KUUDES LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina olivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin, naapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana tansseissa.
Kumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja Arnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina katselivat häneen, missä hän vaan liikkui.
Kerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä varma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi hänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.
Sitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa silmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän ääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.
— Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.
Se oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta, pyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja pieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät ulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat ikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja karkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän puhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin "Suurisuuksi" ja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.
— Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin luulemmekaan — —. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan työn. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.
"Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf; sen sanantavan hän on jättänyt jälkeensä; sillä kun hän oli tehnyt kaupat — ja se mies osasi tehdä kauppaa! — läiskäytti hän repun selkään. "Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kelpo poika se Alf, Reppu-Alf —.
Entäs sitte hän ja Suurkuhnuri. Suurkuhnurin — tunsittehan te hänet? — Suuri hän oli ja kuhnuri hän kanssa oli. Hän mielistyi pikimustaan hevoseen, jota Reppu-Alf ajoi ja äksierasi niin, että se hyppi kuin heinäsirkka. Ja ennenkuin Suurkuhnuri itsekään tiesi, oli hän tullut antaneeksi kaakista viisikymmentä taalaria! Suurkuhnuri koipeliini rattaille kuskaamaan herroja viidenkymmenen taalarin hevosella; mutta hän sai huutaa ja ruoskia pihan pölyä täyteen, — hevonen karkasi päin kaikkia ovia ja seiniä; sillä se oli umpisokea.
Sitte ne molemmat tappelivat siitä hevosesta kuin mitkäkin rakit. Suurkuhnuri vaati takaisin rahojaan, mutta lieneekö saanut kahtakaan Tanskan killinkiä. Reppu-Alf tumpuloi häntä niin, että haivenet lensivät. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kunnon poika se Alf, Reppu-Alf!
Muutamaan vuoteen häntä sitte ei ensinkään kuulunut takaisin.
Noin viiden vuoden perästä häntä kuulutettiin saarnastuolista; sillä hän oli saanut tavattoman suuren perinnön. Suurkuhnuri oli läsnä. "Tiesinhän minä", sanoi hän, "että rahat ne Reppu-Alfia kuuluttavat eivätkä ihmiset". —
Sitte puhuttiin Alfista sinne ja tänne; ja niin paljon siinä jututtiin että saatiin kokoon, että hän viimeksi oli ollut tällä puolen somermäkeä eikä tuolla puolen. Muistattehan te tien, vanhan tien somermäen yläpuolella.
Mutta Suurkuhnuri oli joku aika sitte päässyt suureen valtaan ja kunniaan, saanut sekä talot että tavarat. Sitäpaitsi oli hän ruvennut jumaliseksi ja sen tiesivät kaikki, ettei hän ilmaiseksi ruvennut jumaliseksi — hän enempää kuin muutkaan. Näistä asioista rupesivat ihmiset puhumaan.
Siihen aikaan piti tie somermäen yli siirrettämän; ennen vanhaan tahtoivat ihmiset päästä suoraan eteenpäin ja siksi mentiin suoraan somermäen poikki, mutta me tahdomme sileitä teitä ja sentähden kulkee tie nyt joen rantaa pitkin. Siellä sitä sitte porattiin ja reistattiin niin että olisi luullut aiottavan pois koko soramäkeä. Kaikellaista esivaltaa siellä kulki, mutta useinten amtmanni, kuvernööri; sillä hän saa kaksinkertaisen vapaan kyydin. Yhtenä päivänä kun siellä taas soraa kaivettiin, piti jonkun käydä kiinni kiveen, mutta saikin kouraansa käden, joka pisti esiin sorasta ja se käsi oli niin vahva, että se joka sen sai, meni nurin sen kanssa. Mutta sen sai Suurkuhnuri. — Nimismies oli kulkemassa niillä paikkeilla; hänet noudettiin ja kokonaisen miehen luut kaivettiin esiin. Tohtori noudettiin niinikään! Hän liitti kaikki yhteen niin taitavasti, ettei puuttunut kuin lihaa. Mutta ihmiset puhuivat, että se luuranko oli juuri saman kokoinen kuin Reppu-Alf. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Reppu-Alf.
Oli se sekä yhden että toisen mielestä ihmeellistä, että kuollut käsi saattoi lyödä kumoon sellaisen miehen kuin Suurkuhnurin, vaikkei se ensinkään lyönyt. Nimismies kävi hänen kimppuunsa siitä asiasta — tietenkin niin ettei ketään ollut kuulemassa. Mutta silloin kirosi Suurkuhnuri niin että nimismiehen silmissä musteni. "No niin", sanoi nimismies, "jollet sinä ole sitä tehnyt, niin kai sinä tämän yön nukut tuon luurangon kanssa".— "Nukun kyllä", vastasi Suurkuhnuri. Ja tohtori liitti sen nivelet yhteen ja laski sen parakin toiseen sänkyyn. Toisessa piti Suurkuhnurin nukkua; mutta nimismies meni huppuun takkiinsa ja asettui ihan seinän viereen. — Kun tuli pimeä ja Suurkuhnurin piti lähteä yökumppaninsa luo, tuntui ihan siltä kuin ovi itsestään olisi sulkeutunut ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Mutta Suurkuhnuri rupesi veisaamaan virsiä; sillä hänellä oli hyvä ääni. "Miksi sinä veisaat?" kysyi nimismies seinän takaa. "En tiedä onko hänellä ollut lukkaria", vastasi Suurkuhnuri. Sitte hän rupesi rukoilemaan minkä jaksoi. "Miksi sinä rukoilet?" kysyi nimismies seinän takaa. "Hän on varmaan ollut suuri syntinen", vastasi Suurkuhnuri. Vihdoin viimein oli kaikki niin hiljaa, että nimismies oli nukkumaisillaan. Silloin kuului sisältä sellainen huuto, että hökkeli tärisi: "kyllä minä tulen takaisin!" — Nousi helvetin ryty ja melu; "tuo tänne viisikymmentä taalariani!" mylvi Suurkuhnuri ja sitte huudettiin ja jyryttiin taas; nimismies sai oven auki, ihmisiä juoksi seipäin ja asein apuun, mutta Suurkuhnuri oli pitkänään keskellä lattiaa ja luuranko hänen päällään.
Pöydän ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Vihdoin viimein virkkaa muuan, joka juuri oli sytyttämässä savupiippuaan:
— Tuliko hän hulluksi sen päivän perästä?
— Tuli.
Arne tunsi, että he katsoivat häneen ja sentähden ei hän saanut auki silmiään.
— Sanon minkä jo sanoin, puuttui ensimäinen mies taas puhumaan, — ettei mitään kätketä niin syvälle yöhön, ettei se pääsisi päivän valoon.
— Mutta minäpäs kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä, virkkoi vaaleanverinen, lihava, pyöreäkasvoinen mies. Arne ei tietänyt istuiko vai seisoi.
— Oli suurisukuinen tappelupukari tuolla Hardangerissa; hän hakkasi pilalle paljon ihmisiä. Isä ja hän olivat riidoissa muonasta ja siitä se johtui, ettei sillä miehellä ollut rauhaa kotona eikä kylässä.
Hänen sisunsa kovettui kovettumistaan ja isä ahdisti häntä. "Minä en huoli kenenkään tuomiosta", sanoi poika. "Minun tuomioni sinä saat huolia niin kauvan kuin elän", sanoi isä. — "Jollet sinä pidä suutasi kiinni, niin minä lyön sinua!" sanoi poika ja nousi. — "Koeta vaan, jos uskallat; hyvin ei sinun koskaan maailmassa käy", vastasi isä ja nousi hänkin. — "Niinkö luulet?" — ja poika karkasi hänen kimppuunsa ja kaasi hänet maahan. Mutta isä ei tehnyt vastarintaa, vaan laski kädet rinnalle ristiin ja antoi pojan tehdä mitä tahtoi.
Poika löi häntä ja veti hänet ovelle: "Minä tahdon kotirauhaa!" Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä päätään. "Ei etemmä kuin ovelle", sanoi hän, "sillä niin kauvas vedin minä isäni!" Poika ei välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. "Ei etemmä kuin ovelle, sanon minä!" Vanhus nousi pystyyn, kaatoi pojan jalkainsa eteen ja kuritti häntä kuin lasta.
— Se oli rumaa, sanoivat useat. — Ei sentään lyönyt isäänsä, luuli
Arne kuulleensa jonkun sanoneen; mutta ei hän ollut siitä varma.
— Nyt minä kerron teille jotakin, sanoi Arne, nousi kalman kalpeana eikä itsekään tiennyt mitä aikoi sanoa. Hän näki vaan sanojen suurina lumihiutaleina lentelevän. — Käyn kiinni umpimähkään! ja hän alkoi.
"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten pelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi että hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. — 'Nyt saat rauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet olemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta ensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi pojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan täytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, aikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt puhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja ovensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain ottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä paljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa pois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois tieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän kuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä istumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella penkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet tekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika osoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika yritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava. Hänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea ilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis hyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet risoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi Jumala. — 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen liepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika seisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi Jumala, — ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen, olen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa, olette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää usuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko minä kiinni Jumalan vaatteen liepeestä."
Hän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.