Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kampen oli kaunis talo. Se sijaitsi ylätasangolla, alapuolellaan Kampenin jyrkänne, yläpuolella kylätie. Tien yläpuoli kasvoi tiheää metsää, vähän korkeammalla kulki vuoriharjanne ja sen takana kohosivat siniset tunturit lumineen. Kampenin jyrkänteen toisellakin puolella oli leveä vuoriharjanne, joka ensin kiersi koko Mustanjärven, joka sillä puolella missä Böen oli, kohosi sitte Kampenia kohti, mutta kääntyi samassa syrjään sen leveän laaksomaan tieltä, jota sanottiin Alamaaksi ja joka alkoi juuri siinä. Kampen oli nimittäin viimeinen talo ylämaassa.

Asuinrakennuksen pääovi oli tielle päin; siitä oli tielle noin pari tuhatta askelta ja sinne johti polku, tiheitä koivuja molemmin puolin. Kummankin puolen uutisviljelyksiä oli metsää; talon peltoja ja niittyjä saattoi laajentaa niin kauvas kuin vaan mieli teki; ne olivat monessa suhteessa erinomaisessa kunnossa. Talon edessä oli pieni puutarha. Arne hoiti sitä kuten kirjat olivat neuvoneet. Vasemmalla talosta olivat navettarakennukset ja muut ulkohuoneet; ne olivat enimmäkseen uudet ja rakennetut neliön muotoon päärakennusta kohti. Päärakennus oli maalattu punaiseksi; se oli kaksikerroksinen, turvekattoinen ja katolla kasvoi pieniä pensaita. Toiselta harjalta kohosi tuuliviiri ja korkeapyrstöinen rautakukko siinä kieputtelihe.

Kevät oli tullut tunturiseuduille; oli sunnuntai-aamu, ilma hiukan painavaa, mutta tuuletonta ja lauhaa; sumut vaappuivat metsän päällä, mutta Margit arveli niiden päivemmällä hajoavan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja veisannut virsiä, se oli tehnyt hänelle hyvää; nyt hän oli täysissä juhlatamineissaan, menossa pappilaan. Hän avasi oven, tuore lehvänhaju lehahti häntä vastaan, puutarha värisi aamusumussa kasteen vallassa; mutta Kampenin jyrkänteeltä kuului väkevää tohinaa, silloin tällöin se puski niin, että silmissä ja korvissa kumahti.

Arne läksi nousemaan. Jota kauvemma hän koskesta tuli, sitä enemmän katosi kohinasta kumeus ja se soi syvänä urkuäänenä yli koko maiseman.

— Jumala häntä hänen retkellään suojelkoon! sanoi äiti, avasi ikkunan ja seurasi häntä silmillään, kunnes pensaikko hänet peitti. Sumut hälvenivät hälvenemistään, aurinko raivautui esiin, vainioilla ja puutarhassa alkoi kihistä elämä. Kaikki Arnen työ versoi ja vihannoi, kantaen äidille lemuaan ja iloaan. Kaunis on sille kevät, jolla kauvan on ollut talvi.

Arnella ei ollut pappilaan mitään erityistä asiaa, hänen piti vaan käydä kuulemassa sanomalehtiä, joita piti yhteisesti papin kanssa. Hän oli hiljan nähnyt useitten norjalaisten nimiä, joilta kullankaivuu mainiosti oli luonnistunut Amerikassa, ja niiden joukossa oli Kristiankin. Nyt oli Arne kuullut sellaista huhua, että Kristiania odotettiin kotiin. Tästäkin saattoi varmaan saada tietoa pappilassa ja — jos Kristian todella oli saapunut kotiin kaupunkiin, aikoi Arne käydä häntä tapaamassa kevätkylvöjen ja heinänteon välillä. Nämä asiat liikkuivat hänen mielessään, kunnes hän pääsi niin kauvas, että näki Mustanjärven ja toisella puolen vettä Böenin. Sumutkin hälvenivät samassa, aurinko valautui ylängölle, tunturin harja loisti, sumut lepäsivät sen sylissä, metsä tummensi vettä oikealla puolella, mutta rakennusten edustalla oli hiukan sileämpää ja valkoinen hiekka kimmelteli auringossa. Äkkiä olivat hänen ajatuksensa kiinni punaisessa rakennuksessa valkoisine ovineen ja ikkunapielineen, joitten mukaan hän oli omansa maalannut. Hän ei muistanut ensimäisiä raskaita päiviä siellä; hän muisti vaan sen kesän, jonka hän ja Eli olivat eläneet Elin sairasvuoteen ääressä. Senjälkeen hän ei ollut siellä käynyt, hän ei tahtonut sinne mennä, ei mistään hinnasta. Kun hänen ajatuksensa vaan tätä asiaa koskettivat, ujostui hän ja punastui ja siitä huolimatta tapahtui se uudelleen ja uudelleen, joka päivä ja monta kertaa päivässä — ja jos mikä, niin tämä oli omiaan karkoittamaan häntä näiltä mailta.

Hän asteli nopeasti ikäänkuin päästäkseen kauvas kaikesta, mutta jota kauvemma hän kulki, sitä likemmä Böeniä hän tuli ja sitä enemmän hän sitä katseli. Sumut olivat ihan poissa, taivas kaartui kirkkaana toiselta tunturinharjalta toiselle, linnut uiskentelivat korkeudessa, huudellen toisilleen halki aurinkoisen, iloisen ilman, maat vastasivat miljoonin kukkasin; ei ollut Kampenin koskeakaan vaatimassa iloa polvilleen, ikäänkuin alistumaan juhlallisuuteen, vaan elämäniloisena, ylenannettuna se ryöppysi, lauloi, välkkyili ja raikui kohti loppumatonta korkeutta!

Arne oli kävellyt tulisen kuumaksi; hän viskautui nurmeen mäen alle, katseli Böeniin ja kääntyi toiselle kyljelleen, jottei enään sinne katselisi. Samassa kuuli hän päänsä päältä laulua, niin heleää, ettei hän ikinä ollut kuullut vertaa; se kumpusi yli niityn, lintujen viserryksen lomasta, ja ennenkuin hän oikein oli tuntenut säveltä, oli hän tuntenut sanat; sillä sävel oli hänen lempisävelensä ja sanoja hän oli kantanut mielessään pojasta pitäen — ja unohtanut ne samassa kun vihdoin sai ne ilmoille. Hän hypähti pystyyn ikäänkuin ottaakseen kiinni sanoja, mutta pidättyi ja kuunteli; ensi värssy, toinen värssy, kolmas, neljäs värssy hänen omaa unohdettua lauluaan tulla nelisti hänen luokseen:

Koska mailman ma nähnenkään tunturin tuolla puolen? Täällä äärellä lumen, jään; siellä metsiä vehreänään — minne mieleni entää, uskaltaisinko lentää!

Kotka ilmoja kiitelee tunturin tuolle puolen, nuorna liikkuvi, liitelee; niin hän luontonsa karkaisee, istuu mihin on mieli — hänen on ilman pieli!

Marjapuuni sa kaukomaan, tunturin tuolle puolen kaivannetko sa milloinkaan? Kun olet kukkia valkeanaan, linnut oksilla kiikkuu, mitä sun mielessä liikkuu?

Ikäni kaiken kaipasin tunturin tuolle puolen — toteutuisiko kerrankin, muuten varmaan sammuisin — kuulin ma linnulta sadun, opin jo tuulelta ladun!

Lentävä lintu, mikä sun toi
tunturin tuolta puolen?
Siellä on pesäpuut paremmat, oi;
kylät ja kaupungit nähdä voi!
Kaihon sa olet tuonut,
vaan et siipiä suonut!

Enkö mä koskaan pääsekkään tunturin tuolle puolen? Vuoret katseeni piirittää, sulkevi tieni lumi ja jää — miss' oli lapsuuden kehto, sammuuko eloni ehtoo?

Ei, minä tahdon lentohon tunturin tuolle puolen! Täällä niin ahdas, painava on, nuori on mieleni peloton — suo minun kerran koittaa, tahdon ma esteet voittaa!

Kerran lennän mä, tiedän sen tunturin tuolle puolen! Aukaise kaukotoiveiden portti, oi Herra, ees raollen! Vaan jos suljet sen kiini, riudun ma unelmiini! —

Arne viipyi paikoillaan kunnes viime värssy, viime sanat olivat vaienneet; hän kuuli taas lintujen ilakoivan, mutta itse hän ei tietänyt uskaltaisiko liikkua. Täytyi hänen toki tietää kuka oli laulanut; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti, ettei kuullut nurmenkaan kahisevan. Pieni perhonen istuutui kukkaan ihan hänen jalkainsa edessä, nousi, lensi taasen pienen pätkän päähän, nousi taas, lensi taas vähän matkaa, nousi taas Ja niin sitä mentiin koko mäen mitta, jota ylös Arne ryömi. Mutta siinä tuli vastaan tiheä pensas, hän ei tahtonutkaan kauvemmas; sillä nyt hän saattoi nähdä. Lintu kahahti lentoon pensaasta, kirkaisi peloissaan ja lensi rinteen taakse. Silloin nosti tyttö katsettaan, tyttö, joka siellä istui. Arne kyykistyi syvään alas, pidätti henkeään, sydän löi, hän kuuli joka lyönnin, kuunteli kuuntelemistaan eikä uskaltanut kajota lehteenkään. Sillä olihan se hän, olihan se Eli! — Pitkän, pitkän ajan perästä nosti Arne hetkiseksi silmiään, hän olisi mielellään astunut askeleen likemmä; mutta linnun pesä saattoi olla pensaan alla eikä hän uskaltanut. Hän katseli siis vain lehtien lomitse sitä mukaan kuin ne vetäytyivät yhteen tai eroon. Aurinko valoi kultiaan tyttöön, hänen yllään oli musta, hihaton liivihame, päässä pojan hattu; se oli irrallaan ja putoamaisillaan toiselle puolelle; sylissä lepäsi kirja ja kirjan päällä koko joukko metsäkukkia, oikea käsi hapuili hajamielisesti kukkien joukossa, vasen nojasi polveen ja sen varassa lepäsi pää. Hän katseli sinnepäin minne lintu oli lentänyt eikä saattanut tietää oliko hän itkenyt.

Mitään kauniimpaa ei Arne eläissään ollut nähnyt, ei unessa eikä valveella. Aurinko valoikin kaikki kultansa tyttöön ja hänen istumasijalleen ja laulu liiteli hänen ympärillään, vaikka se aikoja sitte oli vaiennut, niin että Arnen ajatus yhä oli siinä; hän veti henkeään, yksin sydänkin löi laulun tahtiin.

Tyttö avasi kirjan, mutta pani sen samassa kiinni ja istui entiseen tapaansa. Hän rupesi hyräilemään laulua "Puussa oli lehdet, kukkaumputkin". Arne kuuli sen, vaikkei Eli oikein muistanut sanoja eikä säveltä, vaan usein lauloi väärin. Viime värssyn osasi hän paraiten ja sentähden hän sen ottikin uudelleen; mutta hän lauloi sen näin:

Ja puuhun kypsyi marjat, niin punasia nuo.
"Oi anna", pyysi neitonen kuin herranterttu tuo.
Puu vastas: "mielellään
Mä aivan ilman jään,
Sa herranterttunen —"

Äkkiä hän sitte hypähti pystyyn, ravisti kaikki kukat menemään, joikui niin että sävel kieri ilman halki ja varmaan kuului Böeniin asti. Ja sitte hän läksi juoksemaan! — — Entä jos huutaisi hänen peräänsä? Ei! — Tyttö hyppeli alas mäkiä, lauloi ja rallatteli; hattu putosi päästä, hän otti sen ylös; hän seisoi keskellä korkeinta heinää.

— Huudanko minä? ajatteli Arne. — Hän katsoo taakseen!

Arne maahan. Kesti kauvan ennenkuin hän uskalsi tirkistää ympärilleen. Ensin hän vaan nosti päätään eikä nähnyt tyttöä; — sitte hän kapusi polvilleen eikä nähnyt; — — vihdoin ihan pystyyn, — ei, tyttö oli poissa! — —

Arne ei enään viitsinyt lähteä pappilaan. Hän ei viitsinyt mitään! — Sitte hän istui siinä missä tyttö oli istunut, istui siinä vielä silloinkin, kun aurinko likeni keskipäivän korkeutta. Järvellä ei käynyt ainoaakaan värettä, taloista rupesivat sauhut kiirimään ilmaan, ruisrääkät lakkasivat kaihertamasta, pikkulinnut kyllä vielä ilakoivat, mutta vetäytyivät metsään päin, kaste oli poissa ja heinä seisoi vakavan hiljaa, ei tuntunut tuulen henkeä, lehdet riippuivat liikkumattomina, tunnin kuluttua oli aurinko oleva keskipäivän korkeudessa. Ei Arne tietänyt mistä lienee johtunut, että hän siinä muovaili pientä runoa; pehmeä sävel tuli ja tarjoutui liittymään runoon ja, rinta ihmeellisen täynnä lauhuutta, sävel likeni ja poistui, kunnes se oli tuonut mukanansa kokonaisen kuvan.

Arne lauloi hiljaa, kuten oli laulun sepittänytkin:

Käy metsän polkuja poikanen,
Käy poikanen;
Hän tapas niin kumman sävelen,
Oi sävelen.

Teki pillin oksasta seljapuun,
Hän seljapuun;
Ja unohtui sen soitteluun,
Sen soitteluun.

Tuo sävel se satuja kertoili,
Se kertoili;
Vaan kesken sointua vaikeni,
Se vaikeni.

Unessa jälleen kuuli sen,
Hän kuuli sen;
Se soi niin hienosti hivellen,
Niin hivellen.

Havahti äkkiä unestaan,
Hän unestaan;
Vaan kiinni sävelt' ei saanutkaan,
Hän saanutkaan.

"Ah, Herra, muusta ma huoli en,
Ma huoli en;
Kun annat mulle vaan sävelen,
Sen sävelen!"

Näin Herra vastas: "On ystäväs',
Se on ystäväs;
Vaan turhaan pyydät sä elämäs,
Sä elämäs."

"Sen vangiks' saada — et koskaan saa,
Et koskaan saa,
Sa kiinni kauneinta unelmaa,
Sa unelmaa!"