KYMMENES LUKU.
Ei ollut niin helppoa puhua äidille kuin Arne oli ajatellut. Hän viittasi Kristianiin ja kirjeisiin, joita ei koskaan kuulunut; mutta äiti läksi hänen luotaan ja kokonaisiin päiviin hän sitte luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän pani merkille toisenkin asian, sen nimittäin, että hän valmisti harvinaisen hyvää ruokaa.
Eräänä päivänä hänen piti mennä metsään hakemaan puita, tie kulki metsän läpi ja juuri siinä paikassa missä hänen piti hakata, oli ihmisten tapana syksyisin käydä puolassa. Arne oli laskenut kirveen kädestään riisuakseen takkinsa ja oli juuri alkamaisillaan, kun kaksi tyttöä tuli marjatuokkosineen. Arne meni aina mieluummin piiloon kuin tapasi tyttöjä ja niin teki hän nytkin.
— Voi, voi tätä marjojen paljoutta! Eli, Eli!
— Kyllä, rakas ystävä, minä näen ne!
— Mutta älä nyt mene kauvemma! täällä on monta tuokkosellista!
— Minusta tuntuu siltä kuin pensaassa olisi kahissut.
— Hui! oletko hullu!
Ja tytöt karkasivat toistensa syliin. He seisoivat pitkän aikaa niin hiljaa, että he tuskin vetivät henkeään.
— Ei siellä mitään ole; poimitaan pois!
— Niin, poimitaan pois. Ja he poimivat.
— Sinä olet kiltti, Eli, kun tänään tulit pappilaan. — Eikö sinulla ole mitään minulle kertomista?
— Minä olen ollut kummisedän luona.
— Niin, sen sinä olet kertonut; — mutta eikö sinulla ole mitään kertomista hänestä — sinä tiedät?
— On kyllä!
— Voi, voi, Eli onko se totta? Pian, pian kerro!
— Hän on taas käynyt siellä!
— Mitä sinä sanot?
— Ihan totta; isä ja äiti eivät olleet sitä näkevinään, mutta minä menin luhtiin piiloon.
— Sitte, sitte! Tuliko hän perässä?
— Minä luulen, että isä oli sanonut hänelle missä minä olin; hän on nykyään aina niin ilkeä.
— Entä tuliko hän sitte? Istu tänne, istu tänne minun viereeni! No niin: sitte hän tuli?
— Kyllä, mutta ei hän paljoa sanonut, sillä hän oli niin ujo.
— Joka sana! kuule! joka sana!
— "Pelkäätkö sinä minua?" sanoi hän. "Minkätähden minä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitä minä sinusta tahdon", sanoi hän ja istuutui arkulle rinnalleni.
— Rinnallesi!
— Ja sitte hän pani kätensä ympärilleni.
— Ympärillesi, oletko hullu!
— Minä koetin päästä irti, mutta hän ei tahtonut päästää minua.
"Rakas Eli", hän sanoi —
Eli nauroi ja toveri nauroi myöskin.
— Entä sitte? entä sitte?
— Tahdotko ruveta vaimokseni?
— Hahhahhah!
— Hahhahhah!
Ja vihdoin pääsi molemmilta:
— Hahhahhah, hahhahhah!
Täytyihän naurusta vihdoin viimein tulla loppu ja sitte seurasi pitkä hiljaisuus. Nyt kysyi ensimäinen, mutta hiljaa:
— Kuule — eikö se ollut ilkeää kun hän pani kädet ympärillesi?
Joko jätti toinen tähän vastaamatta tai vastasi hän niin hiljaa, ettei sitä saattanut kuulla; tai ehkä vain hymyili vastaukseksi. Hetken perästä kysyi ensimmäinen:
— Eikö isäsi tai äitisi sanonut mitään?
— Isä tuli minua katsomaan, mutta minä menin aina piiloon; sillä hän nauroi kun hän näki minut.
— Entä äitisi?
— Ei hän sanonut mitään, mutta hän ei ollut niin kova kuin tavallisesti.
— Kai sinä annoit hänelle kieltävän vastauksen.
— Tietysti.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Kuule!
— No?
— Luuletko, että minun luokseni tulee tuollainen?
— Tietysti!
— Oletko hullu! A—i! Kuule, Eli! — Jos hän panee kädet ympärilleni!
Tyttö pisti päänsä piiloon. Seurasi paljon naurua, sitte kuisketta ja supatusta.
Tytöt menivät pian menojaan; he eivät olleet nähneet Arnea enempää kuin takkia ja kirvestäkään, ja Arne oli siitä iloissaan.
Muutaman päivän perästä teki hän Ylimaan Nuutin Kampenin torppariksi.
— Sinun ei enään pidä olla yksin, sanoi Arne.
Itse puolestaan ryhtyi Arne säännölliseen työhön. Hän oli aikaiseen oppinut käyttämään käsisahaa, sillä hän oli paljon ollut rakentamassa kotirakennuksia. Hän tahtoi nyt kehittää tätä taitoaan sillä hän tunsi että määrätty ammatti on hyvä; hyvä oli myöskin päästä ihmisten joukkoon ja niin muuttunut hän vähitellen oli, että hän ikävöi ihmisiä, kun hän jonkun aikaa oli ollut itsekseen. Kävi niin, että hän sinä talvena vähän aikaa oli pappilassa työssä ja siellä olivat tytöt usein yhdessä. Heitä katsellessaan ajatteli Arne, että kuka nykyään mahtaa kosia Eli Böeniä.
Kerran ajomatkalla joutui hän pappilanneidin ja Eli Böenin kuskiksi; hänellä oli hyvät korvat, mutta hän ei kuitenkaan koskaan voinut kuulla mistä he puhuivat; välistä puhui Matilda hänelle; silloin Eli nauroi ja pisti päänsä piiloon. Matilda kysyi oliko totta, että hän osasi tehdä runoja.
— Ei, vastasi hän nopeasti; silloin tytöt molemmat nauramaan, puhumaan ja nauramaan. Senjälkeen ei Arne ollut heille hyvillään. Hän ei ollut heitä näkevinään.
Kerran istui hän väentuvassa, kun siellä tanssittiin; Matilda ja Eli tulivat molemmat sinne katsomaan. He seisoivat nurkassa ja kiistelivät jostakin; Eli ei tahtonut, mutta Matilda tahtoi ja hän pääsi voitolle. Sitte he molemmat tulivat Arnen luo, niiasivat ja kysyivät osaako hän tanssia. Hän vastasi ei ja he kääntyivät molemmat pois, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Olipa siinä alituista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli pieni kasvattipoika, noin kymmenen tai kahdentoista vanha, ja hänestä Arne paljon piti; se poika opetti Arnen tanssimaan, kun ei kukaan nähnyt.
Elillä oli pieni veli, samanikäinen kuin papin kasvattipoika. He olivat leikkikumppaneita ja Arne teki heille kelkkoja, suksia, pauloja ja puheli heidän kanssaan heidän sisaristaan, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli sanan, ettei pidä käydä niin tukka pörrössä.
— Kuka niin sanoi?
— Eli sanoi; mutta hän kielsi sanomasta, että hän oli sen sanonut.
Muutamia päiviä myöhemmin lähetti Arne sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika toi taas sen sanan, että Arne toki nauraisi vähän enemmän.
Kerran pyysi poika jotakin, jota Arne oli kirjoittanut. Arne antoi hänelle eikä ajatellut asiaa pitemmältä. Hetkisen perästä tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt niin kovasti pitivät hänen kirjoituksestaan.
— Ovatko he sitte nähneet sen?
— Ovat, heillehän minä sitä pyysin.
Arne pyysi poikia tuomaan jotakin, jota sisaret olivat kirjoittaneet; he tekivät työtä käskettyä; Arne korjasi karkealla lyijykynällä kirjoitusvirheitä; hän käski poikia panemaan paperin sellaiseen paikkaan, että sen helposti löysi. Sitte hän tapasi paperin takkinsa taskusta, mutta alle oli kirjoitettu: "ylpeän kulkuripojan korjaama".
Päivää myöhemmin päätti Arne työnsä pappilassa ja läksi kotiin. Niin lempeänä kuin sinä talvena, ei äiti ollut häntä nähnyt kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan, meni hänen mukaansa kirkkoon ja oli hänelle hyvin hyvä. Mutta hän kyllä tiesi tämän kaiken tapahtuvan pääasiallisesti siksi, että Arne toivoi hänen suostumustaan lähteäkseen matkalle, kun kevät tuli. Eräänä päivänä tuotiin hänelle sitte sana Böeniltä, että hän tulisi sinne sahaustöihin.
Arne ihan pelästyi ja vastasi tulevansa, ikäänkuin ei hän olisi ajatellut sitä sen enempää. Heti kun sanan tuoja oli mennyt, sanoi äiti:
— Syystä sinä hämmästyt! Böenistä?
— Onko se sitte niin ihmeellistä? kysyi Arne, mutta ei katsonut häneen.
— Böeniltä! huudahti äiti toisen kerran.
— No, miksei yhtä hyvin kuin jostakin toisesta talosta? ja Arne katsahti häneen.
— Böenistä ja Birgit Böeniltä! — Baardhan löi isäsi raajarikoksi ja
Birgitin tähden!
— Mitä sinä sanot? huusi jo poikakin. — Baard Böenkö sen teki?
Poika ja äiti seisoivat toisiinsa tuijottaen. Heidän välillään vyöryi kokonainen elämä ja hetkisen ajan saattoivat he nähdä sen mustan langan, joka kaiken matkaa oli venymistään venynyt eteenpäin. Myöhemmin rupesivat he puhumaan isän mahtavista päivistä, jolloin vanha Eli Böen itse kosi häntä Birgit tyttärelleen ja sai rukkaset; he kävivät läpi kaiken, siihen asti, jolloin Niilo kaatui ja molemmat tulivat siihen johtopäätökseen, että Baardin syy oli ollut sangen pieni. Mutta hän, hän joka tapauksessa oli lyönyt isän piloille.
— Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä? ajatteli Arne ja päätti samassa hetkessä mennä.
Kun Arne, saha olalla, asteli jään poikki Böeniä kohti, oli talo hänestä kauniin näköinen. Asuinrakennus näytti yhä vastamaalatulta; häntä hiukan paleli ja ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta. Hän ei heti mennyt sisään, vaan sille puolelle missä navetta oli; siellä seisoi parvi paksuvillaisia vuohia kalvamassa kuorta havunoksasta; karjakoira juoksi edestakaisin ladon siltaa ja haukkui, ikäänkuin itse paholainen olisi tullut taloon, mutta heti kun Arne pysähtyi; heilutti se häntäänsä ja antoi silittää selkäänsä. Kyökin ovi oli talon ylemmällä puolella, se aukeni usein ja joka kerta katsahti Arne sinne; mutta sieltä tuli joko karjapiika maitoastioineen tai kyökkipiika kaatamaan jätteitä vuohille. Ladossa puida jyskytettiin ja vasemmalla, puuliiterin edustalla, seisoi poika hakkaamassa puita; hänen takanaan oli halkopinoja. — Arne pani sahan käsistään ja meni kyökkiin; permannolla oli valkoista hiekkaa ja pieneksi hakattua katajaa oli siroteltu päälle; seinillä oli hohtavia kuparikattiloita ja kiviastioita rivissä. Keitettiin paraikaa päivällistä. Arne pyysi saada puhutella Baardia.
— Menkää tupaan! sanoi joku ja viittasi.
Arne meni; ovessa ei ollut linkkua, vaan messinkikääkä; siellä sisällä oli valoisaa ja maalattua, katossa paljon ruusuja, kaapit pantuina punaisiksi ja omistajan nimi mustana, samoin makuusija, laidoissa siniset raidat. Uunin luona istui harteva, lempeäkasvoinen mies, jolla oli pitkä, keltainen tukka, ja pani vanteita pyttyihin; pitkän pöydän ääressä istui pitkä, solakka vaimo, myssy päässä, vaatteet ruumista myöten; hän eroitteli jyviä kahteen läjään. Paitsi näitä molempia ei tuvassa ollut ketään.
— Hyvää päivää ja Jumalan siunausta työhön! sanoi Arne ja pyyhkäisi lakin päästään. Molemmat nostivat päätään; mies hymyili ja kysyi, kuka hän oli.
— Se, jota tarvittiin sahaamaan.
Mies hymyili entistä enemmän ja virkkoi, painaessaan alas päätään ja taas ryhtyessään työhönsä:
— Vai Arne Kampen.
— Arne Kampenko? huudahti vaimo ja tuijotti häneen.
Mies katsahti vaimoonsa ja hymyili.
— Niilo räätälin poika.
Ja hän kävi taasen kiinni työhönsä.
Hetkisen perästä oli vaimo noussut, mennyt hyllylle, kääntynyt, mennyt kaapille, taasen kääntynyt ja kysyi nyt, pöytälaatikkoa kaivellen ja silmiään nostamatta:
— Jääkö hän tänne työhön?
— Jää, vastasi mies, niinikään silmiään nostamatta.
— Eikä kukaan pyydä sinua edes istumaan.
Mies kääntyi Arnen puoleen. Arne likeni penkkiä; vaimo meni ulos, mies teki työtään; Arne kysyi eikö hänkin saisi alkaa.
— Syödään ensin päivällistä.
Vaimo ei enään tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran avautui, astui Eli sisään. Ensin hän ei ollut Arnea näkevinään; kun Arne sitte nousi mennäkseen hänen luokseen, seisahtui hän ja kääntyi antamaan hänelle kättä; mutta hän ei katsonut häneen. He vaihtoivat pari sanaa; isä jatkoi työtään. — Hänen hiuksensa olivat palmikolla, liivihameessa ahtaat hihat, hän oli sorja ja suora, ranteet pyöreät, kädet pienet. Hän kattoi pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne isäntäväen kanssa tässä; sattui nimittäin niin, että he sinä päivänä söivät erikseen, sillä muuten he kaikki söivät samassa pöydässä, suuressa, valoisassa kyökissä.
— Eikö äiti tule? kysyi mies.
— Ei, hän on ylistuvassa punnitsemassa villoja.
— Oletko pyytänyt häntä?
— Olen, mutta hän sanoo, ettei huoli mitään. Hetkisen vaikenivat kaikki.
— Ylistuvassahan on kylmä.
— Hän ei antanut minun lämmittää. Päivällisen jälkeen oli Arne työssä; illalla taas heidän joukossaan. Silloin istui vaimokin heidän kanssaan. Naiset ompelivat; mies hommasi pikkuaskareissa; Arne auttoi häntä; tuntikausia oli ihan hiljaista; sillä Eli, joka muuten näytti olevan äänessä, vaikeni hänkin. Arne ajatteli kauhulla, että niin varmaan usein oli hänenkin kotonaan; mutta ikäänkuin vasta nyt hän sen tunsi. Eli veti vihdoin syvän huokauksen, ikäänkuin hän jo olisi kestänyt tätä tarpeeksi kauvan ja rupesi sitte nauramaan. Silloin nauroi isäkin ja Arnestakin se oli naurettavaa ja hän yhtyi nauruun. Siitä lähtien puhuivat he yhtä ja toista; vihdoin enimmäkseen hän ja Eli; isä pisti sanoja joukkoon. Mutta kerran oli Arne puhunut kauvan ja tuli nostaneeksi silmiään; silloin kohtasi häntä äidin, Birgitin katse; hän oli päästänyt työn helmaansa ja tuijotti häneen. Hän kävi heti kiinni työhönsä, mutta niin pian kuin Arne puhui, katsahti hän taas häneen.
Tuli maatapanon aika ja jokainen meni haaralleen. Arne päätti panna mieleensä ensimäisen unen uudessa paikassa, mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Hän ei koko päivänä ollut puhunut isännän kanssa kuin vähän tai ei ensinkään, mutta yöllä hän näki unta vain hänestä. Viimeinen oli, että Baard istui lyömässä korttia Niilo räätälin kanssa. Tämä oli hyvin vihainen ja aivan kalpea kasvoiltaan; mutta Baard hymyili ja vei kaikki tikit.
Monena päivänä, jotka Arne siellä vietti, ei puhuttu paljon mitään, mutta tehtiin paljon työtä. Ei vaiettu yksin arkituvassa, vaan palvelijat, torpparit ja yksin naisetkin vaikenivat. Talossa oli vanha koira, joka aina haukkui, kun tuli vieraita; mutta talonväet eivät koskaan saattaneet kuulla koiran haukkuvan ilman että joku sanoi: "hys!" ja silloin koira aina muristen meni paikoilleen maata. Kotona Kampenilla katolla oli suuri tuuliviiri, joka kääntyili tuulessa; täällä oli vieläkin suurempi tuuliviiri; Arnen täytyi huomata se siksi, ettei se liikkunut. Kovalla tuulella koetti viiri päästä irralleen ja Arne katseli sitä, kunnes hänen täytyi nousta katolle irroittamaan viiriä. Se ei ollut jäätynyt kiinni, kuten Arne ajatteli, vaan väliin oli pistetty puukapula, jotta viiri pysyisi paikoillaan. Arne veti pois kapulan ja viskasi menemään; se sattui Baardiin, joka juuri tuli. Hän nosti päätään.
— Mitä sinä siellä teet?
— Irroitan viiriä.
— Älä huoli; se narisee, kun pääsee kieppumaan. Arne istui hajareisin katonharjalla.
— On kai se sentään parempi kuin että se vaikenee. Baard kurotti katseensa Arneen ja Arne silmäili alas Baardiin; sitte Baard hymähti:
— On kai viisaampaa vaieta; kun kirkuu vaikka puhua pitäisi, tiemmä.
Saattaa sattua, että joku sana kummittelee pitkiä aikoja senjälkeen kun se on lausuttu, varsinkin, jos se on viimeinen. Nämä sanat seurasivat Arnea, kun hän pakkasessa astui alas katolta ja ne olivat hänen mielessään kun hän illalla astui tupaan. Siellä seisoi Eli hämärissä ja katseli ikkunasta jäätä, joka kirkkaana kiilteli kuutamossa. Arne meni toiseen ikkunaan ja katseli ulos kuten Elikin. Sisässä oli lämmintä ja hiljaista, ulkona oli kylmää; äreä viima vinkui läpi laakson ja rytyytti puita niin etteivät varjot, joita ne kuutamossa loivat, pysyneet paikoillaan, vaan haparoivat ja ryömivät pitkin lunta. Pappilasta tunki joku valo tänne asti, se näytti syttyelevän ja sammuilevan, muuttavan muotoa ja karvaa, kuten aina, kun valoa liian kauvan katselee. Tunturi nousi tummana, pohjallaan tarinoita, harjalla lunta ja kuutamoa. Taivaanlaki oli tähdessä, yhdessä kulmassa hiukan väräjävää revontulta, mutta se ei halunnut loimuta ylemmä. Vähän matkaa ikkunasta, veteen päin, oli puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta suuri saarni seisoi yksikseen ja kirjoitteli lumeen.
Oli ihan hiljaista; vain silloin tällöin päästi jokin pitkän, valittavan äänen.
— Mikä se on? kysyi Arne.
— Tuuliviiri, sanoi Eli ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — se on mahtanut päästä irroilleen.
Arne olisi tahtonut puhua, muttei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän sanoi:
— Muistatko satua rastaista, jotka lauloivat?
— Muistan.
— Sehän on totta: sinähän sen kerroit… Se oli kaunis satu.
Ja sitte lausui Eli niin lahealla äänellä, että Arne ensi kertaa luuli sen kuulevansa:
— Minusta tuntuu usein, että jokin laulaa, kun on ihan hiljaista.
— Se on se hyvä mikä meissä itsessämme asuu.
Tyttö katsahti häneen ikäänkuin vastaus olisi sisältänyt liian paljon; molemmat vaikenivat sen jälkeen. Sitte kysyi tyttö, piirrellen sormellaan ruutuun:
— Oletko hiljan tehnyt lauluja?
Arne kävi punaiseksi, mutta sitä ei tyttö nähnyt ja jatkoi sentähden:
— Kuinka sinä oikein niitä lauluja teet?
— Tahtoisitko tietää?
— Tahtoisin kyllä.
— Minä panen mieleeni ne ajatukset, jotka muut päästävät menemään, vastasi Arne vältellen.
Tyttö vaikeni hyvän aikaa, varmaan hän ajatteli jotakin laulua, olisiko hänellä ollut sellaisia ajatuksia ja olisiko hän päästänyt ne menemään.
— Ihmeellistä! sanoi hän ikäänkuin itsekseen ja rupesi taas piirtelemään ruutuun.
— Minä tein laulun silloin kun ensi kerran olin nähnyt sinut.
— Missä sinä minut näit?
— Pappilan luona, sinä iltana, jolloin sinä sieltä läksit; — minä näin sinut vedessä.
Tyttö hymähti ja vaikeni hetkisen;
— Laulappas minulle se laulu.
Arne ei koskaan ollut tehnyt sellaista, mutta nyt hän rupesi laulamaan:
"Tuo Venevil keijunen vastahan
Käy armahan", j.n.e.
Eli kuunteli hyvin tarkkaavaisena; hän seisoi pitkän aikaa liikkumattomana, vaikka laulu jo oli loppunut. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
— Voi, kuinka minun käy häntä sääli!
— Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä häntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka sellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi katsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:
— Mutta ei suinkaan minun niin käy?
— Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.
— Pitääkö sinun sitte käydä niin?
— En tiedä; — mutta siltä silloin tuntui; — niin, nyt ei tunnu siltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. — —
— Ihmeellistä!
Tyttö piirteli taas ruutuun.
Kun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo. Ulkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun oli sormella kirjoitettu: "Arne, Arne, Arne" ja aina vaan "Arne"; Eli oli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.
Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa voimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen sanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.