itkevän pimeässä. Seinällä tikutti kello, narahti ennen lyömistään ja löi sitte. Eli veti pari kertaa hitaasti henkeään, ikäänkuin keventääkseen rintaansa ja sanoi sitte:
— Ihminen tietää niin vähän, ei tunne isää eikä äitiä. — En ole ollut heille hyvä, — ja siksi tuntuu niin kummalliselta kuulla rippivirttä.
Pimeissä puhuessaan käyvät ihmiset aina totuudenmukaisemmiksi kuin silloin kun näkevät toistensa kasvot; he käyvät myöskin avomielisemmiksi.
— Se oli hauska kuulla, vastasi Arne; hän muisteli mitä Eli oli sanonut silloin kun tuli kipeäksi. Elikin ymmärsi sen ja sanoi sentähden:
— Jollei tämä nyt olisi tullut minulle, niin Jumala tiesi miten kauvan olisin saanut etsiä ennenkuin löysin äidin.
— Onko hän nyt puhunut kanssasi?
— Joka päivä; hän ei muuta ole tehnytkään.
— Silloin olet taitanut saada kuulla enemmänkin.
— Sanoppas muuta.
— Varmaan hän on puhunut isästäni.
— Kyllä.
— Vieläkö hän häntä ajattelee?
— Kyllä hän häntä ajattelee.
— Isä ei ollut hänelle hyvä.
— Äiti raukka!
— Pahin hän sentään oli itseään kohtaan.
Kumpikin ajatteli asioita, joita ei tahtonut toiselle sanoa. Eli ensinnä sitoi langan heidän välillään.
— Sinä kuulut olevan isäsi näköinen.
— Niinhän ne sanovat, vastasi Arne vältellen.
Eli ei huomannut äänen väriä ja jatkoi sentähden hetken perästä:
— Tekikö hänkin lauluja?
— Ei.
— Laula minulle laulu — — — jonka itse olet tehnyt.
Mutta Arnen ei ollut tapana tunnustaa, että hän lauloi omia laulujaan.
— En minä osaa yhtään, sanoi hän.
— Osaat kyllä ja laulat kanssa, kun minä pyydän. Hän teki nyt sellaista, jota hän ei koskaan ollut muille tehnyt: hän lauloi seuraavan laulun:
Puuhun puhkes lehdet ja kukkaumputkin.
Tuli tuohon halla: "nuo umput ottaisin!"
— Voi, kuomakulta, suo
ett' ensin puhkee nuo!
Niin pyyteli puurukka huokauksin.
Puhkesivat umput ja linnut laulelit.
Puski tuuli siihen: "nuo mulle antaisit'"
— Voi, kuomakulta, suo
ett' marjaksi saa nuo!
Ja tuulessa puun lehvät huojuelit.
Paistoi päiväkulta ja kypsi tertut sen.
"Anna!" pyysi tyttö niin punaposkinen.
— Voi kullanmurunen
sa saathan jokaisen!
Puu onnellisna virkkoi nyt maahan taipuen.
Se laulu valtasi Elin niin että hän tuskin saattoi hengittää. Laulettuaan Arne istuikin sen näköisenä kuin hän olisi laulanut enemmän kuin tahtoi sanoa.
Pimeys lepää raskaana niiden päällä, jotka kahden sen sisässä istuvat eivätkä tahdo puhua; eivät he koskaan ole likempänä toisiaan kuin silloin. Arne kuuli kun tyttö vaan kääntyi, kun hän vaan veti kättään peitteen päällitse, kun hän vaan vähänkin syvemmin hengitti.
— Arne — etkö sinä voisi opettaa minua tekemään lauluja?
— Etkö koskaan ole koettanut?
— Olen näinä viime päivinä; mutta ei siitä tule mitään.
— Mitä sinä sitte olisit niihin tahtonut?
— Jotakin äidistä, joka piti sinun isästäsi.
— Se on raskas aihe.
— Minä olenkin sitä itkenyt.
— Ei sinun pidä etsimän aiheita; ne tulevat.
— Kuinka ne tulevat?
— Niinkuin muukin hyvä: silloin kun niitä vähinten odottaa.
Molemmat vaikenivat.
— Minua ihmetyttää, että sinä Arne, joka kannat povessasi niin paljon kaunista, ikävöit pois.
— Tiedätkö sinä, että minä ikävöin?
Eli ei vastannut, hän makasi ääneti, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena.
— Arne, et sinä saa lähteä pois! sanoi Eli ja lämmin lehahti Arnea vastaan.
— Välistä ei minun enään niin tee mielikään.
— Äitisi mahtaa paljon pitää sinusta. Minä tahtoisin nähdä äitisi.
— Tule Kampenille, kun paranet.
Ja äkkiä kuvitteli hän Elin istuvan Kampenin valoisassa tuvassa katselemassa tuntureja; hänen rintansa rupesi kohoamaan, veri karkasi päähän.
— Täällä sisällä on lämmin, sanoi hän ja nousi. Eli kuuli sen.
— Hyvä Arne, joko menet? sanoi hän ja Arne istuutui. — — — Sinun pitää useammin tulla tänne meidän luo; — äiti niin paljon pitää sinusta.
— Minun tekisi itsenikin mieli, — — mutta täytyyhän minulla olla asiaa.
Eli vaikeni ikäänkuin punnitakseen asiaansa.
— Minä luulen, sanoi hän, — että äiti tahtoisi pyytää sinulta jotakin. — — —
Arne kuuli hänen nousevan istumaan. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, paitsi kellon tikutus seinällä.
— Voi kun olisi kesä! pääsi Eliltä.
— Kun olisi kesä! ja Arnen mieleen nousi tuore vihreys ja karjankellot, paimenten huhuaminen tuntureilla ja laulu laaksoissa. Mustajärvi kimmelsi auringossa, talot keinuivat sen kalvossa. Eli tuli ulos ja asettui istumaan niinkuin tuona iltana.
— Jos olisi kesä, virkkoi hän, — ja minä istuisin mäellä, niin varmaan luulen, että osaisin laulaa laulun.
Arne hymähti ja kysyi:
— Mistä siinä puhuttaisiin?
— Jostakin iloisesta, jostakin — — niin, en itsekään tiedä — — —
— Sano, Eli!
Arne karkasi iloissaan pystyyn, mutta malttoi mielensä ja istuutui.
— En minä sanoisi sitä sinulle mistään hinnasta! nauroi Eli.
— Lauloinhan minäkin sinulle, kun sinä pyysit.
— Se on totta; mutta ei, ei!
— Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä runosta, jonka sinä olet sepittänyt?
— En luule, Arne; mutta en minä sitä ole tehnyt.
— Toinenko sen sitte on tehnyt?
— Se tuli noin vaan.
— Sittehän sinä voit sen minulle sanoakin.
— Ei, ei, ei se ole sellaistakaan, Arne; älä sitä enään minulta pyydä.
Varmaan hän kätki pään peitteen alle, sillä viime sanoja tuskin kuuli.
— Eli, nyt et ole minulle niin hyvä kuin minä olen ollut sinulle! ja
Arne nousi.
— Arne, se on toista — sinä et ymmärrä minua — mutta se oli — en itsekään tiedä — toisen kerran — älä minuun pahastu, Arne! älä lähde luotani!
Eli rupesi itkemään.
— Eli, mikä sinun on? — Arne kuunteli. — Oletko sairas?… Hän ei itsekään sitä uskonut. Eli yhä itki; Arnesta tuntui siltä, että hänen nyt täytyy mennä eteenpäin tai peräytyä. — Eli.
— Mitä?
He puhuivat molemmat kuiskaten.
— Anna minulle kätesi!
Eli ei vastannut; Arne kuunteli tarkkaan, lyhyesti — hapuili peitettä myöten ja tapasi lämpöisen, pienen käden, joka oli paljaana.
Samassa kuului portaissa askelia ja he päästivät toistensa kädet. Äiti siellä toi tulta.
— Istutte liian kauvan pimeissä, sanoi hän ja laski kynttiläjalan pöydälle. Mutta ei Eli enempää kuin Arnekaan sietänyt valoa. Eli käänsi pään tyynyä vastaan, Arne varjosti kädellä silmiään. — Niin kyllä; se koskee aluksi hiukan, sanoi äiti, — mutta kyllä se sitte menee ohitse.
Arne hapuroi lattialta lakkiaan, jota ei ollut ottanut mukaansa, ja läksi sitte.
Seuraavana päivänä kuuli hän, että Eli päivällisen jälkeen aikoi hetkiseksi tulla alas. Hän keräsi työkalunsa ja sanoi hyvästi. Kun Eli tuli alas, oli hän lähtenyt.