Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

YHDEKSÄS LUKU.

Rakkaus ja naiset rupesivat väikkymään hänen mielessään. Sankarilaulut ja vanhat tarut kuvastivat niitä taikapeilissä, kuten tyttö oli kuvastunut veteen. Arne tuijotti siihen alituisesti, ja sen illan perästä valtasi hänet halu laulaa siitä; sillä se oli ikäänkuin tullut häntä likemmä. Mutta ajatus livahti tiehensä ja kun se palasi, toi se tullessaan laulun, jota hän ei itsekään tuntenut; tuntui siltä kuin joku olisi sepittänyt sen hänen puolestaan:

Tuo Venevil keijunen vastahan
Käy armahan.
Hän lauloi ja ilmat helisi:
"Oma kultani!"
Ja kaikki pikkulinnut ne siihen vastasi:
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"

Ja sinisilmukoista hän seppelen tuo:
"Mun silmiä nuo!"
Ja kukkakahlehissa on kultasen pää:
"Nyt hyvästi jää!"
Ja nauraen ja laulaen hän kotiin kiirehtää:
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"

Hän sitoi keltakiehkuran: "Mun kutrinen
On kullankeltainen!"
Hän koristi sen lehvillä linnunlaulupuun,
Ja marjasuun
Hän tarjos kullalleen ja hiutui suuteluun.
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"

Hän nitoi kiehkuraksi viel' liljat valkeat:
"Mun unelmat!"
Ja ruusut tulipunaiset hän siihen liittelee:
"Nyt onnen teen!"
Vaan vieläkään ei huomaa hän kullan kylmenneen!
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"

Ja kaikki kedon kukkaset hän yhteen yhdistää:
"On sulle nää!"
Hän sitoo ja hän huokaa ja hän itkenytkin lie:
"Vie kaikki, vie!"
Ja kulta ottaa vastahan, ja pois sen käypi tie.
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"

Hän sitoi vielä seppelen, niin monikirjavan:
"Oon morsian!"
Hän sitoo sormet verille: "Nyt laske se
Mun kulmille!"
Vaan kun hän kääntyi katsomaan, hän puhui ilmalle!
"Juu juhannus,
Raa rallatus,
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"

Hän sitoi sitä seppeltänsä valmiiksi vaan:
"Hääkruunun saan!"
Vaan juhannus on mennyt ja mennyt kukkakuu,
On paljas puu,
Voi, mistä saan nyt kukkia kun kaikki lakastuu!
"Juu juhannus,
Raa rallatus.
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"

Surumielisyys hänen sielussaan teki ensimäisen, hänen sielunsa yli kiitävän lemmenkuvan niin pimeäksi. Kaksinkertainen kaiho: rakastaa jotakin ja tulla suureksi suli samaksi ja tuli yhdeksi. Näihin aikoihin viipyivät hänen ajatuksensa taas laulussa "tunturin tuolla puolen". Hän muutteli ja lauleli ja mietti hiljaa itsekseen: "ulospäin minä kuitenkin olen matkalla; minä laulan kunnes saan rohkeutta." Matkatuumia tehdessään ei hän unohtanut äitiä; hän lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun vieraalla maalla on saanut pohjan jalkainsa alle, noutaa äidin ja tarjoaa hänelle olot, jommoisten hankkimista kotimaassa ei hän ikinä voi ajatella hänelle enempää kuin itselleenkään. Mutta keskellä näitä suuria kaihoja piili jotakin hiljaista, hienoa, eloisaa, joka pakeni ja palasi, tuli ja karkasi pois, ja käyneenä uneksijaksi eli hän enemmän väkisin tulleiden ajatusten vallassa kuin itsekään tiesi.

Sillä paikkakunnalla oli iloinen mies, nimeltä Einar Aasen; hän oli kahdenkymmenen ikäisenä taittanut jalkansa; siitä asti oli hän kulkenut sauvan varassa; mutta minne hän vaan tulla luhjusteli sauvansa nojassa, sinne tuli aina ilokin. Hän oli rikas; hänen maatilallaan oli suuri pähkinämetsä ja jonakin syksyn kauneimpana päivänä kokoontui aina hänen luokseen liuta iloisia tyttöjä poimimaan pähkinöitä. Silloin siellä tarjottiin voit, viilit, rieskat päivällä ja illalla tanssittiin. Mies oli useimpien näiden tyttöjen kummi; sillä puolet paikkakunnan lapsista olivat hänen kummilapsiaan; kaikki lapset sanoivat häntä kummisedäksi ja heidän mukanaan sekä nuoret että vanhat. —

Kummisetä ja Arne olivat hyvät tutut ja kummisetä piti hänestä hänen laulujensa takia. Häntä pyysi hän nyt pähkinätalkoihin. Arne punastui ja kieltäytyi; sanoi ettei ollut tottunut naisväen seuraan.

— Sitte sinun pitää siihen tottua, sanoi kummisetä.

Tämä vei Arnelta monen yön unen; ujous ja kaipaus tappelivat hänessä, mutta oli miten olikaan: mukaan hän joutui ja oli miltei ainoana poikamiehenä kaiken naisväen joukossa. Hän ei saattanut kieltää pettyneensä; siellä ei ollut niitä, joista hän oli laulanut eikä niitäkään, joiden tapaamista hän oli pelännyt. He pitivät sellaista elämää, ettei hän ikipäivinä ollut sellaista nähnyt ja eninten häntä ihmetytti, että he saattoivat nauraa ihan olemattomille; ja kun kolme nauroi niin viisikin nauroi, vaan siksi että nuo kolmekin olivat nauraneet. Kaikki he käyttäytyivät ikäänkuin he joka päivä olisivat olleet yksissä; ja joukossa oli sentään sellaisiakin, jotka eivät olleet tavanneet toisiaan ennenkuin tänään. Jos he ylettyivät oksaan, jota he tavoittelivat, niin he nauroivat sitä ja jolleivät he ylettyneet, niin he nauroivat sitäkin. He tappelivat koukusta, jolla pidettiin kiinni oksia; ne, jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka eivät sitä saaneet, nauroivat niinikään. Kummisetä linkutti sauvoineen heidän perässään ja teki kiusaa minkä jaksoi. Ne, jotka hän sai kiinni, nauroivat sitä, että hän sai heidät kiinni ja ne, joita hän ei saanut kiinni, nauroivat sitä, ettei hän saanut heitä kiinni. Mutta kaikki nauroivat he Arnea siksi, että hän oli niin vakava, ja kun hänen sitte täytyi nauraa, nauroivat he sitä, että hän vihdoinkin nauroi.

Lopuksi istuutuivat he suurelle mäelle, kummisetä keskelle ja kaikki tytöt ympärillä. He näkivät laajalle ympärilleen; aurinko paahtoi; mutta he eivät siitä välittäneet, vaan viskelivät pähkinänöyhtää ja kuoria toistensa päälle, kummisedälle antoivat he sydämiä. Kummisetä komensi heitä olemaan hiljaa ja hätyytti heitä niin kauvas kuin sauvallaan ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä kertomaan satuja ja mieluinten jotakin hauskaa.

Mutta mahdottomammalta näytti saada heitä kertomaan satuja kuin pysäyttämään irtonaiset rattaat keskellä mäkeä. Kummisetä alkoi; monet eivät tahtoneet kuunnella, sillä hänen satunsa he tunsivat ennestään; mutta vihdoin viimein kuuntelivat he kaikki. Ja ennen kuin he tiesivätkään, olivat he keskellä satuja ja kertoivat minkä jaksoivat. Arnea ihmetytti suuresti, että yhtä meluavat kuin he äsken olivat olleet, yhtä vakavat olivat nyt heidän satunsa. Ne koskivat enimmäkseen rakkautta.

— Mutta sinulla, Aase, on hyvä satu, muistan sen viime syksystä, sanoi kummisetä ja kääntyi vilkkaan tytön puoleen, jolla oli hyväntahtoiset, pyöreät kasvot; hän istui paraikaa palmikoimassa nuoremman sisarensa hiuksia, joka oli pitkällään, pää hänen sylissään.

— Usea taitaa sen tuntea, vastasi tyttö.

— Anna kumminkin kuulla, pyysivät tytöt.

— En minä viitsi kauvan pyydättää itseäni, vastasi tyttö ja kertoi ja lauloi palmikoidessaan:

— Oli kerran täysikasvanut poika paimenessa ja hän ajoi mielellään karjaa ylös leveän joen vartta. Kun hän tuli korkeammalle, tapasi hän kallionkielekkeen, joka ulkoni niin paljon, että hän saattoi huutaa toiselle puolelle. Sillä siellä toisella puolella kaitsi karjojaan tyttö, jonka hän koko päivän saattoi nähdä, mutta jonka luo ei hän saattanut päästä.

"Kuka olet sinä piikanen paimenessa,
Joka sarveas soitat mun luikatessa?"

Hän kysyi monena päivänä uudelleen ja uudelleen ja eräänä päivänä hän vihdoin sai vastauksen:

"Mun nimeni on kevyt kuin laineilla sotka;
Tule luokseni poika, jos olet merikotka!"

Poika ei siitä paljoa viisastunut ja päätti jo heittää tytön mielestään. Mutta se ei käynyt niin helposti, sillä vaikka hän olisi ajanut karjaa minne hyvänsä, niin se aina palasi kallionkielekkeen luo. Silloin poika pelästyi ja huusi:

"Sun taattosi kuka on, kotisi missä?
En nähnyt mä sinua lukukinkerissä."

Poika uskoi nimittäin puolittain, että tyttö oli metsänneito.

"Meren pohjass' taattoni ja paloi kotihirret,
Vieraat mull' on kinkerit ja kirkkovirret."

Yhtä vähän poika siitäkään viisastui. Päivät vietti hän kallionkielekkeellä; öisin näki hän unta, että tyttö tanssi hänen ympärillään ja löi häntä suurella lehmänhännällä, joka kerta kun hän yritti käydä häneen kiinni. Pian ei hän enään saanut unta; työtäkään ei hän voinut tehdä ja huonolla kannalla olivat pojan asiat.

"Jos sa olet metsänneito, henkeni mun säästä;
Vaan jos lienet paimenpiika, luoksesi mun päästä."

Mutta vastausta ei tullut ja silloin kävi varmaksi, että se oli metsänneito. Poika lakkasi käymästä paimenessa, mutta yhtä hullua se oli; sillä missä hän kulki tai mitä hän ikinä teki, niin hän ajatteli kaunista metsänneitoa, joka puhalsi torveen.

Eräänä päivänä sitte kerran, kun hän hakkaa puita, tulee pihamaalle tyttö, joka on kuin metsänneito ilmielävänä. Mutta kun hän tulee likemmä, ei se olekkaan hän. Tätä ajattelee poika paljon; silloin palaa tyttö ja kaukana oli hän, metsänneito, ja poika karkasi hänen perässään. Mutta heti kun hän tuli likelle häntä, ei se ollutkaan hän.

Sitte saattoi poika olla kirkolla, tansseissa, muissa seuroissa tai missä tahansa — tyttö oli hänkin siellä; kun poika oli hänestä kaukana, näytti hän olevan metsänneito; kun taas likellä, oli hän toinen; poika kysyikin häneltä hänkö se oli vai eikö; mutta hän nauroi poikaa. Suo siellä, vetelä täällä, ajatteli poika ja niin hän meni naimisiin tytön kanssa.

Kun tämä oli tehty, ei poika enään välittänyt tytöstä. Poissa hänen luotaan ikävöi hän hänen luokseen, mutta hänen luonaan ikävöi hän jonkun luo, jota hän ei nähnyt. Siksi kävi poika pahaksi vaimolleen; vaimo kantoi sen ja vaikeni.

Mutta kerran kun hän oli hakemassa hevosia, joutui hän kallionkielekkeelle, istuutui ja huusi:

"Mun mieleni kammioon kuuttarena kulet,
Oot kaukana, oot kaukana kuin juhannustulet!"

Pojasta tuntui hyvältä istua siellä ja sittemmin meni hän sinne aina kun asiat kotona olivat hullusti. Vaimo itki hänen mentyään.

Mutta eräänä päivänä hänen siellä istuessaan, istui metsänneitokin ilmielävänä toisella puolella ja puhalteli torveen!

"Sa taas tulit, taas sun torvesi kuulen;
Voi tyttö, tyttö, itkemään soitit mun, luulen!"

Silloin metsänneito vastasi:

"Ma luikkaan sun päästäsi haavehet hullut;
Käy kotihis poika, on rukiin aika tullut!"

Mutta silloin pelästyi poika ja meni takaisin kotiin. Ei kuitenkaan kestänyt kauvan ennenkuin hän niin kyllästyi vaimoon, että hänen täytyi rientää metsään ja istuutua kallionkielekkeelle. Silloin kaikui laulu häntä vastaan:

"Näin unta ma sinusta; — siis saavuta vuonas; —
En pääse ma sinne; — kas olenkin jo luonas!"

Poika karkasi pystyyn ja katsoi ympärilleen ja samassa välähti vihreä hame pensaissa. Hän perässä. Ja nousi aika takaa-ajo metsän läpi. Metsänneito oli niin nopeajalkainen, ettei yksikään ihminen saattanut vetää hänelle vertoja; poika heitti heittämistään aseen hänen perässään, mutta aina hän vaan juoksi. Vihdoin hän kuitenkin alkoi väsyä; poika näki sen jalkojen poljennasta; mutta hän näki myöskin koko hänen olennostaan, että hän oli metsänneito itse eikä kukaan muu. "Nyt minä sinut kumminkin otan", ajatteli poika ja karkasi niin kovaa häneen käsiksi, että sekä hän että metsänneito vierivät alas pitkin mäkiä, ennenkuin pysähtyivät. Silloin metsänneito nauroi niin, että pojan mielestä vuoret lauloivat; hän istutti hänet syliinsä ja hän oli juuri niin kaunis kuin hän olisi toivonut vaimonsa olevan. "Oi, kuka sinä oletkaan, joka olet niin kaunis?" kysyi poika ja taputti häntä, ja hänen poskensa olivat niin lämpöiset. "Mutta herranen aika, minähän olen vaimosi", sanoi metsänneito.

Tytöt nauroivat ja laskivat pojasta pilaa. Mutta kummisetä kysyi
Arnelta oliko hän tarkasti kuunnellut.

— Nytpäs minä kerron jotakin, sanoi pieni, pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli hyvin pieni nenä.

— Oli kerran pieni poika, jonka niin kovasti teki mieli kosia pientä tyttöä; he olivat molemmat täysikasvaneita, mutta niin lapsellisia. Eikä se poika saanut sitä kosimista suustaan. Hän koetti mennä likelle tyttöä kirkossa, mutta ilma tuli aina puheeksi; hän meni hänen luokseen tansseissa ja hän tanssitti hänet puolikuolleeksi; mutta puhutuksi hän ei saanut. "Sinun täytyy oppia kirjoittamaan", puheli hän itsekseen, "niin pääset puhumasta". Ja poika ryhtyi kirjoittamaan. Hän ei koskaan luullut kirjoituksen tulevan tarpeeksi kaunista ja sentähden kirjoitti hän koko vuoden, ennenkuin uskalsi ajatella kirjettä. Nyt oli kirje saatava perille niin ettei kukaan nähnyt ja kirkon taakse he kerran sattuivat kahdenkesken. "Minulla on sinulle kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa lukea kirjoitettua", sanoi tyttö.

Siinä sitä sitte oltiin.

Ja poika meni palvelukseen tytön isälle eikä poistunut tytön luota koko pitkään päivään. Kerran oli hän ihan puhumaisillaan: suu oli jo auki, mutta samassa lensi suuhun suuri kärpänen. — "Kunhan ei vaan kukaan tulisi ja veisi häntä minulta", ajatteli poika. Mutta ei kukaan tullut häntä viemään; sillä hän oli niin pieni.

Mutta yksi tuli sittenkin; sillä hän oli hänkin pieni. Poika kyllä huomasi hänen tarkoituksensa ja kun he yhdessä menivät porstuaan, pisti poika silmänsä avaimenreiälle. Nyt se kosi, se poika, joka oli sisäpuolella; "voi minua tyhmyriä, joka en ole pitänyt kiirettä!" ajatteli poika. Sisäpuolella olija suuteli tyttöä keskelle suuta. — "Mahtoi maistua hyvältä", ajatteli poika. Mutta sisäpuolella olija otti tytön polvilleen. "Voi tätä maailmaa!" sanoi poika ja itki. Tämän kuuli tyttö ja meni ovelle. "Mitä sinä tahdot minusta, paha poika, kun en koskaan saa sinulta rauhaa?" — "Minäkö? — Minä vaan pyytäisin saada olla nuodemiehenäsi."—"Ei, veljeni tulevat nuodemiehiksi", vastasi tyttö ja läiskäytti oven kiinni.

Siinä sitä sitte oltiin.

Tytöt nauroivat kovasti sitä tarinaa ja viskasivat sen perässä paljon pähkinännöyhtää.

Kummisetä tahtoi Eli Böeniä kertomaan. Mitä sitte? Sitä mitä hän tuolla mäellä oli kertonut hänelle, viimein kun hän heillä kävi ja Eli antoi hänelle uudet sukkasiteet. Kului hyvän aikaa ennenkuin Eli pääsi alkuun, sillä hän nauroi niin kovasti, mutta sitte hän kertoi:

— Tyttö ja poika kulkivat yhdessä samaa tietä. "Kas vaan tuota rastasta, joka seuraa meitä", sanoi tyttö.

— "Minua se seuraa", sanoi poika. — "Yhtä hyvin se voi seurata minua", vastasi tyttö. — "Pian se nähdään", arveli poika; "mene sinä nyt alatietä ja minä menen ylätietä, niin tapaamme tuolla ylhäällä". Niin he tekivätkin. — "Eikö se nyt seurannut minua?" kysyi poika, kun he tapasivat. "Ei, minua se seurasi", vastasi tyttö. — "Sitte niitä täytyy olla kaksi." He astuivat taas yhdessä jonkun matkaa; mutta silloin oli vain yksi lintu; poika väitti sen lentävän omalla puolellaan, mutta tyttö väitti sen lentävän omallaan. "Vähät minä koko rastaasta", sanoi poika. "Vähät minäkin", vastasi tyttö.

Mutta samassa kun he tämän olivat sanoneet, hävisikin rastas. "Se oli sinun puolellasi", sanoi poika. "Ei, kiitoksia vaan; minä näin selvästi, että se oli sinun puolellasi. — — Mutta tuossa! tuossahan se taas on!" huusi tyttö. "Niin, se on minun puolellani!" huusi poika. Mutta silloin tyttö suuttui. "Ei, totta totisesti! Jos minä vielä viitsin kävellä sinun kanssasi, niin maa minut nielköön!" ja tyttö meni omaa tietään. — Silloin hävisi rastas pojalta ja kulku kävi niin ikäväksi, että hän rupesi huutamaan. Tyttö vastasi. "Onko rastas sinun luonasi?" kysyi poika. "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" — "Ei ole; sinun täytyy tulla tänne takaisin, niin ehkä se tulee mukaan." Ja tyttö tuli takaisin; he ottivat toisiaan kädestä ja astelivat yhdessä. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani tytön puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani pojan puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" pani joka puolella ja kun he rupesivat katsomaan, oli heidän ympärillään sata tuhatta miljoonaa rastasta. "Kas kuinka kaunista!" sanoi tyttö ja katsoi poikaan. "Oi Jumala sinua siunatkoon!" sanoi poika ja taputti tyttöä.

Tämä kertomus oli kaikkien tyttöjen mielestä niin kaunis.

Sitte ehdotti kummisetä, että he kertoisivat mitä unia olivat nähneet yöllä, niin hän päättäisi kuka oli nähnyt kauneimman unen. Ei, he nyt kertoisivat mitä unia he olivat nähneet! Ei! eikä naurusta ja supatuksesta tahtonut loppua tulla. Mutta sitte rupesi toinen toisen perästä arvelemaan, että hän sinä yönä oli nähnyt niin kauniin unen ja toiset taas ettei se kuitenkaan saattanut olla niin kaunis kuin se, jonka he olivat nähneet. Ja vihdoin tuli heille kaikille halu kertoa unensa. Mutta ei ääneen; ja yhdelle ainoalle eikä suinkaan kummisedälle. Arne istui niin hiljaa tuolla kukkulalla ja hänelle he sitte päättivät sen kertoa.

Arne istui pähkinäpuun alle ja ensimäinen kertojatar tuli hänen luokseen. Kauvan hän mietti, mutta kertoi sitte:

— Minä näin sellaista unta, että seisoin suuren veden varrella. Silloin minä näin jonkun kävelevän veden päällä, jonka nimeä en tahdo sanoa. Hän astui suureen lumpeeseen ja istui siinä ja lauloi. Mutta minä nousin sellaiselle suurelle lehdelle, jommoiset lumpeessa on ja jotka uiskentelevat levällään; sillä päätin soutaa hänen tykönsä. Mutta heti kun minä olin päässyt lehdelle, rupesi se vaipumaan ja minä pelästyin kovasti ja itkin. Silloin hän tuli soutaen lumpeenkukassa —, nosti minut luokseen ja me sousimme yli koko veden. — Eikö se ollut kaunis uni?

Tuli se pikkuinen, joka oli kertonut sen pikkuisen tarinan.

— Minä näin sellaista unta, että olin saanut kiinni pienen linnun ja minä olin niin iloissani enkä ensinkään olisi tahtonut päästää sitä irti, ennenkuin olin päässyt kotiin tupaan. Mutta siellä minä en uskaltanut päästää sitä, sillä isä ja äiti olisivat voineet pyytää minua päästämään sen ulos taas. Minä menin sen kanssa luhtiin; mutta siellä hiiviskeli kissa enkä minä uskaltanut päästää sitä irti sielläkään. Silloin en tietänyt muuta neuvoa kuin menin latoon; herranen aika, siellä oli niin paljon rakoja, että se saattoi lentää tiehensä! Ei auttanut muu kuin mennä pihamaalle taas ja siellä näytti minusta seisovan joku, jonka nimeä en tahdo mainita. Hän seisoi siellä ja leikitteli suuren, suuren koiran kanssa. "Mieluummin minä leikittelisin tuon lintusi kanssa", sanoi hän ja tuli hyvin likelle minua. Mutta minusta tuntui, että läksin pakoon ja sekä hän että suuri koira perässä; ja minä juoksin ympäri koko pihamaan; mutta samassa avasi äiti porstuan oven, — vetäisi minut sisään ja paiskasi kiinni oven. Mutta ulkopuolella seisoi poika ja nauroi, kasvot kiinni ruudussa. "Kas tässä lintu!" sanoi hän — ja ihmettä! hänellä oli lintu! — Eikö se ollut herttainen uni?

Sitte tuli se tyttö, joka oli kertonut rastaista. Eliksi ne olivat häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka Arne silloin illalla oli nähnyt veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, hän istui siinä niin täysikasvaneena ja kauniina, hienokasvoisena ja hoikkaruumiisena. Hän nauroi niin kovasti ja sentähden kesti kauvan ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitte hän kertoi:

— Minä olin niin kovasti iloinnut siitä, että tänään pääsisin pähkinämetsään ja sentähden minä yöllä näin unta, että istuin täällä mäellä. Aurinko paistoi ja sylini oli täynnä pähkinöitä. Mutta pähkinöiden joukkoon oli tullut pieni orava ja se istua kenotti sylissäni ja söi kaikki pähkinät. — Eikö se ollut herttainen uni?

Ja Arnelle kerrottiin muitakin unia; mutta sitte hänen piti sanoa mikä oli kaunein. Hän pyysi pitkää miettimisaikaa ja sillaikaa läksi kummisetä tyttöjoukon kanssa talolle ja Arnen piti tulla perässä. He hyppelivät alas mäkeä, järjestyivät tasangolle tultuaan riveihin ja lauloivat kulkiessaan taloa kohti.

Arne viipyi paikoillaan, laulua kuunnellen; aurinko paistoi suoraan tyttöparveen; valkoiset paidanhihat heloittivat; toinen tyttö kävi kiinni toisen vyötäisiin; he karkeloivat niityn poikki ja kummisetä perässä keppineen siksi että he tallasivat heinän. Arne ei enään ajatellut unia; pian ei hänen ajatuksensa enään seurannut tyttöjä. Hienojen auringonsäikeiden lailla levisivät hänen ajatuksensa laakson yli ja itse hän istui kummulle ja kehräsi. Ennenkuin hän tiesikään oli hän joutunut tiheään raskasmielisyyden verkkoon; hän ikävöi maailmalle, hän ei ikinä ollut niin ikävöinyt kuin nyt. Hän teki itselleen lujan lupauksen, että hän heti kotiin palattuaan puhuu äidin kanssa, käyköön sitte kuinka käy!

Hänen ajatuksensa kävivät yhä voimakkaammiksi ja tunkeutuivat lauluun "tunturin tuolle puolen". Niin nopeasti eivät sanat milloinkaan olleet tulleet eivätkä ne koskaan olleet järjestyneet niin varmasti; ne olivat miltei kuin tytöt, jotka istuivat piirissä kummulla. Hänellä oli taskussa paperipala ja hän kirjoitti polvensa päällä, ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän kuin keventyneenä, hän ei tahtonut ihmisten joukkoon, vaan läksi kotiin metsätietä, vaikka tiesikin sen vievän koko yön. Kun hän ensi kertaa matkalla istuutui lepäämään, aikoi hän ottaa esiin laulun antaakseen sen soida yli maiden; mutta hän oli unohtanut sen sinne, missä hän oli sen tehnyt. —

Yksi tytöistä etsi häntä kummulta, ei tavannut häntä, vaan laulun.