KUUDESTOISTA LUKU.
Oli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas, yöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene kulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat paitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat huivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen sittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen häitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.
Kaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia, kaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia vaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen vanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen rintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä renkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen Niilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan, eikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.
Niissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina, kävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja Elin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat suuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda, joka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään morsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. — Arne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin ompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli kirjoittanut "Arne". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja katseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.
Etehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen valkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään oli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista lähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus puki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi toisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui korkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard tuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi ylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat jäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo, hän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen päästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman muuta ylös portaita.
— Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.
Ja Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard sulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti. Kun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän katseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti povitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa vaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti, että se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta tarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle, pisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen kaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.
Pari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään ikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt käynyt entistä raskaammaksi.
— Birgit, virkkoi hän, — taidat ajatella samaa päivää kuin minä.
Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta ikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.
— Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. — — Hän erotti meitä, hän; — — — minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on kestänyt kauvemmin.
Hän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa, mutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä kirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi pyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän taasen puheeseen:
— Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja me olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. — — — Mitä arvelet, Birgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?
Ääni värisi ja hän yski. Birgit oli liikahtanut, hän laski taasen pään kätensä varaan, mutta ei sanonut mitään. Baard odotti kauvan, mutta ei saanut vastausta — eikä hänellä itsellään ollut enempää sanomista. Hän nosti katseensa ja kävi hyvin kalpeaksi, sillä Birgit ei edes kääntänyt päätään. Silloin hän nousi. Samassa koputettiin oveen ja lauha ääni kysyi:
— Joko nyt tulet, äiti?
Se oli Eli. Ääni soi sellaisena, että Baardin täytyi pysähtyä ja katsahtaa Birgitiin. Birgit kohotti päätään, katsahti oveen ja kohtasi Baardin kalpeat kasvot.
— Joko tulet, äiti? kuului toiseen kertaan,
— Jo minä tulen! vastasi Birgit murtunein äänin, astui lujin askelin permannon poikki Baardin luo, ojensi hänelle kätensä ja purskahti rajusti itkemään. Kädet kävivät kiinni toisiinsa; nyt ne molemmat olivat kuluneet, mutta ne pitivät kiinni niin lujasti, ikäänkuin ne kaksikymmentä vuotta olisivat etsineet toisiaan. Ne olivat yhdessä vielä heidän astellessaan ovelle ja kun, hetkisen perästä, hääsaatto läksi rantaan ja Baard näki Arnen ojentavan kätensä Elille, viedäksensä häntä edelle, tarttui hän, vastoin tapaa, vaimonsa käteen ja asteli perässä, kasvot yhtenä hymynä. Mutta heidän jälessään tuli Margit Kampen yksinään — siihenhän hän oli tottunut. Baard oli sinä päivänä ihan ylenannetun iloinen. Hän jutteli soutumiesten kanssa. Muuan näistä, joka istui ja katseli tuntureja heidän takanaan, ihmetteli, että sentään tuollainen äkkijyrkkä kallio oli saattanut käydä vihreäksi.
— Sen on täytynyt, tahtoi tai oli tahtomatta, sanoi Baard, loi katseensa yli koko hääjoukon ja pysähtyi morsiuspariin ja vaimoonsa. — Sitä ei kukaan olisi sanonut kaksikymmentä vuotta sitte, lisäsi hän samassa.