Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

VIIDESTOISTA LUKU.

Oli kesäinen sunnuntai-ilta; pappi oli tullut kotiin kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan likelle seitsemää. Silloin hän sanoi hyvästi ja kiiruhti alas portaita pihamaalle, sillä hän oli juuri äkännyt Eli Böenin, joka siinä kauvan oli leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa.

— Hyvää iltaa! sanoi Margit ja jäi seisomaan. — Jumal' antakoon.

— Hyvää iltaa! sanoi Eli. Hän oli polttavan punainen ja koetti pysäyttää leikin, vaikka pojat tunkivat hänen kimppuunsa; mutta hän pyysi pyytämistään ja sai vihdoinkin vapautta täksi illaksi.

— Enköhän minä tunnekin sinua, sanoi Margit.

— Taidat ehkä tuntea, vastasi toinen.

— Ethän sinä vaan ole Eli Böen?

Oli se kun olikin.

— Hyvänen aika! Vai olet sinä Eli Böen! Nyt minä jo näenkin, sinä, tulet äitiisi.

Elin ruskeanpunaiset hiukset olivat irtaantuneet, niin että ne valtoimina riippuivat selässä; hänen kasvonsa hehkuivat punaisina kuin marja, povi nousi ja laski, hän ei saanut puhutuksi, vaan nauroi omaa hengästymistään.

— Niin, niin, sellainen on nuoruus!

Margit katseli häntä, kunnes hänen ilonsa tarttui häneen.

— Et kai sinä minua tunne?

Eli oli sitä aikonut kysyä, mutta ei ollut tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli vanhempi; nyt hän sanoi, ettei muistanut häntä ennen nähneensä.

— Niin, missäs sinä sitte. Eihän ne vanhat niin näkyviin joudu. — Poikaani sinä ehkä vähän tunnet, Arne Kampenia; minä olen hänen äitinsä…

Margit vilkaisi Eliin, jonka muoto kokonaan muuttui.

— Eikö hän ole ollut työssäkin Böenillä?

Olihan hän ollut työssä.

— Tänään on kaunis ilma. Me levitimme tänään päivällä heinät ja korjasimme ne ennenkuin minä läksin. Oikein nyt on ihana ilma.

— Tulee varmaan hyvä heinävuosi, arveli Eli.

— Varmaan. — — — Böenillä on kai kaunista?

— Siellä ovat heinät jo tehdyt.

— Niin kai, niin; paljon tekijöitä, reilua väkeä. — Menetkö illalla kotiin?

Ei, ei ollut tarkoitus mennä.

He juttelivat yhdestä ja toisesta asiasta ja tutustuivat vähitellen niin, että Margit uskalsi kysyä, eikö hän tahtonut tulla kävelemään vähän matkaa.

— Etkö sinä tekisi seuraa ja tulisi vähän kävelemään, sanoi hän; — minä tapaan niin harvoin puhekumppalia ja sinulle se kai on yhdentekevää?

Eli esteli sillä perustuksella ettei hänellä ollut röijyä.

— No niin, onhan se tyhmää, että minä pyydän sellaista heti kun ensi kerran näen ihmisen; mutta vanhoilla on omat tapansa.

Eli sanoi, että hän kyllä voi tulla, hän noutaa vaan ensin röijynsä.

Se oli ruumiinmukainen röijy, kun hakaset olivat kiinni, näytti siltä kuin hänen yllään olisi ollut liivihame; mutta tällä kertaa hän ei pannut kiinni kuin molemmat alimmat hakaset, hänen oli niin kuuma. Hienossa paidassa oli pieni, alas kääntyvä kaulus, jota kaulan kohdalla piteli kiinni lentäväni linnun muotoinen nappi. Sellainen nappi oli Niilo räätälillä ollut silloin, kun Margit, Kampen ensi kerran tanssi hänen kanssaan.

— Kaunis nappi, sanoi hän ja katseli sitä.

— Minä olen saanut sen äidiltä, sanoi Eli.

— Niin kai olet, riensi Margit avuksi.

He astelivat tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja koottu rukoihin.
Margit kourasi heiniä, haistoi niitä ja huomasi niiden olevan hyviä.
Hän kysyi pappilan karjaa, sai siten tilaisuutta kysyä Böeninkin
karjaa ja kertoi heidän karjastaan Kampenilla.

— Talo on paljon edistynyt viime vuosina ja siitä voi saada niin suuren kuin itse tahtoo. Se elättää nyt kaksitoista lypsävää ja voisi se elättää useampiakin. Mutta Arnella on niin paljon kirjoja, joita se lukee ja joitten mukaan se järjestää; sentähden se tahtoo ruokkia niitä oikein noin isoisesti.

Eli ei vastannut tähän mitään, kuten luonnollista olikin; mutta Margit kysyi häneltä, kuinka vanha hän oli. Hän oli yhdeksäntoista vanha.

— Oletko sinä ensinkään ottanut osaa talouteen? Sinä olet niin hienon näköinen, ettet ole taitanut paljon mihinkään kajota.

Oli hän sentään auttanut aika paljon, varsinkin viime aikoina.

— Hyvähän se on tottua kaikkeen; sitä tulee tarvitsemaan, kun itse kerran joutuu suureen taloon. Mutta eihän sillä tietystikään hätää ole, joka voi saada hyvää apua.

Eli rupesi tahtomaan takaisin, sillä he olivat aikoja sitte jättäneet taakseen pappilan maat.

— Auringonlaskuun on vielä aikoja; — olisi mukavaa jos vielä viitsisit hiukan jutella kanssani.

Ja Eli meni.

Nyt Margit rupesi puhumaan Arnesta.

— En tiedä paljonko sinä häntä tunnet. Hän voi opettaa sinulle joka lajia; Herra varjele kuinka paljon hän on lukenut.

Eli myönsi tietävänsä, että hän oli lukenut paljon.

— Se on sentään pienin asia se, mutta kuinka hyvä hän koko elinaikansa on ollut äidilleen, se on suurempi asia! Jos se vanha sananparsi on tosi, että se, joka on hyvä äidilleen, on hyvä vaimolleenkin, niin ei se, jonka hän vaimokseen valitsee, saa valittamista. — Mitä sinä, lapsi, siellä kurkistelet?

— Minä vaan hukkasin pienen oksan, joka oli kädessäni.

He astelivat molemmat vaiti, toisiinsa katsomatta.

— Hän on niin ihmeellinen luonteeltaan, sanoi äiti taas; — hän on lapsena niin pelästynyt ja sentähden on hän tottunut yksikseen ajattelemaan asioita. Sellaiset ihmiset eivät oikein pidä puoliaan.

Nyt Eli vihdoinkin tahtoi kääntyä takaisin, mutta Margit arveli, ettei Kampeniin ole kuin vähän matkaa ja täytyihän hänen nähdä Kampen, kun jo oli näin pitkälle tullut.

— On siellä aina saattajia, sanoi Margit.

— Ei, ei, vastasi Eli päättävästi ja tahtoi mennä.

— Niin, ei Arne ole kotona, sanoi Margit, — hänestä kyllä ei saada saattajaa; mutta aina siellä on muita.

Nyt oli Eli vähemmän vastaan; mielelläänhän hänkin näki Kampenin.

— Kun vaan ei tulisi myöhäinen.

— Niin, jos me tässä kauvan siitä kiistelemme, niin kyllä tulee myöhäinen.

Ja he menivät.

— Sinä olet kai lukenut paljon, sinut kun on kastettu pappilassa?

Olihan hän lukenut.

— Voi siitä olla hyötyäkin, huomautti Margit, — jos saat jonkun, joka osaa vähemmin.

Eli arveli, ettei hän sellaista huoli.

— Niin, parasta se taitaa ollakin, mutta ihmiset ovat näillä mailla saaneet niin vähän oppia.

Eli kysyi mikä savu tuolta metsästä nousi.

— Siellä on vaan uutistorppa. Siellä asuu mies, jota sanotaan Ylimaan Nuutiksi. Hän kuljeskeli täällä yksikseen ja sitte antoi Arne hänelle maata asuttavaksi. Arne raukka ymmärtää miltä maistuu kuljeskella yksikseen.

Vähän ajan perästä tulivat he niin korkealle, että saattoivat nähdä talon. Aurinko paistoi vasten kasvoja, he varjostivat niitä käsillään ja katselivat alas. Keskellä aukeaa oli talo, punaiseksi maalattuna, akkunalaudat valkoisina; ympäriltä oli heinä niitetty, jonkun verran heinää oli ruoilla, pellot olivat vihreinä ja mustanpuhuvina keskellä kalpeita niittyjä; navetan luona vallitsi suuri hälinä: lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kalkattivat, koirat haukkuivat, karjapiika huuteli; mutta ylinnä kaiken kuului kosken kauhea kohina, joka nousi Kampenin jyrkänteestä. Jota kauvemmin Eli katseli, sitä enemmän rupesi hän kuulemaan vaan tätä ääntä ja vihdoin se kävi hänelle niin hirvittäväksi, että hänen sydämensä rupesi tykyttämään, hänen päässään kohisi ja tohisi, kunnes hän ihan hullaantui, mutta senjälkeen tuli hänelle niin lämmin ja lauha olo, että hän ihan tietämättään asteli niin hitain askelin, että Margitin piti pyytää häntä tulemaan hiukan nopeammin. Hän hätkähti.

— En milloinkaan ole kuullut sellaista kuin tuo koski, sanoi hän, — minua melkein peloittaa.

— Kyllä sinä siihen pian totut, sanoi äiti. — Lopulta sinä sitä jo kaipaat.

— Luuletko todella, rakas ystävä? kysyi Eli.

— Saat vaan nähdä, sanoi Margit ja hymyili. — Tule nyt, niin katsomme ensinnä karjaa, sanoi hän sitte ja kääntyi alas tieltä. — Nämä puut istutti Niilo tänne kahdenpuolen. Niilo tahtoi, että olisi kaunista; — samaa tahtoo Arnekin; tuolla näet puutarhan, jonka hän on istuttanut.

— Oi voi, voi! huusi Eli ja juoksi kiireesti aidan tykö. Hän oli kyllä monta kertaa nähnyt Kampenin, muttei koskaan näin likeltä eikä milloinkaan puutarhaa.

— Katsotaan sitä sitte, sanoi Margit.

Eli katsahti vilaukselta ikkunoihin, astuessaan talon ohi; sisässä ei ollut ketään.

He asettuivat nyt ladon sillalle katsomaan lehmiä, jotka ammahdellen kulkivat heidän ohitseen navettaan. Margit mainitsi Elille jokaisen nimen, kertoi kuinka paljon ne lypsivät ja mikä kantaisi kesällä, mikä ei. Lampaat luettiin ja päästettiin sisään; ne olivat isoa, ulkolaista lajia; Arne oli etelän puolessa saanut käsiinsä kaksi karitsaa.

— Kaikkia sellaisia hän hommaa, vaikkei sitä hänestä uskoisi.

Sitte he menivät latoon ja katselivat heiniä, joita oli ajettu niityltä, ja Elin piti haistaa niitä.

— Sillä sellaisia heiniä ei joka paikassa tapaakkaan.

Hän näytti ladon ovesta peltoja ja kertoi miten paljon satoa kustakin saatiin ja miten paljon mihinkin kylvettiin. Sitte he menivät ulos ja Eli, joka ei näihin kaikkiin ollut vastannut ainoaakaan sanaa, pyysi, kun he astuivat puutarhan ohitse, että hän saisi mennä sitä katsomaan. Sinne päästyään hän pyysi saada poimia kukkasen tai pari. Yhdessä nurkassa oli pieni penkki, sille hän istuutui, mutta vaan ikäänkuin koetteeksi, sillä hän nousi samassa ylös.

— Nyt meidän täytyy pitää kiirettä, ettei myöhä meitä ennätä, sanoi
Margit ovessa. Ja he menivät sisään.

Margit kysyi eikö hän saisi tarjota Elille mitään, kun hän näin ensi kertaa oli käymässä, mutta Eli punastui ja vastasi lyhyesti ei. Hän rupesi nyt katselemaan ympärilleen; nämä ikkunat olivat tielle päin ja täällä oltiin päivisin; huone ei ollut suuri, mutta hauska; siellä oli kaakeliuuni ja seinäkello. Tuolla riippui Niilon viulu, vanhana ja tummuneena, mutta kielet olivat uudet. Tuossa oli pari pyssyä, Arnen omaisuutta, englantilainen onkivapa ja muita ihmeellisiä kaluja, joita äiti otti seinästä ja näytti. Eli katseli ja koetteli niitä. Huone ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt siitä; eikä ollut maalissa sekään huone, jonka ikkunat olivat Kampenin jyrkänteelle päin ja jonne näkyi kukkea tunturi ihan vastapäätä ja taempaa sinisiä; tämä huone, joka oli rakennettu lisää, kuten koko tämä puoli taloa, oli suurempi ja kauniimpi; mutta kaksi pienempää sivuhuonetta oli maalissa, sillä niissä piti äidin elää, kun hän tuli vanhaksi - ja Arne toi taloon emännän. He menivät kyökkiin, aittaan, kotaan ja leivintupaan; Eli ei sanonut sanaakaan, hän katselikin kaikkea ikäänkuin etäältä; ainoastaan kun Margit ojensi hänelle jotakin, kosketti hän sitä, mutta silloinkin aivan keveästi. Margit, kaiken aikaa puhellen, vei hänet nyt takaisin etehiseen; piti nousta katsomaan yläkertaa.

Sielläkin oli hyvin sisustettuja huoneita, vastaava määrä kuin alhaalla; mutta ne olivat uudet ja asumattomat paitsi yksi, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin. Näissä huoneissa säilytettiin kaikellaisia tavaroita, joita ei käytetty jokapäiväisessä taloudessa. Täällä riippui joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä sekä muita sänkyvaatteita; äiti kävi niihin käsiksi ja kosketteli niitä, Elin täytyi tuontuostakin tehdä samoin; nähtävästi hän nyt oli saanutkin vähän enemmän rohkeutta, tai lienevätkö nämä tavarat huvittaneet häntä, koska hän palasi takaisin toisten luo, teki kysymyksiä ja tuli yhä iloisemmaksi. Vihdoin sanoi äiti:

— Mennään nyt sitte vielä Arnen omaan huoneeseen.

He astuivat siihen huoneeseen, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin. Kosken kauhea kohina kumisi heti heitä vastaan, sillä ikkuna oli auki. Täältä korkeammalta saattoivat he nähdä kuohujen hyrskeen nousevan tunturien lomitse; itse koskea ei näkynyt muuta kuin ylempää, missä kallionlohkare oli jäänyt pystyyn, juuri kun se koko voimallaan oli ollut syöksymässä niskasta alas. Tuores turve peitti lohkareen päällispuolen, pari petäjänkäpyä oli kaivautunut multaan ja itänyt ilmoille, juuret kiinni kallionrevelmissä. Tuuli oli repinyt ja ravistellut puita, koski oli huuhdellut niitä, niin ettei ollut oksaakaan neljän kyynärän korkeudella juuresta. Polvilleen ne olivat taivutetut, oksat koukistuksissa, mutta pystyssä ne vaan pysyivät, jopa nousivat korkeina tunturiseinien välistä. Tämän Eli ensinnä näki ikkunasta, sitte valkoiset lumihuiput, jotka kohosivat ylös vihannasta. Sitte hänen silmänsä siirtyivät likemmä: rauha lepäsi hedelmällisillä mailla; ja nyt hän vihdoinkin rupesi tarkastamaan huonetta, missä seisoi; koski oli aikaisemmin estänyt häntä sitä tekemästä.

Kuinka täällä sisällä oli hienoista ja hiljaista siihen verraten mitä ulkona oli! Hän ei eroittanut mitään yksityistä esinettä siksi, että kaikki suli yhteen ja miltei kaikki oli hänelle uutta; sillä Arne oli rakkaudella hoitanut tätä huonetta ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli se taiteellisella ymmärtämyksellä kalustettu, miltei joka esinettä myöten. Elistä tuntui siltä kuin Arnen runot olisivat tulla hiipineet häntä vastaan hänen siinä seisoessaan, tai kuin hän itse olisi hymyillyt joka esineestä. Ensimäinen esine, jonka hän erikseen huomasi, oli leveä, hienosti leikelty, suuri kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei varmaan papillakaan ollut useampia. Sitte huomasi hän kauniin kaapin. Siellä hän säilytti paljon ihmeellisiä esineitä, selitti äiti; siellä olivat rahatkin, lisäsi hän kuiskaten. Kaksi kertaa he olivat perineet, selitti hän sitte, ja kerran heidän vielä piti periä, jos kaikki meni kuten piti.

— Mutta raha ei ole paras tavara maailmassa; parempaakin hän saattaa saada.

Huoneessa oli paljon hauskoja pikkuesineitä ja Eli katseli niitä kaikkia, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olalle.

— En ole nähnyt sinua ennenkuin tänään, mutta pidän sinusta niin paljon, lapseni, sanoi hän ja katseli häntä lempein silmin. Eli ei ehtinyt käydä hämilleenkään ennenkuin Margit vetäisi häntä liepeestä ja hiljaa lausui:

— Näetkö tuon pienen, punaiseksi maalatun rasian — siellä vasta on koreita!

Eli katsahti sinnepäin, se oli pieni neliskulmainen rasia ja hänet valtasi suuri halu omistaa se.

— Hän ei tahdo, että minä tietäisin mitä rasiassa on, kuiskasi äiti, — ja hän kätkee joka kerta avaimen.

Hän likeni seinällä riippuvia vaatteita, otti samettiset liivit, haeskeli kellotaskusta ja löysi avaimen.

— Tule nyt, niin saat nähdä.

Äiti puhui kuiskaten; Elin mielestä ei hän tällä kertaa tehnyt ensinkään oikein; mutta naiset ovat naisia — ja molemmat hiipivät rasian luo ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti avasi kannen, lehahti heitä vastaan niin suloinen tuoksu, että Eli löi kädet yhteen, vaikkei vielä ollut mitään nähnytkään. Päällimmäiseksi oli levitetty nenäliina, jonka äiti otti pois.

— Katso nyt! kuiskasi hän ja kääri auki hienon, mustan kaulaliinan, sellaisen jommoisia ei miesväen ole tapana käyttää. — Se on ihan kuin tytölle tarkoitettu, sanoi äiti. — Täällä on vielä toinenkin, sanoi hän; Eli kajosi siihen, hän oli kuin suunniltaan, mutta äidin piti kun pitikin koettaa sitä hänen kaulaansa, vaikka hän ponnisteli vastaan ja käänsi pois päänsä. Äiti pani huolellisesti liinan takaisin kokoon. — Katso nyt tänne, sanoi hän sitte ja kääri auki muutamia kauniita silkkinauhoja, — kaikki on kuin tyttöä varten.

Elin kasvot olivat polttavan punaiset, mutta hän ei hiiskahtanut; rinta kohoili, silmät olivat sumeat ja ihan liikkumattomat.

— Täällä on vielä lisää!… Äiti otti käsiinsä kauniin mustan lenninkikankaan, — hienoa se vaan on, puheli hän ja piteli sitä päivää vastaan. Elin käsi hiukan värisi, kun äiti kehoitti häntä koettamaan sitä; hän tunsi veren karkaavan päähänsä, hän aikoi kääntyä pois, mutta eihän se sopinut. — Joka kaupunginmatkalla hän aina on ostanut jotakin, selitti äiti. Eli tuskin enään saattoi seurata; silmät karkasivat esineestä esineeseen ja takaisin lenninkikankaaseen; oikeastaan hän ei enään nähnyt mitään. Mutta äiti jatkoi työtään ja viimeinen esine, jonka hän otti käsiinsä, oli paperissa; he käärivät auki paperin toisensa perästä; se houkutteli ja Eli oli suuressa jännityksessä; siellä oli pari pieniä kenkiä. Eivät he kumpikaan olleet nähneet vertaa; äiti ei uskonut, että sellaisia käsin tehdäänkään, Eli ei sanonut sanaa, mutta kun hän otti kengät käteensä, jäivät kaikkien hänen sormiensa sijat niihin, häntä hävetti niin että hän oli itkemäisillään; hänen teki mieli lähteä tiehensä, mutta hän ei uskaltanut puhua eikä äännähtää, ettei äiti nostaisi katsettaan. Äiti oli kokonaan omissa hommissaan.

— Eikö nyt ihan näytä siltä kuin hän vähitellen olisi ostanut nämä kaikki jollekin, jolle hän ei uskalla niitä antaa? sanoi hän ja laski kaikki takaisin ihan entiseen järjestykseen; hän näytti siihen harjaantuneen. — Nyt katsotaan mitä laatikossa on!

Hän avasi sen hiljaa, ikäänkuin odotettavissa olisi ollut jotakin oikein kaunista. Siellä oli leveä solki, ikäänkuin vyöhön aiottu; sen hän ensinnä näytti Elille, sitte hän näytti hänelle parin kultasormuksia, jotka olivat sidotut yhteen, ja Eli näki samettikantisen virsikirjan, jonka haat olivat hopeiset, mutta sitte hän ei enään nähnyt mitään muuta, sillä hän oli virsikirjan hopeassa nähnyt hienon kirjoituksen "Eli Baardintytär Böen". — — Äiti tahtoi häntä katsomaan; hän ei saanut mitään vastausta, näki vain kyynelten vierivän silkkikankaalle ja leviävän siihen. Silloin laski äiti käsistään soljen, sulki laatikon, kääntyi ja sulki Elin syliinsä. Silloin itki tytär hänen rintaansa vastaan ja äiti itki eikä kumpikaan enään sanonut mitään.

Hetkisen perästä meni Eli yksinään puutarhaan; äiti läksi kyökkiin toimittamaan jotakin suuhunpantavaa, sillä Arnen piti pian tulla. Sitte hän meni puutarhaan katsomaan Eliä; Eli istui kumarassa ja kirjoitti hiekkaan. Hän hämäsi kirjoituksen, kun Margit tuli, nosti silmänsä ja hymyili; hän oli itkenyt.

— Ei mitään itkemistä, lapseni, sanoi Margit ja taputti häntä.

He näkivät jotakin mustaa tiellä pensaiden lomassa; Eli hiipi sisään ja äiti perässä. Siellä olivat oikein juhlaruuat odottamassa: makeat puurot, sianlihat, rinkilät; mutta Eli ei katsonut niihen. Hän istuutui tuolille kellonnurkkaan, seinää vastaan ja värähteli kun kuuli kissankin liikahtavan.

Äiti seisoi pöydän luona. Kuului voimakkaita askelia porraskiviltä, sitte lyhyt, keveä käynti läpi etehisen, ovi aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensi työkseen näki hän Elin kellonnurkassa; oven kääkä pääsi hänen käsistään ja hän jäi seisomaan. Eli tuli vieläkin enemmän hämilleen; hän nousi, katui paikalla ja kääntyi seinään päin.

— Oletko sinä täällä? sanoi Arne hiljaa ja lensi kysyessään polttavan punaiseksi. Eli nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään, ikäänkuin aurinko olisi paistanut hänen silmiinsä liian voimakkaasti. — Kuinka —? hän ei lopettanut lausettaan vaan astui pari askelta tyttöä kohti; silloin tytön käsi vaipui, hän kääntyi Arneen päin, mutta painoi alas päänsä ja ratkesi itkemään. — Jumala sinua siunatkoon, Eli, sanoi Arne ja pani kätensä hänen ympärilleen; Eli painui hänen puoleensa. Arne kuiskasi hänelle jotakin, hän ei vastannut, vaan kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

Kauvan he seisoivat sillä tavalla, ei kuulunut ainoaa ääntä, paitsi kosken, joka ikuisesti muistutti olemassaoloaan. Vihdoin saattoi pöydän luota eroittaa itkua. Arne katsahti sinnepäin. Se oli äiti, hän ei ennen ollut häntä huomannut.

— Nyt minä varmasti tiedän, ettet lähde luotani, Arne, sanoi hän ja astui permannon poikki poikansa luo; hän itki paljon, mutta väitti sen tekevän hyvää.

* * * * *

Kun he sitte valoisana kesäyönä astelivat kotiin päin, eivät he uudelta onneltaan saaneet paljonkaan puhutuksi. He antoivat itse luonnon puhua puolestaan, puhua hiljaista, valoisaa, suurta kieltään. Mutta kotimatkalla tältä ensimäiseltä kesäyöretkeltä, astellessa kohti nousevaa aurinkoa, teki Arne laulua, jota hän tosin ei silloin malttanut sepittää valmiiksi, mutta josta myöhemmin, sen valmiiksi tultua, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväinen laulunsa. Se oli tällainen:

Ma sankar'unia uneksin,
Kun maailmalle ma kaipasin;
Elin kotona syömin puolin,
Vain matkasauvaani vuolin.
Vaan silloin silmää kaksi näin —
Ja muu kuin sumuhäive nyt haihtui,
Ja kaikki kääntyi toisinpäin.
Satuvuoreksi tunturi vaihtui!

Ma sankar'unia uneksin,
Kun maailmalle ma kaipasin;
Paloi mieleni mainetöihin
Ja miekkojen mittelöihin.
Nyt tiedän, ja hältä mä opin sen:
Maan suuria suurempi oisin,
Jos nimen tuon ainoan: ihminen
Vain täysin ansaita voisin.

Ma sankar'unia uneksin,
Kun maailmalle ma kaipasin;
Pois mieleni pyrki ja pyyti,
Vilu täällä mun vereni hyyti.
Nuo silmät näin ja jo muidenkin
Mulle lämpöä säteilevät!
Olin itse ma ollut lemmettömin;
Niin koitti mun onneni kevät.

Sitte seurasi useita kesäyöretkiä ja useita lauluja. Seuraava niistä merkittäköön muistiin:

En tiedä mä kuinka on kaikki se käynyt,
Ei langenneet satehet, ei myrsky myllertäynyt;
Mun elämäni puronen puikkiellen
On löytänyt vihdoin suuren kymin sen,
Mi laajana laskee valtamereen!

Yks' voima on elämän voimista kumma,
Se uneksijalle on uniensa summa,
Se kiehtovi, sitoo sun: lempivä, syvä!
Se iloks muunsi surun ja päiväksi yön
Ja rauhan toi se rauhattomalle.

Mä saavutin suuren siunatun poudan
Ja nurkumatta nyt ääntäsi noudan
Sä elämä, kiittäen hyvyyttäs
Se on Jumalan ohjaava käs' —
Käyn kohti ma ikuista hyvää!

Mutta hänen kiitollisuuttaan ehkei mikään niin lausunut ilmi kuin seuraava:

Hän, jolta lauluni lahjan saan,
Hän ohjas' eloni voiton, kateen
Kun päivänpaisteen, kuin vesisateen
Mun kevätlaihooni nousevaan;
Jos kuinka kävi,
Ma laulelen!
Se lähentävi
Mun lempehen!

Hän, jolta lauluni lahjan saan,
Hän liitti kerran mun kaihon sukuun.
Ja rauhatonten ma kuuluin lukuun;
Ei tyydy, tyynny ne konsanaan.
Mun täytyi lentää,
Ol' aika sen!
Tien löysin sentään
Mä lempehen.

Hän, jolta lauluni lahjan saan,
Hän suokoon mulle myös auttaa voiman,
Mun lauleloista ett' uuden hoiman
Maan kulkijoista sais jokukaan!
On ilo ylin
Se yhteinen!
Ja lämmin syli
Vie lempehen!