Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

KOLMAS LUKU.

Tämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin kuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli amerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe paraikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:

— Menkööt helvettiin!

Margit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen perästä hitaasti ja väsyneenä:

— Menkööt matkaansa!

Talvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka terveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli istumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta joutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä takaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen hoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään kotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa, jotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia kylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit tuomasta.

Kevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin puhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän myöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa hiljaisuudessa menivät naimisiin.

Niilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja ymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:

— Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen, että olet hänelle mieleen.

Margit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka kasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen kautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat mehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta, vaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin kauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa oli työtä tehdessä.

Kerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä vainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja ampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät suoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle lakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui ajatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa kirkkoa päin.

— Ei liian kauvas, sanoi isä.

Äkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin.

— Isä, minä kuulen soittoa.

Isäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat huudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.

— Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti juosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse. Poika perässä. — Ei tänne, vaan tuonne!

Poika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat hurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja hoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan neljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi kirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli kruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen suupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten sylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman hevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari, viina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan, suinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi hetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa, sitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo seisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.

— Kuka se oli, isä?

Mutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi vastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut vastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:

— Jokos me lähdetään?

Niilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa ja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi juoksemaan.

— Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.

Poika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut asian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi heittämään kuperkeikkaa.

— Älä tallaa niittyä, sanon minä.

Isä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli menemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.

Ovessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli ollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita likaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.

— Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas ovat kiinni.

— Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo astellessaan hänen ohitsensa tupaan.

— Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi
Margit ja meni hänen perässään.

Hän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa lauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.

— Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn pitkäkseen.

Margit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:

— Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen —!

— Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa laidan yli, polkeaksensa sitä maahan. — Perkeleen rymyä se poika aina pitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.

Äiti torumaan poikaa.

— Näethän sinä, ettei isä ole hyvällä päällä, puheli hän. — Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia sanoi hän hyvitellen Niilolle.

Isoäiti oli pitänyt siitä juomasta ja monet muut. Niilo ei siitä pitänyt, mutta hän oli juonut sitä, kun muut olivat juoneet.

— Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia? toisti Margit, kun ei Niilo ollut vastannut ensimäiseen kysymykseen.

Niilo nousi molempien kyynärpäittensä varaan ja huusi:

— Luuletko sinä, että minä viitsin särpiä sitä moskaa?

Margit ällistyi, otti pojan mukaansa ja läksi ulos.

Heillä oli siellä kaikellaista hommaa eivätkä he tulleet sisään ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin häntä huutelemaan, mutta ei löytänyt häntä mistään. He odottivat kunnes ruoka oli miltei kylmää, sitte he söivät, mutta Niiloa vaan ei kuulunut. Margit kävi levottomaksi, lähetti pojan nukkumaan ja istuutui odottamaan. Vähän jälkeen keskiyön tuli Niilo.

— Hyvä ystävä, missä sinä olet ollut? kysyi hän.

— Se ei kuulu sinuun, vastasi Niilo ja istuutui hiljalleen penkille.

Hän oli humalassa.

Sittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.

— Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran tullessaan.

Margit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja käski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon syy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja elinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin pojan syy, joka hänellä oli.

— Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. — Mitä pahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?

— Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, — minäkö kuljin sinun perässäsi?

— Sinä juuri!

Niilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:

— Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä puita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä olisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko — jollet sinä ja sinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.

Margit koetti taasen puolustautua.

— Eihän se toki sentään ollut pojan syy.

— Jollet sinä vaikene, niin minä lyön sinua!

Ja hän löi.

Seuraavana päivänä, kun hän oli selvinnyt humalastaan, oli hän näpeillään ja varsinkin pojalle hyvin kiltti. Mutta pian hän taasen oli humalassa ja löi äitiä; vihdoin löi hän häntä miltei aina humalassa ollessaan; poika itki ja vaikeroi; silloin hän löi häntäkin. Välistä katui hän niin kovasti, että hänen täytyi lähteä ulos. Silloin pääsi hän taasen tanssin makuun, soitti entiseen tapaansa ja otti pojan mukaansa kantamaan laatikkoa. Niillä retkillä näki poika paljon. Äiti itki sitä että hänet otettiin mukaan, mutta ei uskaltanut sanoa isälle.

— Riipu kiinni Jumalassa äläkä opi mitään pahaa, rukoili hän ja hyväili poikaa.

Mutta tansseissa oli kovin hauskaa eikä täällä kotona äidin luona ollut hauskaa. Poika kääntyi kääntymistään pois äidistä ja isään. Äiti sen kyllä huomasi ja vaikeni. Poika oli tansseissa oppinut kaikellaisia lauluja ja niitä hän sitte lauloi isälle; se huvitti isää ja joskus sai poika hänet nauramaan. Mutta tämä mairitteli poikaa niin, että hän sitte koetti oppia niin paljon lauluja kuin mahdollista; pian hän huomasi mistä lauluista isä eninten piti ja mitkä asiat häntä naurattivat. Kun ei lauluissa ollut sellaisia, rupesi poika parautensa mukaan liittämään niihin omiaan ja senkautta hän varhain harjaantui panemaan kokoon sanoja säveleeseen. Isä piti eninten pilkkalauluista ja rumista viisuista, joita oli tehty mahtavuuteen ja rikkauteen nousseista ihmisistä, ja niitä poika lauloi.

Vihdoin rupesi äiti tahtomaan häntä illoin kanssaan navettaan; kaikellaisia keinoja keksi hän siitä päästäkseen; mutta kun ei mikään auttanut ja hänen täytyi mennä, puhui äiti hänelle Jumalasta ja hyvyydestä ja päätti tavallisesti puheensa kiihkeään itkuun, painoi häntä vastaansa, kerjäsi ja rukoili, ettei hänestä tulisi huonoa ihmistä.

Äiti opetti häntä lukemaan ja poika oli tavattoman opinhaluinen. Isä ylpeili siitä suuresti ja kertoi hänelle, varsinkin humalapäissään, että hänellä oli isän pää.

Tansseissa rupesi isä, kun juoma alkoi nousta päähän, kehoittamaan Arnea laulamaan kansalle. Poika lauloi laulun toisensa perästä, melun ja naurun vallitessa; suosio riemustutti häntä miltei enemmän kuin isää eikä hänen lauluistaan enään tahtonut tulla loppua. Huolestuneet äidit, jotka kuulivat ne, menivät itse äidin luo kertomaan asiasta, siksi ettei laulujen sisältö ollut säädyllinen, Äiti otti pojan erikseen ja kielsi häntä Jumalan ja kaiken hyvän nimessä laulamasta sellaisia lauluja, ja nyt rupesi pojasta tuntumaan, että äiti vastusti kaikkea mikä tuotti hänelle huvia. Ensi kerran kertoi hän isälle mitä äiti oli sanonut. Silloin sai äiti siitä paljon kärsiä, kun isä oli humalassa; hän piti nimittäin siihen asti kaikki takanaan. Mutta silloin pojalle selvisikin, mitä hän oli tehnyt ja hengissä pyysi hän sekä Jumalalta että äidiltään anteeksi, kun ei hän saanut sitä tehdyksi julkisesti. Äiti oli hänelle yhtä ystävällinen ja se vihloi hänen sydäntään.

Kerran hän sen kuitenkin unohti. Hänellä oli se taito että hän osasi matkia kaikkia ihmisiä, nimittäin hän osasi puhua ja laulaa kuten he. Yhtenä iltana tuli äiti sisään juuri kun poika tällä tavalla huvitti isää ja äidin mentyä keksi isä, että poika matkisi äidinkin laulua. Alussa poika pani vastaan; mutta isä, joka makasi sängyssä ja nauroi niin että hytki, tahtoi tahtomistaan, että hän matkisi äidin laulua. Hän on poissa, ajatteli poika, eikä kuule, ja hän lauloi kuten äiti joskus lauloi, kun oli käheänä ja itku kurkussa. Isä nauroi niin, että poikaa miltei peloitti ja hän vaikeni itsestään. Silloin astui äiti sisään keittiöstä, katsahti poikaan pitkään ja raskaalla mielin, nouti hyllyltä maitopunkan ja vei sen ulos.

Poika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, viskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei saanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen takana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle. Tavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa häh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt ei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi häntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn helmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.

— Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan. Poika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin koskaan ennen oli itkenyt. — Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi olet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.

— Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.

— Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.

Arne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:

— Äiti — laula minulle jotakin!

— Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.

— Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, — muuten en usko, että koskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.

Äiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.

— Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, — taikka minä menen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.

Ja neljäntoistavuotias poika makasi polvillaan, pää äidin helmassa ja äiti rupesi laulamaan hänelle:

Herra kaitse kädelläs
Rannan leikkivää lasta.
Suojaa pyhällä hengelläs
Turmioon joutumasta.
Syvä on vesi ja liukas maa,
Vaan ketä henkesi johdattaa,
Sen elo kons' ei pääty,
Ennenkuin taivaass' on säätty.

Äiti lastansa kaipailee:
Missä viipynee vieno?
Kulkee, katsoo, huhuilee,
Kuulu ei kotiin pieno.
Miettii: missä mun lapseni lie,
Siellä käy myös sun henkesi tie,
Jeesus, sen valpas veikko,
Tuo kotiin lapseni heikko.

Hän veisasi monta värssyä; Arne pysyi liikkumattomana; hänen mieleensä laskeutui siunattu rauha ja siinä rauhassa tunsi hän raukeavansa virkistävään väsymykseen. Viimeinen, jonka hän eroitti, oli Jeesuksesta; se siirtyi hänen kanssaan suureen valoon ja tuntui siltä kuin laulajia olisi ollut kaksitoista tai kolmetoista, mutta äidin ääni kaikui yli kaikkien muiden. Niin kaunista ääntä ei hän koskaan ollut kuullut, hän rukoili, että saisi laulaa niin. Hänestä tuntui, että jos hän laulaa oikein hiljaa, niin hän osaa oikeaan, ja nyt hän lauloi hiljaa ja yhä hiljemmin ja hurjemmin, ja hänestä rupesi miltei jo tuntumaan autuaalliselta, kun hän siinä ilossaan kävi kiinni voimakkain äänin ja kaikki katosi. Hän heräsi, katsahti ympärilleen ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kosken ikuisen, väkevän kohinan ja samalla lirinän pienestä purosta, joka juoksi ihan ladon alla ja alituiseen piti hiljaista sorinaansa. Äiti oli poissa; hän oli pannut pojan pään alle puolivalmiin paidan ja röijynsä.