NELJÄS LUKU.
Kun sitte oli tullut aika, jolloin karjaa piti käyttää metsässä, tahtoi Arne paimeneen. Isä pani vastaan; eihän hän koskaan ennen ollut käynyt paimenessa ja olihan hän nyt viidennellätoista ikävuodellaan. Mutta poika piti niin hyvin puoliaan, että sai tahtonsa perille ja koko sen kevään, kesän ja syksyn kävi hän kotona vain nukkumassa; muuten oli hän metsässä oman itsensä kanssa koko päivän umpeensa.
Sinne ylös luoksensa vei hän kirjansa. Hän luki ja veisteli kirjaimia puunkuoreen; hän kulki ajatuksissaan, ikävöi ja lauleli, mutta kunhan illoin tuli kotiin, oli isä usein humalassa, löi äitiä, kirosi hänet ja koko seudun ja kehui, että hän aikoinaan olisi voinut matkata kauvaskin. Silloin tarttui matkustuksenhalu poikaankin. Täällä oli paha, ja kirjat viekoittelivat maailmalle ja tuntui ilmakin viekoittelevan ulos, yli korkeiden tunturien.
Juhannuksen aikaan tapasi hän kerran Kristianin, kapteenin vanhimman pojan, joka renkipojan kanssa oli menossa metsään noutamaan hevosia, saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta vanhempi Arnea, iloinen, huikentelevainen velikulta, mutta silti luja päätöksissään. Hän puhui nopeasti ja katkonaisesti, mielellään kahdesta asiasta yhtaikaa, ratsasti ilman satulaa, ampui linnun lennosta, kalasti kärpäsillä ja oli Arnen mielestä täydellisyyden esikuva. Hän oli hänkin matkustushaluinen ja kertoi Arnelle vieraista maista, niin että heidän ympärillään loisti ja säteili; hän huomasi Arnen lukuhalun ja kantoi hänelle samat kirjat, jotka itse oli lukenut; sitä myöten kuin Arne luki loppuun, sai hän uusia; Kristian istui itse sunnuntaisin opettamassa häntä selviytymään maantiedossa ja kartan käyttämisessä ja koko sen kesän ja syksyn luki Arne niin, että kävi sekä kalpeaksi että laihaksi.
Talvella sai hän lukea kotona, osaksi sentähden että hänen ensi vuonna piti mennä rippikouluun, osaksi sentähden, että hän aina osasi seurustella isän kanssa. Hän rupesi käymään koulua, mutta koulussa oli hänestä hauskinta kun sai sulkea silmät ja kuvitella olevansa kotona kirjojen seurassa; hänen toverinaan ei enään ollutkaan ainoatakaan talonpoikaispoikaa.
Vuosi vuodelta piteli isä äitiä pahemmin ja samassa määrin kasvoi hänen juoppoutensa ja ruumiilliset tuskansa. Ja kun Arnen siitä huolimatta piti istua häntä hauskuttamassa, hankkiakseen äidille edes sen hetkisen verran rauhaa ja hän silloin usein tuli sanoneeksi asioita, joita hän sydämestään inhosi, rupesi hän vihaamaan isää. Hän kätki tämän syvälle sydämeensä, kuten rakkautensa äitiin. Kun hän Kristianin tapasi, siirtyi puhe paikalla suuriin matkustuksiin ja kirjoihin, hän ei Kristianillekaan ilmaissut millä kannalla asiat kotona olivat. Mutta monasti, kun hän palasi laajalentoisista keskusteluista ja yksinään asteli kotia kohti, mielessä kaikki mikä mahdollisesti siellä on häntä vastassa, itki hän ja rukoili tähtitaivaitten Jumalaa pian auttamaan häntä matkalle.
Kesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti senjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa — ja läksi.
Nyt oli Arne yksin.
Tähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei enään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät kipunsa.
Mutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä laulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän enään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin — eikä hiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan — eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.
Yhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian raskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin; äiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut levolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan etehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.
Arne sai oven auki ja katsahti häneen.
— Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi pystyyn!
Hänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi viululaatikon ja sulki oven.
— Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea; tämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä — sinulle sanon, että — älä koskaan juo viinaa; se on … perkele, maailma ja meidän oma lihamme — —, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon — — Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.
Hetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan:
Jeesus auttaja armias
Kuule kurjinta laumastas;
Synnin kahleissa kuin jos lien,
Tiedät, Jeesus, pelastustien!
Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta sano sana vain… Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla ja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli oppinut: — Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta minua! — Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. — Mutta hän sanoi: totta, herra, penikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä putoavat.
Hän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.
Äiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa päätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän kyynärpäittensä varaan katsomaan.
Mutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:
— Vai nouset sinäkin katsomaan — tahdot kai tietää mimmoiseksi olet minut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen! — — — Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. — Älä sinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden eteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. — Kutti, kutti! sanoi hän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.
— Isä! sanoi Arne.
— Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä paljoa tarvita. Kutti, kutti!
Äiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä, ei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.
— Isä, sanoi Arne.
— Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin vääntelee! Kutti, kutti!
— Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.
— Kutti, sanon minä!
Äiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.
— Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.
— Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin kauhea halu. Kutti, kutti!
— Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin naulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi vihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.
— Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.
Arne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän odotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin sisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin vierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen ja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.
— Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä, sukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli siteistään.
— Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.
— Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla äänellä. — Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden ruumiin päälle.
Mutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.
— Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui seisoaltaan.
— Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi kyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.
Niilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat likenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta eivät olleet kyenneet.
— Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee sänkyyn.
Ja he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja suunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.
Molemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä ei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos piru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.
Yö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes päivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui viereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa päivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen, palavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.
— Mutta olihan minulla toki muutamia hyviäkin päiviä, sanoi hän itkien, ikäänkuin olisi katunut äskeistä kiitostaan ja laski lopuksi suurimman syyn omille niskoilleen: hänhän rakkaudessaan oli tehnyt Jumalan tahtoa vastaan, hänhän oli ollut tottelematon äidilleen ja juuri sentähden saanut rangaistuksen syntisestä rakkaudestaan.
Arne istuutui vastapäätä äitiään. Äiti katsahti sänkyyn päin:
— Muista, Arne, että minä sinun tähtesi olen tämän kaiken kärsinyt.
Ja hän itki, ikävöiden rakkauden sanaa puolustukseksi itsesyytöksiään vastaan ja lohdutukseksi tulevien aikojen varalta. Poika vapisi eikä voinut vastata.
— Älä koskaan heitä minua, nyyhki äiti.
Silloin selveni pojalle mitä äiti koko tänä surkeuden aikana oli hänelle ollut ja miten kauhean hyljätyksi hän tänne jäisi, jos poika palkitsisi hänen suuren uskollisuutensa jättämällä hänet.
— En koskaan, en koskaan! kuiskasi hän ja häntä veti äidin luo, mutta hän ei päässyt paikaltaan. He jäivät istumaan ja heidän kyyneleensä valuivat vuolaina. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen puolesta, milloin itsensä ja pojan puolesta, ja he itkivät ja hän rukoili taasen ja taasen he itkivät.
— Arne, virkkoi hän vihdoin, — sinulla on niin kaunis ääni, istu tuonne veisaamaan isällesi.
Ja poika tunsi heti saavansa voimaa siihen. Hän nousi ja läksi noutamaan virsikirjaa, sytytti päreen ja istuutui, toisessa kädessä päre, toisessa virsikirja, kuolleen pääpuoleen ja veisasi kirkkaalla äänellä Kingon virren 127:
Vihasi hirmusta meidät, Herra, päästä,
Vitsasi pidätä, säästä lapses, säästä!
Kovin Herra koetat, kun käymme synnin teitä —
Armahda meitä!