SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään juonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko vuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja piti pientä pakinaa itsensä kanssa:
— — — Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli raukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta, että kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä lauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen — sekin oli raukkamaisuutta; — rupesin lukemaan — niin, niin, raukkamaisuudesta tein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana en auttanut äitiä isää vastaan — raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä — hui! — raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän oli surmattu; — — senjälkeen en saattanut pysyä kotona — raukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni — raukkamaisuutta; en tehnyt mitään, kävin paimenessa — raukkamaisuutta. Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin raukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua ihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä pelkään, puhun heistä pahaa — kirottua raukkamaisuutta! Minä teen laulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani pohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin — ja se on runoilemista.
Minun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun pitäisi tehdä; mutta minä sanon: "tuu, tuu!" ja rupean tuudittamaan. Ja minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat, niin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia, pelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja raivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi kuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta raukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa join raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta minä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin! Minun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta raukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni kaiken tämän.
… Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän minä uskon Jumalaan — niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni hänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä. Suuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä koettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun pitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä sallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan jotakin valuvaa vatkua. — Jos minä koettaisin — lukea hyviä, lempeitä kirjoja — karttaa voimakkaita —; lukea kauniita satuja ja tarinoita ja kaikkea lauhaa; — ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta rukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää, se ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä lapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!
Mutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan kalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista päivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin, kunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä suuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja heittäytyi Arnen luo:
— Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin; eilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä näin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni puhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla puhua sinulle! — — Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala kaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! — Hän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. — Jeesus sinua varjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! — Äkkiä sinä olit kadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin rakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt sinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin täälläkin, mutta sinä et vastannut — Arne, Arne! Minä kuljin joen vartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.
Äiti painautui likemmä poikaa.
— Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet tietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa; avasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain oli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! — Arne, yöllä hain tien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! — En tiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta Jumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!
Arne koetti rauhoittaa häntä.
— Arne, ethän sinä enään juo viinaa?
— En, saat olla levollinen.
— Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?
— Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.
— En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä ne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.
Ja äiti rupesi taasen itkemään.
— Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.
— Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut olemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa minua vähän alkuun! — Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me olemme niin paljon kärsineet yhdessä.
— Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi poika. — Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.
— Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!
— Mitä?
— Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. — Sano, äiti.
— Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.
— Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä, sanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää, että hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja purskahti itkuun.
— Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.
— Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.
— Kyllä minä olen; — Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi, että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi, kuuletko?
— Kyllä minä annan.
— Ja minä sanon sen sitte toisen kerran; mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi.
— Kyllä, kyllä, äiti!
— Katsoppas, sentähden kai se puhuminen on ollut minulle niin raskasta. Minä olen kantanut mielessäni syntiä sinua kohtaan.
— Herra Jumala, älä puhu niin, äiti!
— Nyt olen iloissani, että olen saanut sanotuksi näin paljon.
— Me puhumme vielä enemmänkin, äiti!
— Niin puhumme — ja luethan sinä minulle saarnan?
— Kyllä minä luen.
— Arne raukka! Jumala sinua siunatkoon!
— Eikö liene parasta lähteä kotiin.
— Niin, mennään vaan kotiin.
— Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.
— Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.
— Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.
— Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.
Sinä niin katselet ympärillesi, Arne.