KOLMASTOISTA LUKU.
Myöhään pääsee kevät tunturien keskelle. Posti, joka talvella kulki valtatietä kolme kertaa viikossa, tulee jo huhtikuussa vain yhden kerran ja silloin tuntevat asukkaat, että heidän ulkopuolellaan on lumi sulanut, jäät lähteneet, laivat kulussa ja aura upotettu maahan. Täällä lepää hanki vielä kolmen kyynärän korkuisena, karja ammuu navetassa ja linnut tulevat, mutta piilevät viluisina kätköissään. Joku harva matkustaja kertoo jättäneensä rattaansa laaksoon ja hänellä on kukkia, joita näyttää ja jotka hän on poiminut tienvierestä. Silloin valtaa kansan kaihomieli, ihmiset kulkevat levottomina ja puhelevat toisilleen, katselevat aurinkoa ja ympärilleen, miten paljon se minäkin päivänä jaksaa saada aikaan. He siroittelevat tuhkaa lumelle ja ajattelevat niitä, jotka nyt poimivat kukkia.
Tähän vuodenaikaan tulla tallusti vanha Margit Kampen kerran pappilaan ja pyysi saada puhua papin kanssa. Ja hänet käskettiin kansliaan, missä pappi, hintelä, vaaleatukkainen mies, suurten silmien edessä lasit, ystävällisesti otti hänet vastaan, tunsi hänet ja käski häntä istumaan.
— Arneako se asia nyt taas koskee? kysyi hän, ikäänkuin samasta asiasta useamminkin olisi ollut kysymys.
— Niin, Herra nähköön, sanoi Margit. — Eihän minulla koskaan ole hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää, ja kuitenkin on olo niin raskasta.
Hän oli hyvin surullisen näköinen.
— Joko se ikävä taas on tullut? kysyi pappi.
— Pahempana kuin koskaan ennen, sanoi äiti. — En usko hänen pysyvän luonani kunnes kevät ehtii tänne ylös asti.
— Onhan hän luvannut, ettei lähde luotasi.
— Onhan hän luvannut; mutta herra Jumala, saahan hän itse päättää; kun mieli palaa pois, niin täytyy hänen kai lähteä. Miten minun silloin käykään?
— Minä uskon vaan viimeiseen asti, ettei hän heitä sinua, sanoi pappi.
— Niin kyllä; mutta entä kun hän ei viihdy kotona. Otanko minä sen omalletunnolleni, että olen tiellä: välistä minä ajattelen, että minun itseni pitäisi käskeä häntä lähtemään.
— Mistä sinä tiedät, että hän nyt ikävöi entistä enemmän?
— Voi — monesta syystä. Sydäntalvesta asti ei hän ole tehnyt kylällä työtä ainoatakaan kertaa. Sensijaan hän on tehnyt kolme kaupunginmatkaa ja joka kerta viipynyt kauvan poissa. Hän ei melkein koskaan puhu työtä tehdessään ja ennen hän sentään usein puhui. Hän saattaa pitkiä aikoja yksinään istua ylistuvan pienessä ikkunassa ja katsella tuntureille päin, sille puolelle missä Kampenin jyrkänne on; hän istuu siinä koko sunnuntai-iltapäivän ja usein, kun on kuuvalo, istuu hän siinä myöhään yöhön?
— Eikö hän koskaan lue sinulle?
— Kyllä hän joka sunnuntai sekä lukee että veisaa minulle, kuinkas muuten, mutta hän pitää niinkuin kiirettä, paitsi jonkun kerran, jolloin hän tekee sen melkein liian perinpohjaisesti.
— Eikö hän sitte koskaan puhu sinun kanssasi?
— Usein on niin pitkiä aikoja välillä, että minun ihan itsekseni täytyy itkeä. Silloin hän sen kyllä näkee ja rupeaa puhumaan, mutta aina keveistä asioista, ei koskaan raskaista.
Pappi asteli edestakaisin, sitte hän pysähtyi ja kysyi:
— Mikset sinä sitte sano hänelle mitään?
Kului pitkä aika ennenkuin Margit tähän vastasi; hän huokasi monta kertaa, hän katsoi alas ja katsoi sivulle, hän käänteli nenäliinaansa.
— Minä olen tänään tullut tänne puhumaan papin kanssa asiasta, joka kovasti painaa mieltäni.
— Puhu vaan suoraan, se helpoittaa mieltäsi!
— Minä tiedän että se helpoittaa; sillä minä olen monta vuotta yksin kantanut sitä ja vuosi vuodelta se on käynyt raskaammaksi.
— Mitä se on, hyvä ystävä? Hetken perästä hän sanoi:
— Minä olen tehnyt suuren synnin poikaani vastaan. Hän rupesi itkemään. Pappi astui ihan likelle häntä.
— Tunnusta se, niin rukoilemme yhdessä, että Jumala antaa sen sinulle anteeksi.
Margit nyyhki ja kuivasi silmiään, mutta rupesi taas itkemään, kun aikoi ruveta puhumaan ja niin kävi monta kertaa. Pappi lohdutti häntä ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään niin kovin rikollista, hän oli varmaan liian ankara itseään vastaan, j.n.e. Mutta Margit itki eikä päässyt puheenalkuun ennenkuin pappi oli istuutunut hänen rinnalleen ja puhunut hänelle rohkaisevia sanoja. Vähitellen Margit sitte sai puhutuksi:
— Pojalla oli lapsena kovat päivät ja silloin häneen tarttui matkustamisen halu. Sitte hän tapasi Kristianin, joka nyt on tullut upporikkaaksi siellä, missä ne kaivavat kultaa. Kristian antoi Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enään ollut kuin meikäläinen; yökaudet he istuivat yhdessä ja kun Kristian läksi, tahtoi poika perässä. Mutta silloin kaatui isä kuoliaaksi ja poika lupasi, ettei koskaan heitä minua. Mutta minä olin kuin kana, joka on hautonut ankan munan. Kun poikanen oli päässyt henkiin, tahtoi se suurille vesille ja minä jäin rannalle huutamaan. Jollei hän itse päässytkään maailmalle, niin pääsivät hänen laulunsa ja joka aamu minä luulin, että hänen vuoteensa olisi tyhjänä.
Silloin hänelle tuli tavattoman pitkämatkainen kirje, varmaan se oli Kristianilta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä kätkin sen! Minä luulin sen siihen jäävän, mutta tuli toinenkin kirje ja kun olin kätkenyt ensimäisen, täytyi minun kätkeä toinenkin. Mutta eivätkö ne olleetkin kuin polttamaisillaan läven siihen paikkaan kirstua missä ne olivat; ja niitä minun täytyi ajatella siitä hetkestä jolloin silmäni aukaisin siihen asti kun ne ummistin. Etkä ole hullumpata nähnyt, sillä tuli kolmaskin kirje! Neljännestunnin minä pitelin sitä käsissäni, kolme päivää minä kannoin sitä povellani ja punnitsin itsekseni antaisinko sen hänelle vai panisinko toisten joukkoon; mutta ehkäpä sillä olisi ollut voimaa houkutella pojan pois luotani, enkä minä saanut sitä annetuksi, vaan panin sen muiden joukkoon. Sitte minä joka päivä kuljin tuskissani sekä niiden tähden, jotka makasivat kirstussa, että niiden uusien tähden, jotka ehkä olivat tulossa. Joka ihmistä, joka taloon tuli, minä pelkäsin; jos me kahden istuimme huoneessa ja joku kävi kiinni oveen, niin minä vapisin; sillä saattoihan sieltä tulla kirje ja silloin hän sai sen. Kun hän oli kylällä, ajattelin minä kotona, että nyt hän ehkä saa siellä kirjeen ja siinä puhutaan niistä, jotka ennen ovat tulleet. Kun hän palasi kotiin, katselin minä pitkän matkan päästä hänen kasvojaan ja Herra Jumala kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän hymyili, sillä silloin hän ei ollut saanut kirjettä! Hän oli käynyt niin kauniiksi, ihan kuin isänsä, mutta vaaleanverisemmäksi ja lempeämmäksi. Ja sitte hänellä oli niin kaunis laulunääni; — kun hän istui kynnyksellä ilta-auringon paisteessa, korotti äänensä tunturia kohti ja odotti vastausta, silloin minä tunsin, etten koskaan jaksaisi häntä kadottaa! — Kun minä vaan näin hänet tai tiesin, että hän oli likellä ja kun hän oli edes jonkun kerran iloisen näköinen ja silloin tällöin sanoi minulle sanan, niin en enempää toivonut maan päällä enkä olisi suonut ainoaakaan kyyneltä itkemättömäksi.
Mutta juuri kun hän jo näytti paremmin viihtyvän ja tulevan toimeen ihmisten joukossa, tuli postikonttorista sana, että sinne on tullut neljäs kirje ja siinä on kaksi sataa taalaria! — Minä pelkäsin siihen paikkaan pyörtyväni: mitä minun nyt oli tehtävä? Kirjeen sentään saattoi toimittaa pois tieltä, mutta entä rahat? En moneen yöhön saanut unta niiden rahojen tähden; jonkun aikaa minä pidin niitä yliskamarissa, sitte kellarissa tynnörin takana, kerran minä jo olin niin onneton, että panin ne ikkunalle, jotta hän löytäisi ne! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne taas. Mutta vihdoin kuitenkin keksin keinon: minä annoin rahat hänelle ja sanoin niiden jääneen muorin ajoilta. Hän kaivoi ne maahan, niinkuin itsekin olin aikonut tehdä ja siellähän ne ovat tallessa. Mutta sitte piti vielä käymän niin, että hän juuri sinä syksynä eräänä iltana ihmetteli, että Kristian kokonaan oli hänet unohtanut.
Silloin ratkesi haava taasen auki ja rahat polttivat; synti se oli ollut; eikä siitä synnistä ollut mitään hyötyä ollut!
Se äiti, joka rikkoo lastansa vastaan, on onnettomin kaikista äideistä; — — ja kuitenkin minä tein sen pelkästä rakkaudesta. — — Kai minun sitte siitä pitääkin saada se rangaistus, että menetän rakkaimpani. Sillä sydäntalvesta asti on häneen taas tullut se ikävöimisen nuotti; sitä nuottia hän on laulanut pojasta asti ja joka kerta kun minä sen kuulen, käyn kalpeaksi. Silloin minä saatan tehdä mitä tahansa, ja katsokaa nyt tätä… Hän otti povestaan pienen paperin, kääri sen auki ja antoi papille. — Tällaisia hän kirjoittelee lomahetkinä; varmaan se käy siihen nuottiin. Otin sen mukaani, kun en voi lukea niin pientä kirjoitusta; katsokaa eikö siinä vaan puhuta matkasta. —
Tässä paperissa oli vain yksi värssy. Toisesta värssystä oli siellä täällä puoli tai koko säe, ikäänkuin se olisi ollut unohtunut laulu, jota hän taas värssy värssyltä muistutteli mieleensä. Ensimäinen värssy kuului:
Koska mailman ma nähnenkään tunturin tuolla puolen? Täällä äärellä lumen, jään; siellä metsiä vehreänään — minne mieleni entää, uskaltaisinko lentää!
— Puhutaanko siinä matkasta? kysyi Margit, jonka silmät riippuivat kiinni papin silmissä.
— Puhutaan, vastasi pappi ja päästi paperin käsistään.
— Tiesinhän minä sen! Voi Jumala sentään, tunsinhan minä sen nuotin!
Hän tuijotti pappiin, kädet ristissä, peloissaan, jännityksessä, kyynelten vieriessä alas poskia.
Mutta tähän ei pappi tietänyt enempää neuvoa kuin hän itsekään.
— Pojan täytyy yksin päättää tämä, sanoi hän. — Elämä ei ota muuttuakseen hänen tähtensä, mutta kaikki riippuu siitä, voiko hän kerran itse silmätä syvemmälle elämään. Nyt hänen kyllä tekee mieli matkustaa ikäänkuin elämää etsimään.
— Mutta ihanhan hän sitte tekee kuin entinen akka, sanoi Margit.
— Entinen akka? kysyi pappi.
— Niin, hän joka matkusti hakemaan auringonpaistetta, sensijaan että olisi hakannut ikkunan seinäänsä.
Pappi hämmästyi hänen teräväjärkisyyttään; mutta eihän hän ensi kertaa johtunut tähän aiheeseen; Margit ei seitsemään, kahdeksaan vuoteen ollut muuta mitään ajatellut.
— Luuletko hänen lähtevän? Mitä minä teen? Ja entä rahat? ja kirjeet?
Kaikki ahdisti häntä yhtaikaa.
— Niin, kirjeitten kanssa et ole menetellyt oikein. Sinä et voi puolustaa sitä, että olet pidättänyt toisen omaa. Mutta vielä pahempi on, että olet saattanut kanssakristityn huonoon valoon poikasi silmissä, vaikkei hän sitä ole ansainnut, ja pahinta on, että se on henkilö, jota hän rakasti ja joka sydämellisesti piti hänestä. Mutta rukoilkaamme Jumalaa antamaan sinulle anteeksi; rukoilkaamme molemmat.
Margitin pää painui alas; hän istui vielä kädet ristissä.
— Kuinka minä pyytäisinkin häneltä anteeksi, kun vaan ensin tietäisin hänen jäävän.
Varmaan hän erehtyi sekä Jumalaan että Arneen nähden. Pappi ei ollut sitä huomaavinaan.
— Aiotko nyt heti tunnustaa hänelle tämän? kysyi hän.
Margit katsoi alas ja virkkoi hiljaa:
— Kun minä vielä saisin hiukan odotusaikaa, niin sitte kyllä mielelläni.
Pappi hymähti salaa ja kysyi:
— Etkö usko syntisi suurenevan jota kauvemmin viivytät tunnustusta?
Margit väänteli nenäliinaa molemmin käsin, käänsi sen kokoon ihan pieneen neliöön ja koetti saada sitä vieläkin pienempään; mutta se ei tahtonut onnistua.
— Jos minä tunnustan tämän kirjeasian, niin pelkään, että hän matkustaa.
— Etkö sinä sitte uskalla luottaa Jumalaan?
— Kyllä tietystikin, sanoi hän kiireesti ja lisäsi hiljaa: — mutta jos hän kuitenkin lähtisi luotani?
— Sinä pelkäät siis hänen matkustamistaan enemmän kuin että itse pysyt kiinni synnissä?
Margit oli taas pannut nenäliinan levälleen; hän vei sen nyt silmilleen, sillä häntä rupesi itkettämään.
Mutta pappi istui hetkisen katsellen häntä ja virkkoi sitte:
— Miksi sinä nyt olet kertonut minulle tämän kaiken, kun ei tarkoituksesi ole ollutkaan, että se johtaisi johonkin tulokseen?
Hän odotti kauvan, mutta Margit ei vastannut.
— Luulitko ehkä syntisi pienenevän kun olit saanut sen kerrotuksi?
— Luulin, sanoi Margit hiljaa ja pää painui vieläkin syvemmälle rintaa vastaan.
Pappi hymähti ja nousi.
— Niin, niin, hyvä ystäväni, toimi nyt niin, että saat iloa vanhoilla päivilläsi.
— Kun minä vaan saisin pitää sen mikä minulla on! sanoi hän ja pappi arveli, ettei hän uskaltanut kuvitella suurempaa onnea kuin elämistä ainaisessa levottomuudessaan. Hän hymyili täyttäessään piippuaan.
— Entä kun täältä löytyisi pikkuinen tyttö, joka saisi hänet käsiinsä; silloin saisit nähdä, että hän pysyisi paikoillaan!
Margit nosti nopeasti silmänsä ja seurasi pappia silmillään, kunnes pappi seisahtui hänen eteensä.
— Eli Böen — mitä arvelet?
Margit punastui ja painoi silmänsä maahan, mutta ei vastannut. Pappi, joka seisoi odottamassa, virkkoi vihdoin, mutta tällä kertaa hyvin hiljaa:
— Kun me voisimme järjestää niin, että he useammin tapaisivat täällä pappilassa?
Margit tirkisteli pappiin saadakseen tietää, oliko tämäkin täyttä totta. Mutta ei hän oikein uskaltanut häneen luottaa. Pappi rupesi taas kävelemään edestakaisin, mutta pysähtyi sitte:
— Kuule nyt Margit, kun oikein pengotaan pohjia myöten niin taisikin tämä olla asiasi?
Margit painoi päänsä syvään alas, tunki pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaan ja veti ne taas ulos, yhdessä nenäliinannurkan kanssa.
— No niin, Herra nähköön: tätä minä juuri tarkoitin. Pappi purskahti nauruun ja hieroskeli käsiään:
— Taisit ehkä viime kerrallakin täällä käydessäsi tarkoittaa tätä samaa?
Margit veti nenäliinan nurkkaa ulomma, venytteli ja venytteli.
— Kun sinä sen kerran nyt sanot, niin tätä minä kyllä tarkoitin.
— Hahhahhahhah, voi sinuasi, Margit, Margit! — — Katsotaan nyt mitä voidaan tehdä, sillä, totta puhuen, ovat vaimoni ja tyttäreni jo kauvan ajatelleet samaa kuin minä.
— Onko se mahdollista?
Margit nosti silmänsä. Hän oli niin iloisen ja samalla ujon näköinen, että papin oikein piti iloita katsellessaan hänen kauniita, rehellisiä kasvojaan, joissa lapsellisuus oli päässyt säilymään kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta.
— Niin, niin, Margit, sinulle, jolla on niin paljon rakkautta, täytyy kai sekä Jumalasi että poikasi antaa anteeksi mitä olet rikkonut. Rangaistusta on kai ollut sekin alituinen, suuri hätä, jossa olet elänyt; katsotaan nyt tahtooko Jumala tehdä siitä lopun, sillä jos hän tahtoo, niin nyt hän meitä auttaa.
Margit päästi syvän huokauksen ja päästi vielä toisen ja kolmannenkin; sitte hän nousi, kiitti, niiasi, läksi ja niiasi vielä ovessa. Mutta tuskin oli hän päässyt oven ulkopuolelle, kun hän kävi kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nosti taivasta kohti nopean, kiitollisuutta säteilevän katseen ja riensi alas portaita, ja jota kauvemma hän pääsi ihmisten ilmoilta, sitä enemmän hän piti kiirettä ja niin köykäisin askelin kuin hän sinä päivänä asteli Kampenia kohti, ei hän moniin monituisiin vuosiin ollut sitä tietä astellut. Kun hän pääsi niin kauvas, että hän näki savun paksuna ja iloisesti tupruavan piipusta, siunasi hän rakennusta, taloa ja pappia ja Arnea — ja muisti samassa, että päivälliseksi pitää olla savustettua lihaa, joka oli hänen himoruokaansa.