VIIDES LUKU.
Arne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja eli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki; mutta se olikin hänen ainoa työnsä.
Pappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran, "jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan". Arne ei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa ajaessaan, teki tämän laulun:
Puku pukki, vuonasen'!
Tie on käydä koluinen,
Vaan kun kello kalkkaa,
Tule juoksujalkaa!
Puku pukki, vuonasen'!
Varo vuotas valkonen:
Äiti vällyt tekee
Siitä kirkkorekeen!
Puku pukki, vuonasen'!
Höysty, kasva välehen,
Niin oot pukinpiltti
Paistinakin kiltti!
Yhtenä päivänä — hän oli silloin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan — joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä ja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta, joka oli heillä yhteinen.
— Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.
— Mokomakin heittiö, toinen vastasi, — hänen mielestään kai hevosen pitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.
Äiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.
Arne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että äiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut paljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?
Hän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei koskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan puhui?
Monena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea saarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli itkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa oli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun talossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.
Yhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.
Muutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin metsää ja sepitti laulua:
Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin;
On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin,
On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut,
Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!
Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen,
Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen,
Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään —
Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.
Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa;
Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan.
Ja susi ketun kaappas — sai kumman kuolema,
Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.
Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin;
Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin.
Näin unissa ma pojan — isänsä-murhaajan,
Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!
Hän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan paimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan taloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän rasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää ruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.
Hän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli "tunturin tuolle puolen". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä syystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän luopui tästä tuumasta.
Mutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin paljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he muistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei tuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän luuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.
Hänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän lauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui Arnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.
— En, vastasi mies.
Kului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan, kysyi Arne:
— Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?
— Ka satuin oppimaan, sanoi mies.
Miehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti itkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän tunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi pysähtyä.
— Miksi sinä itket, äiti?
Hetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden tuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen liian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran:
— Miksi sinä itket, äiti?
— Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.
Poika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.
— Sinä itket jonkun syyn tähden.
Taasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen, vaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.
— Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: — olenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.
Mutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui katselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.
— Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan kuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:
Oli Inkeri kaunis impyinen,
Mutta kultia, hopeita
Ei hänellä ollut arkussa,
Tanu vain oli villainen.
Vain kirjava myssynen villasta —
Ei pitsejä, vuoriakaan,
Vaan mikä on maammon antamaa,
Se on kuni kullasta!
Kakskymmentä vuotta hän säästi sen,
Vain ettei kulua vois!
"Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"
Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen,
Ei tahraantuvan sen sois!
"Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"
Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen,
Yhä muisteli äitiään:
"Tanukultani nyt jo nään,
En käy minä vihille, en!"
Hän arkulle astui murheissaan,
Ja sydän se paisui niin;
Sitä tanua ollut ei siin'
Enää jäljellä rihmaakaan!
Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa nurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.
— Onko sinulla äitiä? kysyi hän.
— Ei.
— Entä isää?
— Ei isääkään.
— Onko sitte kauvan kun he kuolivat?
— On siitä kauvan aikaa.
— Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?
— Ei ole monta.
— Onko täällä ketään?
— Ei, ei täällä.
— Entä kotipuolessa?
— Ei sielläkään.
— Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?
— Ei, ei ole.
Arne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli pakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin äärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani — ja entä jollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua siihen!
Hänet valtasi halu rientää hänen luokseen, jollei muun tähden, niin vain nähdäkseen hänet. Mutta matkalla lensi äkkiä hänen päähänsä: "ehkä sinun hyvin pian pitää kadottaa hänet rangaistukseksi siitä ettet hänestä välitä!" Hän jäi paikoilleen seisomaan. "Kaikkivaltias Jumala, mihin minä silloin joutuisin?"
Hänestä tuntui siltä kuin kotona olisi tapahtunut onnettomuus; hän läksi juoksujalan taloon päin, kylmä hiki oli otsalla ja tuskinpa jalat koskettivat maata. Hän riuhtasi auki porstuan oven; mutta sisäpuolella tuntui heti ilmassakin rauha. Hiljaa avasi hän tuvan oven. Äiti oli pannut levolle, kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa; hän nukkui kuin lapsi.