TOINEN LUKU.
Kaupungin monet kauniit puutarhat lemusivat sateen jäleltä toisessa ja kolmannessa kukoistuksessaan. Aurinko meni mailleen ikuisten lumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen liekeissä ja lumihuiput kajastivat niitä himmeästi. Likeisemmät tunturit olivat varjossa, mutta loistivat kuitenkin moniväristen syysmetsiensä vallassa; saaret, jotka keskellä vuonoa seurasivat toisiaan, ikäänkuin olisivat soutaa viilättäneet, esiintyivät tiheine metsineen vieläkin räikeämmän värisinä kuin tunturit, siksi että ne olivat likempänä. Järvi lepäsi rasvatyvennä, suuri laiva luovaili satamaan päin. — Ihmiset istuivat puuportaillaan, puoleksi ruusupensaiden peitossa, joita kasvoi kahden puolen; mutta he puhelivat toisilleen portailta portaille, jopa siirtyivätkin portailta toisille, tai tervehtielivät kävelijöitä, jotka olivat menossa pitkiin puukujiin kaupungin ulkopuolella. Jostakin avonaisesta ikkunasta saattoi kuulua pianonsoittoa, muuten kuului tuskin ainoaa ääntä puhelujen lomassa; auringon viime valaistus järvellä lisäsi hiljaisuuden tunnetta.
Samassa nousi äkkiä keskellä kaupunkia sellainen melu, että olisi luullut vihollisen hyökkäävän. kaupunkiin. Pojat huusivat, tytöt ulvoivat, toiset pojat huusivat hurraata, akat toruivat ja komensivat, poliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka olivat sisässä, piti päästä ulos, ulos! melu kasvoi niin äärettömäksi, että itse amtmanin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää suustaan seuraavat sanat:
— Jotakin mahtaa olla tekeillä.
— Mikä on? hyökkäsivät puukujista tulijat portailla seisojien kimppuun.
— Niin, mikä on? vastasivat portailla seisojat.
— Hyvät ihmiset, mikä on? kysyivät kaikki, kun joku vaan tuli keskikaupungilta päin; mutta kun kaupunki puolikuun muotoisena hiljalleen kierteli lahdenpohjukkaa, kesti hyvin kauvan, ennenkuin kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen:
— Kalastajatyttö se vaan on!
Tämä terhakka sielu, jota suojeli peloittava äiti, joka varmuudella saattoi odottaa joka merimieheltä puolustusta (sillä sellainen tuotti heille aina äidiltä lahjaryypyn), oli pikkupoikalaumansa etunenässä hyökännyt Pedro Ohlsenin puutarhaan, suuren omenapuun kimppuun. Sotasuunnitelma oli seuraava: muutamien poikien piti, röykyttämällä ruusupensasta ruutuja vastaan, houkutella Pedro rakennuksen etupuolelle; samaan aikaan piti jonkun ravistaa puuta, joka oli keskellä tarhaa, ja toisten viskellä omenat kaikkiin suuntiin aidan yli, ei suinkaan varastaakseen niitä — kaukana siitä! — vaan huvin vuoksi. Tämä nerokas tuuma oli samana iltana haudottu kypsäksi Pedron puutarhan takana; mutta onnettomuudeksi oli Pedro istunut aidan sisäpuolella ja kuullut joka sanan. Vähää ennen sovittua aikaa hommasi hän kaupungin juopon poliisin ja hänen suuren koiransa sisähuoneeseen, missä molempia kestitettiin. Kun Kalastajatytön käherä pörrö ilmestyi aidan takaa ja samalla joukko pieniä naskaleja tirkisteli joka kulmalta, antoi Pedro varkaanalkujen röykyttää ruusupensasta rakennuksen etupuolella, minkä he jaksoivat — ja odotti tyynenä sisähuoneessa. Ja kun kaikki suuren hiljaisuuden vallitessa olivat kokoontuneet puun ympärille ja Kalastajatyttö, paljasjaloin, vaatteet risoina, seisoi puussa ravistamassa, lensi eteisenovi auki ja Pedro ja poliisi hyökkäsivät ulos, kepit käsissä, perässä hirveä koira! Pojat nostivat kauhean huudon; joukko pikkutyttöjä, jotka kaikessa viattomuudessa leikkivät "viimeistä paria" aidan takana, luulivat että puutarhassa surmattiin jotakin ja rupesivat julmasti ulvomaan; ne pojat, jotka olivat päässeet pakoon, huusivat hurraata, ne, jotka vielä roikkuivat aidalla, kirkuivat kepin tanssin alla, ja päälle päätteeksi ilmaantui, kuten aina poikien huutaessa, syvyydestä muutamia vanhoja akkoja, jotka kirkuivat joukkoon. Pedro ja poliisi pelästyivät itsekin ja heidän oli ryhtyminen neuvotteluihin akkojen kanssa; mutta silloin läksivät pojat karkuun. Koira, jota pojat eninten pelkäsivät, loikahti aidan yli — sillä tämä se oikein oli sen huvia! — ja nyt lensivät pojat, tytöt, koira ja kirkuna yli koko kaupungin kuin parvi villiä hanhia.
Sillaikaa istui Kalastajatyttö hiiskumattoman hiljaa puussa ja ajatteli, ettei kukaan huomannut häntä. Kippuraan käpertyneenä seurasi hän puun ylimmästä latvasta, lehvien läpi taistelun kulkua. Mutta kun poliisi vihan vimmassa oli lähtenyt akkojen luo aidan toiselle puolelle ja Pedro Ohlsen yksinään seisoi puutarhassa, astui hän ihan puun alle, katseli latvaan ja huusi:
— Tule paikalla alas, senkin retkale. Puusta ei kuulunut hiiskahdustakaan.
— Tuletko sieltä alas, sanon minä! Minä tiedän, että sinä olet siellä!
Hiiskumattominta hiljaisuutta.
— Minäpä lähden hakemaan pyssyni ja ammun latvaan!
Hän oli lähtevinään.
— Hui — jumi — jumi! rupesi kuulumaan puusta.
— Huuda sinä vaan siellä, sillä kokonaisen latingin haulia minä lähetän ruumiiseesi, sen näet kohta!
— Hui — jumi — jumi! tuli vastaan pöllön äänellä. — Minä niin pelkään!
— Etpä pelkääkkään, piru vie. Sinä olet pahin kakara koko joukosta, mutta nyt olet käsissäni!
— Voi hyvä, kiltti äijä, minä en enään koskaan tee sillä lailla! ja samassa nakkautti hän mädäntyneen omenan suoraan Pedron nenää vastaan ja iloinen nauru vieri perässä!
Omena levisi pitkin kasvoja ja Pedron pyyhkiessä, pomppasi tyttö maahan; hän roikkui jo aidalla ennenkuin Pedro pääsi perässä ja hän olisi huiskahtanut aidan yli, jollei olisi pelästynyt Pedron olevan kintereillään. Mutta nyt hän laski itsensä maahan, sensijaan että rauhassa olisi ponnistanut aidan taakse. Vaan kun Pedro kävi häneen käsiksi, lähetti hän kurkustaan sellaisen parahduksen, että se vihloi, repi, rääkyi ja remusi. Pedro pelästyi ja päästi hänet irti. Hänen hätähuutonsa kokosi kansaa aidan taakse, hän kuuli sen ja rohkeus kasvoi paikalla.
— Antakaa minun mennä, taikka minä sanon äidille! uhkasi hän tulena ja tuiskuna.
Samassa tunsi Pedro kasvot ja huusi:
— Äidille! Kuka äitisi on?
— Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug, mätti tyttö voitonriemuisana, nähdessään Pedron pelkäävän.
Likinäköisenä ei Pedro koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä. Hän oli ainoa kaupunkilainen, joka ei tietänyt kuka hän oli; eikä edes sitäkään, että Gunlaug oli kaupungissa. Kuin hulluna huusi hän:
— Mikä sinun nimesi on?
— Petra! kirkui toinen vielä kovemmin.
— Petra! parahti Pedro, kääntyi ympäri ja karkasi sisään, ikäänkuin olisi paholaisen kanssa puhunut.
Mutta koska kalpein kauhu ja kalpein viha ovat saman näköiset, luuli tyttö hänen karkaavan hakemaan pyssyä; hän kauhistui, oli jo tuntevinaan haulit ruumiissaan ja kun portti samassa murrettiin auki takaapäin, syöksi hän ulos; mustat hiukset liekehtivät alas selkää, silmät iskivät tulta; koira, joka tuli vastaan, kääntyi ja läksi haukkuen hänen perässään; ja sellaisena hyökkäsi hän äitiä vastaan, joka juuri tuli keittiöstä soppavati käsissä. Tyttö suoraa päätä soppaan, soppa maahan ja "helvetti!" perässä. Mutta sopassa viruessaan huusi tyttö:
— Hän aikoi ampua minut, äiti, ampua minut!
— Kuka sinut aikoi ampua, senkin noita?
— Ka, Pedro Ohlsen!
— Kuka? jyrisi äiti.
— Pedro Ohlsen! me veimme häneltä omenia…! Tyttö ei koskaan uskaltanut puhua muuta kuin totta.
— Kenestä sinä puhut, lapsi?
— Pedro Ohlsenista. Hän tulee perässäni suuren pyssyn kanssa, hän aikoo ampua minut!
— Pedro Ohlsen! raivosi äiti ja nauroi. Hän oli käynyt niin suureksi. Lapsi rupesi itkemään ja aikoi lähteä pakoon. Mutta äiti karkasi hänen kimppuunsa, valkoiset hampaat välkkyivät saaliinhimoisesti, hän kävi hänen olkapäihinsä ja nosti häntä: — sanoitko sinä hänelle, kuka olet?
— Sanoin, sanoin, sanoin!
Lapsi nosti rukoillen käsiään. Silloin ojentui äiti suoraksi.
— Hän sai sen siis tietää! Mitä hän sanoi?
— Hän karkasi sisään hakemaan pyssyä, hän aikoi ampua minut.
— Hän ampua sinut! nauroi äiti pilkallisesti. Peloissaan, vaatteet liemen tahrimina, oli lapsi paennut nurkkaan ja seisoi siellä itkien ja vaatteitaan pyyhkiellen, kun äiti taasen tuli hänen luokseen.
— Jos sinä menet hänen luokseen, sanoi hän ja ravisti tyttöä, — tai puhut hänen kanssaan tai kuuntelet hänen puheitaan, niin herra armahtakoon sekä häntä että sinua! — vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän uhaten, kun ei lapsi heti vastannut.
— Kyllä, kyllä, kyllä!
— Vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän vielä kerran, mutta hiljaa ja nyökäytti joka sanalta päätään, mennessään.
Lapsi peseytyi, muutti ylleen pyhävaatteensa ja istuutui portaille.
Mutta pelästys tuli taasen mieleen ja itku nousi kurkkuun.
— Mitä sinä itket, lapsi? kysyi ääni niin ystävällisesti, ettei hän milloinkaan ollut moista kuullut. Hän nosti katseensa: hänen edessään seisoi hentorakenteinen mies, kasvot puhtaat, silmälasit silmillä. Tyttö nousi paikalla ylös, sillä hän oli Hans Ödegaard, nuori mies, jonka edessä koko kaupunki nousi ylös. — Mitä sinä itket, lapsi?
Tyttö katsahti häneen ja sanoi aikoneensa ottaa omenia Pedro Ohlsenin puutarhasta, yhdessä "toisten poikien" kanssa; mutta sitte olivat Pedro ja poliisi tulleet ja sitte … hän muisti äidin puheen tehneen tuon ampuma-asian epävarmaksi, joten ei hän uskaltanut sitä kertoa; mutta sensijaan päästi hän syvän huokauksen.
— Onko mahdollista, sanoi Ödegaard, — että sinun ikäisesi lapsi saattaa olla mukana tekemässä niin suurta syntiä?
Petra katsoi häneen; hän kyllä oli tietänyt sen olleen syntiä, mutta hän oli aina kuullut sitä julistettavan seuraavalla tavalla: "senkin helvetin kakara, senkin mustakiharainen saatana!" Nyt häntä hävetti.
— Kun et sinä käy koulua ja opi Jumalan ihmiselle antamia käskyjä, jotka neuvovat mikä on hyvää ja pahaa!
Tyttö seisoi hamettaan silitellen ja vastasi, ettei äiti tahtonut panna häntä kouluun.
— Ehket sinä osaa lukeakaan?
Osasi hän sentään lukea, Ödegaard otti pienen kirjan ja antoi sen hänelle. Hän avasi kirjan ja katsoi siihen, käänsi sen ja katseli kantta.
— En minä osaa lukea niin pientä kirjoitusta, sanoi hän. Mutta hänen täytyi kun täytyikin ja äkkiä hän kävi tavattoman typeräksi; silmät ja suu olivat riipuksissa, kaikki jäsenet herpoutuivat: — H-e-r-r-a J-u-m-a herra jumala s-a, herra jumala sanoi M-M…
— Mutta varjelkoon, etkö sinä vielä osaa lukea! Ja sinä olet jo 10—12 vuoden vanha. Etkö sinä mielelläsi tahdo oppia lukemaan?
Vähitellen sai hän suustaan, että kyllähän hän tahtoisi.
— Tule minun kanssani, niin voimme heti käydä kiinni.
Tyttö liikahti, mutta katsahtaakseen taloon.
— Niin, sano se vaan äidillesi, sanoi Ödegaard. Äiti astui juuri ohi ja kun hän näki lapsen puhuvan vieraan kanssa, tuli hän porraskivelle.
— Hän tahtoo lukea kanssani, sanoi lapsi kahden! vaiheilla, silmät tähdättyinä äitiin.
Äiti ei vastannut, vaan laski molemmat kädet kupeilleen ja katseli
Ödegaardiin.
— Teidän lapsenne on ihan taitamaton, sanoi vieras, — ette voi vastata teostanne Jumalalle ettekä ihmisille, kun annatte hänen elää tällä tavalla.
— Kuka sinä olet? kysyi Gunlaug terävästi.
— Hans Ödegaard, pappinne poika.
Gunlaugin kasvot kirkastuivat jonkun verran, hän oli kuullut hänestä paljasta hyvää, Ödegaard alkoi taasen:
— Silloin tällöin käydessäni kotona, olen kiinnittänyt huomiota tähän lapseen. Tänään olen saanut hänestä uuden muistutuksen. Hänen ei enään pidä harjaantua semmoisessa, joka vaan on pahaa.
Äidin kasvot sanoivat selvästi: — mitä se sinuun kuuluu? mutta
Ödegaard kysyi tyynesti:
— Pitää hänen kai saada oppia jotakin?
— Ei.
Kevyt puna lehahti vieraan kasvoille.
— Miksei?
— Ovatko ne sitte paremmat, jotka saavat oppia? Gunlaug oli saanut vain yhden kokemuksen, mutta siitä hän piti kiinni.
— Minua kummastuttaa, että joku voi sellaista kysyä!
— Voi kyllä; — minä tiedän, että ne eivät ole paremmat! ja hän astui alas portaat, tehdäkseen lopun tästä sananvaihdosta.
Mutta Ödegaard astui hänen tielleen.
— Teidän ei pidä astua tämän velvollisuuden ohi. Te olette ymmärtämätön äiti.
Gunlaug mittasi häntä kiireestä kantapäähän.
— Kuka sinulle on sanonut, mikä minä olen? sanoi hän, astellen hänen ohitseen.
— Te itse, ja juuri nyt; sillä muuten te olisitte huomannut, että tämä lapsi menee pilalle.
Gunlaug kääntyi, silmä sattui silmään; hän näki Ödegaardin pysyvän sanoissaan ja häntä rupesi peloittamaan. Hän oli seurustellut vain merimiesten ja työväen kanssa; tällaista kieltä ei hän milloinkaan ollut kuullut.
— Mitä sinä tahdot minun lapsestani? kysyi hän.
— Opettaa hänelle mitä hänen sielunsa pelastukseen kuuluu ja sitte katsoa mitä hänestä tulee.
— Minun lapsestani ei pidä tulla muuta kuin mitä minä tahdon.
— Hänestä pitää; hänestä pitää tulla mitä Jumala tahtoo.
Gunlaug tyhmistyi.
— Mitä se merkitsee? sanoi hän ja tuli likemmä.
— Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä mihin hänellä on lahjoja; sillä sitä varten Jumala ne on antanut.
Gunlaug astui ihan likelle.
— Eikö minun sitte pidä määrätä hänen asioitaan, minun, joka olen hänen äitinsä? kysyi hän ikäänkuin todella aikoen kuunnella neuvoa.
— Pitää kyllä; mutta pitää teidän ottaa varteen toistenkin neuvoja, jotka ymmärtävät asiat paremmin; teidän pitää ottaa varteen Jumalan tahto.
Gunlaug seisoi hetkisen ääneti.
— Entä jos hän oppii liian paljon, sanoi hän; — köyhän lapsi! lisäsi hän ja silmäili hellästi tytärtä.
— Jos hän oppii liian paljon säätyisekseen, on hän samalla mennyt toiseen säätyyn.
Äiti käsitti paikalla hänen tarkoituksensa ja lausui ikäänkuin itsekseen, silmän yhä raskaampana riippuessa kiinni lapsessa:
— Se on vaarallista.
— Ei ole kysymys siitä, sanoi Ödegaard lempeästi, — vaan siitä mikä on oikein.
Naisen voimakkaisiin silmiin tuli outo ilme; hän loi taasen Ödegaardiin läpitunkevan katseen, mutta Ödegaardin äänessä, sanoissa, koko olennossa oli niin paljon totuutta, että Gunlaug kävi aseettomaksi. Hän astui lapsen luo, kiersi kätensä sen pään ympäri eikä saanut puhutuksi.
— Minä luen hänen kanssaan tästä lähtien siihen asti kun hän on käynyt rippikoulun, sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen äitiä alkuun. — Minä tahtoisin ruveta pitämään huolta tästä lapsesta.
— Ja sitte sinä otat hänet minulta?
Ödegaard hätkähti ja katsoi häneen kysyvästi.
— Paremmin sinä sen kai ymmärrät kuin minä, sai äiti vaivoin tulemaan; — mutta jollet sinä olisi maininnut Jumalaa … hän keskeytti puheensa; tytön hiukset olivat silinneet hänen käsiensä alla, hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan. Muulla tavalla ei hän ilmaissut, että lapsi saisi mennä Ödegaardin mukaan, mutta hän riensi rakennuksen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut olla sitä näkemässä.
Tämän nähdessään tunsi Ödegaard äkkiä pelkäävänsä sitä mitä nuoruuden kiihkolla oli ottanut niskoilleen. Mutta lapsi tunsi pelkäävänsä sitä, joka ensi kerran oli voittanut hänen äitinsä ja tämän molemminpuolisen pelon vallassa läksivät he ensi oppitunnilleen.
Senjälkeen tytön järki ja tiedot Ödegaardin mielestä kasvamistaan kasvoivat. Hänen keskustelunsa oppilaansa kanssa kääntyivät usein itsestään varsin omituisille teille. Usein esitti hän raamatun ja maailmanhistorian henkilöt sillä tavalla, että hän viittasi siihen tehtävään, jonka Jumala oli antanut heille. Hän osoitti Saulia, joka harhaili villinä, ja David-poikaa, joka kaitsi isänsä karjaa, kunnes Samuel tuli ja laski Herran käden heidän päälleen. Suurin tehtävä oli kuitenkin se, kun Herra itse vaelsi maan päällä, pysähtyi kalastajamajoille ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja seurasi — tuskaan ja kuolemaan, mutta aina ilolla; sillä tietoisuus tehtävästä vie läpi kaikkien vastuksien.
Tämä ajatus seurasi tyttöä eikä hän vihdoin voinut pidättyä, vaan kysyi häneltä omaa tehtäväänsä. Ödegaard katsoi häneen kunnes hän punastui ja vastasi sitte, että ihminen työllä saavuttaa tehtävänsä; se voi olla vaatimaton ja pieni, mutta jokaisella on tehtävänsä. Tyttöön tarttui suuri into; se käytti hänen työtään täysikasvaneen voimalla, se temmellytti hänen leikkejään ja laihdutti häntä itseään. Hän rupesi ikävöimään seikkailuja: hän tahtoi leikata hiuksensa, pukeutua pojaksi ja lähteä taisteluun! Mutta kun opettaja eräänä päivänä sanoi hänelle, että hänen hiuksensa ovat niin kauniit, kun hän vaan palmikoi ne, niin rupesi hän pitämään niistä ja uhrasi sankarnimen pitkien hiustensa takia.
Sittemmin rupesi hän tyytymään siihen, että oli tyttö ja hänen työnsä sujui levollisemmin, unelmien ladellessa mitä erilaisimpina.