KAHDEKSAS LUKU.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä äitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella heitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä päätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen sisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, — tässä laulu siltä ajalta:
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä metsään kaikkosin laulellen,
Otin oikein ma oman luvan!
Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo
Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!"
"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?" sanoi äiti; hän istui ja lauloi porstuansolassa.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä niitylle läksin laulellen
Suvilauluja hetken ja huvan;
Tuli käärme myös ilohon suikertaen —
Kolmen kyynärän mittainen!"
"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin", — sanoi äiti; hän veti sukat jalastaan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Otin venheen, heittäydyin tuhdollen,
Toivoin laineilla tuudittavan.
Mut aurinko paahtoi kuumasti niin —
Mun nenäparkani halkeamiin."
"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa", — sanoi äiti; — hän iski niihin haravan.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
Minä kiipesin puuhun toivoen
Nyt vihdoinki vilvoittuvan!
Vaan toukkia tipahti niskaani viis,
Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!"
"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan", sanoi äiti; — hän katseli nurmikkorinteelle.
"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan;
Minä hyppäsin koito koskehen;
'Toki täällä oon rauhoittuva!'
Ja päivä se paistoi, kun upposin mie —
Kuka lauluni tehnyt lie?"
"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa", sanoi äiti, — hän meni tekemään tilaani.
Heidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se mitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan yhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti ymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti kävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta tapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.
Lapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä, rupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat kansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä; hän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin ei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin kauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota sanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä vettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.
Hän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin jyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi; samallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria varjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen perässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi rauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen kilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan eteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista hohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä alhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt pitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä kuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen välillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä pitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot höyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten tulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi sieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan mustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin sormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli alituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli vastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki hiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen toisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin laaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat auringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin leikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka kuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan joku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot tumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan valkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut tunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen; mutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä astui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja lapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat tulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan, livahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet syöttiin.
— Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin kerran valmistuu.
Arne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.
— Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi, lausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla keskenkasvuinen tyttö.
— Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin äitisi luo.
Se oli hidas, lempeä miehen ääni.
— En minä siksi itke!
— Miksi sinä sitte itket?
— Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.
Papin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että muuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.
— Mutta eihän sitä iankaiken saattanut kestää.
— Niin, mutta yhden päivän lisää, rakas isä! ja tyttö purskahti itkuun.
— Parasta on, että sinut nyt viedään kotiin; — ehkäpä se jo on liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Kuinka niin? Kaikkia sitä pitää kuulla!
— Sinä olet syntynyt talonpoikaiseksi ja talonpoikaisena sinun pitää pysyä, meillä ei ole varaa elättää korumamselleja.
— Voisinhan minä toki pysyä talonpoikaisena, vaikka sielläkin olisin.
— Sinä et sitä ymmärrä.
— Minä olen aina käynyt talonpoikaisvaatteissa.
— Eivät ne sitä vaikuta.
— Minä olen sekä kehrännyt että kutonut ja keittänyt.
— Ei sekään.
— Minä puhun niinkuin sinä ja äiti.
— Ei sekään.
— Sitte en tiedä mitään syytä, sanoi tyttö ja nauroi.
— Sepähän nähdään; — muuten pelkään, että päässäsi nyt on liian paljon ajatuksia.
— Ajatuksia, ajatuksia! sanot sinä alituiseen; minun päässäni ei ole ajatuksia ensinkään.
Tyttö itki taasen.
— Sinä olet kuin oletkin tuuliviiri.
— Sitä ei pappi koskaan sanonut.
— Ei, mutta minä sanon.
— Tuuliviiri? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mikään tuuliviiri, minä.
— Mitä sinä sitte tahdot olla?
— Mitäkö minä tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mitään.
— No niin, älä sitte ole mitään.
Tyttö nauroi. Hetkisen perästä virkkoi hän vakavana:
— Olet ilkeä kun sanot, etten ole mitään.
— Herranen aika, kun itse tahdot olla sitä.
— Ei, minä en tahdo olla ei mitään.
— Hyvä, ole sitte kaikkea.
Tyttö nauroi. Hetkisen perästä puhui surullinen ääni:
— Pappi ei koskaan pitänyt kanssani tuollaista narrinpeliä.
— Ei, hän vaan teki sinusta narrin.
— Pappiko? Niin hyvä et sinä ikinä ole minulle ollut kuin pappi.
— Jopa asiat sitte olisivatkin hullusti.
— Happamasta maidosta ei ikinä tule rievää.
— Tuleepas, kun se keitetään herajuustoksi. Tyttö nauroi ääneen.
— Tuolla tulee äitisi. Tyttö kävi taasen vakavaksi.
— En iässäni ole tavannut niin pitkäpuheista vaimoihmistä kuin se papinrouva, viilsi terävä, nopealuontoinen ääni puheeseen. — Pidä nyt kiirettä, Baard, nouse ja työnnä vene vesille. Emme pääse kotiin yöksi. — Rouva käski minua katsomaan, että Elin jalat ovat kuivat. Siitä sinä totta totisesti itse saat pitää huolta. Joka aamu pitää lähteä kävelemään kalvetustaudin tähden! Kalvetustaudit sinne ja kalvetustaudit tänne! — Nouse nyt, Baard, ja työnnä vene vesille! Minunhan tänä iltana pitää panna taikinaa.
— Kirstu ei vielä ole tullut, sanoi mies ja pysyi pitkällään.
— Mutta kirstu ei tulekkaan; se jää tänne ensi pyhään. Kuuletko, Eli, nosta nyt itseäsi; ota myttysi ja tule! Nouse nyt, Baard!
Äiti edellä ja tyttö perässä.
— Tule nyt; mutta tule nyt jo! kuului alhaalta.
— Oletko katsonut veneen tappia? kysyi Baard ja pysyi pitkällään.
— Se on paikoillaan! ja Arne kuuli hänen äyskärillä nakuttavan sitä kiinni.
— Mutta nouse nyt, Baard! Emme kai aio jäädä tänne yöksi?
— Minä odotan arkkua.
— Mutta hyvä ihminen, siunaa ja varjele; olenhan minä sanonut, että se saa jäädä ensi pyhään.
— Tuolla se tulee, sanoi Baard.
Kuului rattaiden rytinää.
— Mutta minähän sanoin, että sen piti jäädä ensi pyhään.
— Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.
Vaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja muita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun yksinään.
Mutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu, hiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.
— Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.
— Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti. Kukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja itkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut nurmelle; se oli lintuhäkki.
— Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun saatkin Tipon … sinä saat sen! — ja sitte sinun pitää muistaa minua — ja hyvin usein soutaa … soutaa … soutaa minun luokseni; — ja he itkivät molemmat katkerasti.
— Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.
— Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. — Minä tahdon mukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.
— Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan. Hetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä, pidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle itkemään.
Siinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille rakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi hänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi tummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki heidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista kauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte isän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi heitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui aitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun aurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt menojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.
— Mahtaako hän nähdä minut?
Hän nousi ja läksi; aurinko oli poissa, mutta taivas kirkas ja heleän sininen, kuten kesäyön taivas on. Höyry maasta ja vedestä nousi molemmin puolin tunturien taakse; mutta huiput ylenivät vapaina ja katselivat toisiaan. Arne tuli ylemmä; vesi kävi mustemmaksi ja alemmaksi ja ikäänkuin tiiviimmäksi. Laakso tuolla syvällä lyheni ja ikäänkuin vetääntyi veteen päin. Tunturit esiintyivät likempänä silmää ja menivät enemmän kokoon; sillä auringonvalo eroittaa. Itse taivas laskeutui alemma ja kaikki kävi kotoisemmaksi ja ystävällisemmäksi.