KOLMAS LUKU.
Hans Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt maailmalle Ödegaardin kylästä Bergenin hiippakunnassa; ihmiset olivat auttaneet häntä ja hän oli nyt oppinut mies ja kiivas saarnaaja. Hän oli samalla mahtava mies, ei niin paljon puheissaan kuin teoissaan. Sillä hänellä oli "hyvä muisto", kuten sanotaan. Tälle miehelle, joka sitkeydellä ajoi tahtonsa perille, piti kuitenkin tulla tenä paikassa, jossa hän sitä vähinten odotti ja jossa se häneen kipeinten koski.
Hänellä oli kolme tytärtä ja poika. Poika, Hans, oli koulunsa valo; isä valmisti itse hänen lukujaan ja iloitsi siitä joka päivä. Hansilla oli ystävä, jonka hän auttoi vierustoverikseen ja joka sentähden rakasti häntä likinnä äitiään eninten maailmassa. Yhdessä kävivät he koulun ja yhdessä läksivät he yliopistoon; yhdessä suorittivat he ensimäiset tutkinnot ja yhdessä piti heidän käydä käsiksi samoihin lukuihin. Eräänä päivänä, kun he, sovittuaan lukujärjestyksestä, rauhallisesti astuivat alas portaita, heittäytyi Hans hyvän tuulensa ja ilonsa vallassa toverin selkään, mutta vei hänet siinä kumoon ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi kuolema. Kuoleva rukoili äitiään, joka oli leski ja joka menetti ainoan lapsensa, hänen mielikseen ottamaan Hansin poikansa sijaan. Äiti kuoli miltei samaan aikaan kuin poika, mutta testamentti määräsi hänen melkoisen omaisuutensa Hans Ödegaardille.
Kului miltei vuosi ja päivä ennenkuin Hans tointui tästä iskusta. Pitempi ulkomaanmatka nosti häntä senverran, että hän saattoi päättää teologiset lukunsa; mutta mikään mahti ei saanut häntä käyttämään tutkintoja hyväkseen.
Isän hartain toivo oli ollut saada hänet apulaispapikseen, mutta eihän häntä saanut edes kertaakaan nousemaan saarnatuoliin; hän antoi aina saman vastauksen: hän ei tuntenut kutsumusta. Se oli isälle niin katkera pettymys, että se vanhensi häntä vuosia. Myöhään hän oli joutunut lukutielle, hän oli jo vanha mies, tehnyt ankarasti työtä ja aina pitänyt tuota päämäärää silmiensä edessä. Nyt istui poika hänen yläpuolellaan samassa talossa, missä asui mukavassa, tilavassa huoneustossa; mutta alakerrassa istui pienessä konttorikamarissa, lampun valossa, joka tuikki vanhuuden yöhön, alati ahertava, vanha pappi. Tämän pettymyksen perästä ei hän tahtonut enempää kuin saattanutkaan ottaa vierasta apua eikä hän myöskään tahtonut taipua pojan tahdon alle ja ottaa eroa virastaan; sentähden ei hän levännyt kesällä eikä talvella, mutta poika teki joka vuosi pitemmän ulkomaanmatkan. Kotona ollessaan ei hän seurustellut kenenkään kanssa, paitsi että hän enemmän tai vähemmin puhumattomana söi päivällistä isän pöydän ääressä. Mutta jos joku tahtoi puhua hänen kanssaan, henki hänestä vastaan etevämmän selvyys ja totuuden kiivaus, joka teki keskustelun miltei kiusalliseksi. Kirkossa ei hän koskaan käynyt; mutta hän antoi enemmän kuin puolet tuloistaan hyväntekeväisyystarkoituksiin ja aina mitä tarkimmin määräten miten ne olivat käytettävät.
Tämä suuremmoinen hyväntekeväisyys erosi niin kokonaan pienen kaupungin ahtaista tavoista, että se valtavasti vaikutti kaikkiin. Kun lisäksi muistaa, kuinka yksin hän eli, kuinka hän alituiseen matkusti ulkomailla ja kuinka kaikki pelkäsivät häntä puhutella, saattaa käsittää, että hänestä tuli salaperäinen olento, jolla kuviteltiin olevan kaikellaisia ominaisuuksia ja etevämmyyksiä. Kun tämä mies alentui ottamaan Kalastajatytön jokapäiväisen huolenpitonsa esineeksi, oli tyttö aateloitu.
Nyt tahtoi toinen toisensa perästä ruveta pitämään hänestä huolta, varsinkin naiset. Eräänä päivänä oli hän pukeutunut kaikkiin taivaankaaren väreihin: hän oli nimittäin pannut ylleen kaikki lahjansa ja luuli olevansa oikein opettajansa mielen mukaan, kun tämä aina tahtoi nähdä häntä somana. Mutta niin pian kuin hän hänet näki, kielsi hän häntä koskaan ottamasta vastaan jotakin; hän moitti häntä pintapuoliseksi ja turhanpäiväiseksi: hän ajoi takaa vain tyhjiä päämääriä ja löysi iloa narrin tempuista. Kun hän seuraavana aamuna tuli tunnille itkettynein silmin, vei hän hänet mukaansa kävelymatkalle kaupungin ulkopuolelle. Sitte hän kertoi hänelle Davidista, — hänen tapansahan oli ottaa milloin mikäkin henkilö ja näyttää oppilaalle tuttu uudessa valossa. Ensin kuvasi hän häntä nuorena, kauniina, voimakkaana, täynnä huoletonta uskoa. Sentähden pääsi hän voittokulkueeseen ennenkuin vielä oli täysikasvanutkaan. Hänet kutsuttiin paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta rakensi lopulta Jerusalemin. Hän istui kauniissa vaatteissa soittamassa sairaalle Saulille, mutta kun hänestä itsestään oli tullut sairas kuningas, soitti ja lauloi hän itselleen, puettuna katumuksen ryysyihin. Tehtyään sankartekonsa, lepäsi hän synnin luona, sitte tuli profeetta ja rangaistus ja hän tuli uudelleen lapseksi. David, joka saattoi nostaa kaiken Herran kansan veisaamaan ylistyslauluja Herralle, makasi itse ruhjottuna Herran jalkain juuressa. Oliko hän kauniimpi, kun voiton seppel kulmillaan tanssi arkin edessä omien laulujensa tahdissa, vaiko silloin, kun hän salakammiossaan kerjäsi armoa rankaisevalta kädeltä?
Tämän keskustelun jälkeisenä yönä näki Petra unen, jota ei sittemmin koko ikänään unohtanut. Hän istui nimittäin valkoisen hevosen selässä voittokulkueessa, mutta tanssi samalla hevosen edessä rääsyissä.
Hyvän aikaa myöhemmin Pedro Ohlsen, jonka hän heidän silloin tavattuaan puutarhassa, oli huomannut likentelemistään likentelevän, eräänä iltana, kun hän istui metsän laidassa kaupungin ulkopuolella lukemassa läksyjään, astui ohi ihan likeltä ja kuiskasi oudosti hymyillen: — Hyvää iltaa!
Vaikka vuosia oli kulunut, oli äidin kielto ettei hänen kanssaan saa puhua, niin selvänä tytön mielessä, ettei hän vastannut. Mutta päivä päivältä astui hän ohi samalla tavalla ja lausuen saman tervehdyksen. Vihdoin tyttö häntä odotti, kun ei häntä kuulunut. Pian rupesi hän ohi astuessaan tekemään pienen kysymyksen, sittemmin kaksi ja vihdoin syntyi kokonaisia keskusteluja. Tuollaisen keskustelun perästä antoi Pedro hopeataalarin luisua tytön syliin ja läksi samassa ilon vallassa tiehensä. Äiti oli kieltänyt puhumasta hänen kanssaan, Ödegaard ottamasta vastaan lahjoja keneltäkään. Ensimäisen kiellon hän vähitellen oli unohtanut, mutta nyt se muistui hänen mieleensä, kun se vähitellen oli johtanut toisenkin kiellon rikkomiseen. Päästäkseen irti rahoista, hankki hän käsiinsä jonkun, jota kestitsi niillä; mutta parhaimmallakaan tahdolla ei saattanut syödä enempää kuin neljännes taalarilla. Mutta sitte rupesi hän katumaan sitäkin, että oli hävittänyt taalarin eikä antanut sitä takaisin. Se kolikko, joka oli jäänyt taskuun, poltti niin että olisi luullut vaatteisiin tulevan läven; hän otti sen ja viskasi järveen. Mutta ei hän silti päässyt taalarilta rauhaan. Se oli polttanut hänen ajatuksensa. Jahka hän tunnustaa, niin se menee ohitse, sen hän tunsi; mutta äidin silloinen hirveä vimma ja Ödegaardin vilpitön luottamus häneen, peloittivat nekin osaltaan yhtä paljon. Äiti ei huomannut mitään, mutta Ödegaard keksi pian, että hän kantoi mielessään jotakin, joka teki hänet onnettomaksi. Hellästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli ja kun tyttö vastauksen asemasta purskahti itkuun, luuli hän, että kotona oli puute ja antoi hänelle 10 spesietaalaria. Se, että hän synnistään huolimatta sai häneltä rahaa, teki häneen mahtavan vaikutuksen ja kun hän nyt lisäksi oli saanut rahoja, jotka peittelemättä saattoi antaa äidille, rehellisiä rahoja, niin tunsi hän ikäänkuin vapautuvansa rikoksesta ja heittäytyi suurimman riemun valtaan. Hän kävi molemmin käsin kiinni Ödegaardin käteen, hän kiitteli, hän nauroi, hän hyppeli paikoillaan, ihastus säteili kyynelten läpi, hän katseli häntä kuten koira katselee herraansa, kun se pääsee seuraamaan häntä ulos. Ödegaard ei saattanut tuntea häntä entisekseen; hän, joka muuten istui aivan vaipuneena hänen sanoihinsa, vei häneltä nyt kaiken vallan; ensi kertaa tunsi nuori mies väkevän villin luonteen avautuvan, ensi kertaa huuhteli elämän lähde häntä punaisella vuollaan ja hän väistyi purppurankuumana syrjään. Mutta tyttö karkasi ovelle ja mäkien poikki kaupungista kotiin. Hän laski rahat liedelle äidin eteen ja karkasi hänen kaulaansa.
— Kuka on antanut sinulle rahat? sanoi äiti ja oli jo valmiiksi vihoissaan.
— Ödegaard, äiti. Hän on suurin ihminen maailmassa.
— Mitä minä näillä teen?
— En tiedä; — herranen aika, äiti, jos sinä tietäisit! ja tyttö heittäytyi taasen hänen kaulaansa; nyt hän saattoi ja nyt hän tahtoi sanoa hänelle kaikki.
Mutta äiti irtaantui malttamattomana.
— Vai hommaat sinä minulle vaivaisapua? Vie paikalla rahat takaisin hänelle! Jos sinä olet uskotellut hänelle, että minä olen puutteessa, niin olet valehdellut!
— Mutta äiti!
— Vie hänelle paikalla rahat, sanon minä, taikka minä menen itse viemään ne hänelle ja paiskaan ne hänen silmilleen, hänen, joka on vienyt minulta lapseni!
Viime sanoja lausuessa vapisivat äidin huulet; Petra peräytyi kalpenemistaan kalveten, avasi hiljaa oven ja astui hiljaa ulos. Ennenkuin hän itsekään tiesi, oli kymmenen spesietaalarin seteli muuttunut säpäleiksi hänen sormissaan. Tämän huomatessaan syttyi hän kiukkuun äitiä vastaan. Mutta Ödegaardin ei pitänyt saada tietää mitään! — tai hänen piti saada tietää kaikki! Hänelle ei saanut valehdella! Hetkisen perästä seisoi hän hänen kodissaan ja kertoi, ettei äiti tahtonut ottaa vastaan rahaa ja että hän harmissaan siitä että piti lähteä viemään rahat takaisin, oli repinyt setelin rikki. Hänen teki mieli kertoa enemmän, mutta Ödegaard otti hänet niin kylmästi vastaan, käski hänen nyt mennä kotiin ja kehoitti häntä osottamaan tottelevaisuutta äitiä kohtaan, silloinkin kun se tuntuu raskaalta. Tämä oli tytöstä outoa, sillä tiesihän hän senverran ettei Ödegaard ollut tehnyt niinkuin isä tahtoi. Kotimatkalla pääsi myrsky valloilleen ja juuri samassa tuli Pedro Ohlsen häntä vastaan. Tyttö oli kaiken aikaa vältellyt häntä ja aikoi nytkin tehdä samoin, sillä hän oli syypää koko onnettomuuteen. — Missä sinä olet ollut? kysyi hän ja tuli perässä. — Onko sinulle sattunut jotakin ikävää? Hänen mielessään kävi sellainen aallokko, että se saattoi viskata hänet minne hyvänsä ja tarkemmin ajatellessa ei hän oikeastaan käsittänyt, minkätähden äiti kieltäisi häntä seurustelemasta juuri Pedron kanssa; oikkuja ne kai olivat, kaikki nuo.
— Tiedätkö mitä minä olen tehnyt? virkkoi Pedro miltei nöyränä, kun tyttö oli seisahtunut. — Minä olen ostanut purjeveneen sinulle; — arvelin että sinusta ehkä olisi hauskaa purjehtia… Ja hän hymyili.
Hänen hyvyytensä, jossa tuntui köyhän rukous, liikutti tyttöä juuri nyt; hän nyökytti päätään — ja silloin tuli Pedrolle kiire. Hän kuiskasi innoissaan, että tyttö menisi kaupungin ulkopuolelle, oikeanpuolista puukujaa pitkin, suurelle, keltaiselle talaalle; sen takaa tulisi Pedro häntä noutamaan; sinne ei kukaan näkisi. Hän meni, ja hän tuli, iloisena, mutta kunnioitusta täynnä kuin vanha lapsi, ja otti tytön veneeseen. Hetkisen he purjehtivat kevyen tuulen käydessä, laskivat sitte saareen, johon kiinnittivät veneen ja menivät maihin. Pedro oli ottanut kaikellaisia makeisia mukaan tytölle, hän jakeli niitä pelonsekaisella ilolla ja otti esiin huilunsa ja soitti. Hetkiseksi unohti tyttö surunsa, katsellessaan hänen iloaan ja kun heikkojen ihmisten ilo aina tekee surumieliseksi, rupesi hän pitämään tuosta miehestä.
Tämän perästä salasi hän äidiltään uutta, vakituista salaisuutta ja se johti pian siihen, että hän piti äitiä kaiken ulkopuolella. Gunlaug ei kysellyt; hän luotti kokonaan, kunnes kerran ei enään luottanut ensinkään.
Mutta Ödegaardiltakin salasi Petra siitä päivästä lähtien paljon asioita, sillä hän vastaanotti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja, Ödegaardkaan ei kysellyt, koko opetus siirtyi päivä päivältä pitemmän matkan päähän. Petra oli siis jakautunut kolmen välille; toisen luona ei hän puhunut toisesta ja jokaiselta salasi hän erityisesti jotakin.
Tämän kaiken aikana oli hän, itsekään tietämättään, tullut täysikasvuiseksi ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle, että hänet piti päästettämän ripille.
Tämä tieto toi tytön mieleen suurta levottomuutta; sillä hän tiesi, että ripillepääsyn mukana loppuisi opetus, ja mitä seuraisi sitte? Äiti antoi rakentaa taloonsa vinttikamaria. Hänen piti ripille päästyä saada oma huone; alituinen nakutus ja vasaroiminen muistutti hänelle sitä tuskallisesti. Ödegaard näki hänen käyvän yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, silloin tällöin huomasi hän niinikään hänen itkeneen. Asioiden ollessa tällä kannalla teki uskonnonopetus suuren vaikutuksen, vaikka Ödegaard huolellisesti vältti kaikkea, mikä saattoi häntä liikuttaa. Siitä syystä lopetti hän noin pari viikkoa ennen ripillepääsyä opetuksen, lyhyesti ilmoittamalla, että tämä oli viimeinen tunti. Sillä hän tarkoitti viimeistä tuntia, jonka hän antoi, vastakin kyllä tulisi hän pitämään huolta tytöstä, vaikka toisten kautta. Tyttö jäi kun jäikin istumaan paikoilleen, veri pakeni hänen kasvoiltaan, silmät eivät päässeet riistäytymään irti ja ehdottoman liikutuksen vallassa riensi Ödegaard perustelemaan menettelyään:
— Eiväthän kaikki nuoret tytöt ripille päästessään ole täysikasvuisia; — mutta kai sinä tunnet, että olet.
Jos tyttö olisi seisonut suuren tulen loimussa, ei hän olisi voinut lehahtaa punaisemmaksi kuin hän tuli kuullessaan nämä sanat; povi aaltoili, silmät katsoivat epävarmoina ja täyttyivät kyynelillä ja kuin takaa-ajajaa paeten kiirehti Ödegaard sanomaan:
— Jatkammeko ehkä sitte kuitenkin? Vasta jälkeenpäin hän tiesi mitä oli ehdottanut; se oli väärin; hän tahtoi paikalla ottaa sanansa takaisin; mutta tyttö nosti jo silmänsä hänen puoleensa, ei hän huulin lausunut iloansa, mutta sitä ei voimakkaammin olisi voinut ilmaista. Puolustaakseen itseään omissa silmissään jonkun syyn perustuksella, kysyi hän:
— Varmaan sinä nyt erityisesti haluat päästä johonkin työhön — siinä hän kumartui hänen puoleensa — johonkin, johon tunnet kutsumusta, Petra?
— Ei, vastasi tyttö niin kiireesti, että Ödegaard punastui ja jähtyneenä painui takaisin vuosien vanhoihin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli herättänyt ne takaisin eloon.
Jotakin omituista tytössä liikkui, sen hän epäämättömästi oli huomannut jo silloin kun Petra oli lapsi ja hän näki hänen laulaen marssivan kaupungin poikakomppaniojen etunenässä. Mutta jota kauvemmin hän häntä opetti, sitä vähemmin sai hän selkoa hänen lahjoistaan. Ne kyllä ilmenivät joka liikkeessä; kaikki mitä hän ajatteli ja tahtoi, sen sielu ja ruumis kyllä osoittivat, molemmat yhdellä haavaa, voimakkaasti ja aina kauneuden heijastuksessa. Mutta puettuina sanoihin ja varsinkin kirjoitettuina, tuli niistä pelkkää lapsellisuutta. Koko tyttö oli kuin paljasta mielikuvitusta, mutta Ödegaard piti sitä levottomuutena. Tyttö oli hyvin ahkera, mutta hänen lukemisensa päätarkoituksena oli päästä eteenpäin, eikä oppia; se mikä seisoi seuraavalla sivulla, kiinnitti eninten hänen mieltään. Hänellä oli uskonnollista tunnetta, mutta ei, kuten rovasti sanoi "taipumusta uskonnolliseen elämään" ja Ödegaard oli usein huolissaan hänestä. Nyt katseli Ödegaard juuri asioita lähtökohdasta; ehdottomasti siirtyivät hänen ajatuksensa kiviportaiden eteen, missä hän oli ottanut tytön hoitoonsa; hän kuuli äidin terävän äänen laskevan vastuunalaisuuden hänen hartioilleen, siksi että hän oli maininnut Jumalan nimen. Asteltuaan muutaman kerran edestakaisin, sai hän kootuksi mielenmalttinsa.
— Nyt minä lähden ulkomaille, lausui hän jonkun verran arasti; — olen pyytänyt sisariani ottamaan sinut huostaansa sillaikaa, ja kun minä palaan, ajattelemme asiaa likemmin. Hyvästi! — Näemme toisemme kyllä vielä ennenkuin minä matkustan!
Hän astui niin äkkiä seuraavaan huoneeseen, ettei Petra saanut edes antaa hänelle kättä.
Hän näki hänet siellä missä vähinten oli odottanut häntä näkevänsä, nimittäin papinpenkissä kuorin luona, ihan hänen edessään, kun hän lapsiparvessa seisoi lattialla. Se kiihoitti häntä niin, että hänen ajatuksensa pitkän aikaa harhailivat poissa pyhästä toimituksesta, johon hän nöyränä ja rukoillen oli valmistautunut. Ödegaardin vanha isäkin seisahtui pitkään katselemaan poikaansa, kun hän astui esiin alkamaan. Pian piti Petran vielä kerran pelästyä kirkossa; sillä vähän alempana istui Pedro Ohlsen uusissa, kankeissa vaatteissaan; hän kurotti paraikaa kaulaansa katsellakseen poikien päiden yli tyttöparveen, häntä! Samassa hän kuitenkin taas sukelsi alas; mutta alituiseen näki Petra hänen kurottavan ohuttukkaista päätään, samassa taas sukeltaakseen näkyvistä; se johdatti Petran ajatuksia muualle, hän ei olisi tahtonut katsoa, mutta hän näki vaan, ja nyt — juuri kun muut olivat mielenliikutuksissaan, monet niin että itkivät — näki Petra kauhistuksekseen Pedron nousevan ylös, suu ja silmät kankeina, ammollaan: hän pelästyy, ei pääse istuutumaan eikä liikkumaan; sillä hänen edessään seisoo Gunlaug pää pystyssä, koko pituudessaan. Petraa puistatutti, kun hän näki äitinsä; sillä hän oli valkoinen kuin alttariliina. Hänen mustat, kiharat hiuksensa näyttivät nousevan pystyyn ja silmiin tuli äkkiä poistyöntävä voima, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "pois tytöstäni, mitä sinä hänestä tahdot!" Pedro lyyhistyikin penkille tämän katseen alla ja hetkisen perästä hiipi hän pois kirkosta.
Sitte sai Petra rauhan ja jota enemmän toimitus edistyi, sitä voimakkaammin riisti se hänet mukaansa. Ja kun hän vannottuaan valansa palasi paikoilleen ja kyynelten läpi katsoi Ödegaardiin, joka oli likimpänä kaikkia hänen hyviä päätöksiään, silloin teki hän sydämessään sen lupauksen, ettei antaisi hänen luottamuksensa joutua häpeään. Ja se uskollinen silmä, joka loistaen tähtäsi takaisin tyttöön, näytti anovan samaa; mutta kun tyttö oli päässyt penkkiinsä ja vielä kerran haki häntä, oli hän poissa. Pian asteli hän kotiin päin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui:
— Nyt minä olen tehnyt mitä minulle tulee; — nyt saa Jumala tehdä loput.
Kun he molemmat yksinään olivat syöneet, sanoi hän taas nousten:
— Taitaa pitää lähteä tästä sen papinpojan luo. Enhän minä tiedä mitä siitä tulee, mitä hän hommaa, mutta hyvää hän kai on tarkoittanut. Pane taas päällesi, lapsi!
Tie kirkolle, jota he niin usein yhdessä olivat astelleet, kulki kaupungin yläpuolella, mutta kadulla eivät he koskaan olleet kulkeneet yhdessä. Tuskinpa äiti, palattuaan kaupunkiin, lienee kadulla ollutkaan. Mutta nyt hän kääntyi sinne, hän tahtoi kulkea koko kadun mitan, tahtoi kulkea sen täysikasvaneen tyttärensä kanssa!
Konfirmationipyhän iltapäivällä on tuollainen pieni kaupunki aina liikkeellä; kuljetaan talosta taloon onnittelemassa, tai katua ylös alas, näyttäytymässä ja katselemassa väkeä. Joka askeleelta pysähdytään tervehtimään, paiskataan kättä ja lausutaan hyviä toivotuksia; köyhän lapsi tulee rikkaan käytetyissä vaatteissa ja häntä viedään kiittämään niistä. Kaupungin merimiehet ulkomaalaisissa vaatteissaan, lakki kallella päässä, ja kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat ryhmissä, kaikkia tervehtien; latinakoulun keskenkasvuiset pojat, jokainen pidellen käsikoukussaan parhainta ystäväänsä maailmassa, honkkeloivat perässä, riehakasti arvostellen muita; — mutta tänä päivänä täytyi kaikkien nöyrästi väistyä kaupungin leijonaa, nuorta kauppiasta, kaupungin rikkainta miestä, Yngve Voldia, joka juuri oli palannut Espanjasta, valmisna huomispäivästä ottamaan käsiinsä äitinsä suuren kalakaupan. Vaalea hattu vaaleilla hiuksilla loisti hän kadulla niin että nuoret rippilapset miltei joutuivat unohduksiin. Kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi, hän puhui kaikkien kanssa, hymyili kaikille. Vaalea hattu vaaleilla hiuksilla vaelteli katua ylös, alas ja valoisa nauru kuului. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, kohtasivat he hänet ensimäiseksi ja, ikäänkuin he todella olisivat tönäisseet häntä, peräytyi hän Petraa, jota ei tuntenut entisekseen.
Hän oli kasvanut pitkäksi, ei äidin mittaiseksi, mutta kuitenkin pitemmäksi useimpia muita, hän oli käynyt siroksi, sorjaksi, reippaaksi — hän oli kuin äiti eikä kuitenkaan äiti, alituisesti vaihdella välähdellen. Itse nuori kauppiaskaan, joka yhä seurasi, ei enään pystynyt vetämään kävelijäin katseita puoleensa; äiti ja tytär yhdessä olivat oudompi näky. He astelivat nopeasti, tervehtimättä, koska muut kuin merimiehet heitä harvoin tervehtivät. Vielä nopeammin he kuitenkin palasivat takaisin, sillä he olivat kuulleet Ödegaardin jo lähteneen kotoa höyrylaivalle, jonka juuri piti lähteä. Varsinkin piti Petra kiirettä. Hänen täytyi, hänen täytyi saada sanoa hänelle hyvästi ja kiittää häntä ennenkuin hän läksi. Pahasti hän teki, kun sillä tavalla läksi hänen luotaan! Hän ei huomannut ketään niistä, jotka katselivat häntä; hän näki laivan savun kattojen yläpuolella, ja se näytti etenevän. Kun he tulivat sillalle, läksi laiva juuri liikkeelle ja itku kurkussa riensi Petra etemmä puukujaan, hän juoksi enemmän kuin käveli ja äiti asteli perässä. Koska laiva oli tarvinnut aikaa kääntyäkseen satamassa, jäi hänelle kyllä aikaa juosta vuonolle, nousta kivelle ja siinä huiskuttaa nenäliinaansa. Äiti jäi puukujaan eikä lähtenyt rantaan asti; Petra huiskutti — nosti kättään korkeammalle ja korkeammalle; mutta kukaan ei huiskuttanut takaisin.
Silloin ei hän enään jaksanut hillitä itseään, vaan itkun takia täytyi hänen lähteä ylempää tietä kotiin. Äiti seurasi, mutta ääneti. Kyynelten vallassa, ympärilleen katsomatta, tuli hän vinttikamariin, jonka äiti tänään oli hänelle lahjoittanut ja jossa hän tänä yönä oli nukkunut ensi kerran ja aamulla niin täynnä riemua pukeutunut uusiin vaatteisiinsa; hän ei tahtonut mennä alas, vaikka sinne oli tullut merimiehiä ja vieraita, hän riisui rippipukunsa, hän istui vuoteensa laidalla myöhään yöhön eikä mikään hänestä tuntunut niin onnettomalta kuin tulla täysikasvaneeksi.