NELJÄS LUKU.
Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.
Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki pitkin vuorensyrjää toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi kelkkaa, "Nopsa" ja "Juoksija"; viimemainitun hän lainasi suuremmille joukoille, ensimäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.
Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalolla eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niin pian kuin iltapäivä joutui ja ensimäinen poika suksillaan, heiluttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viilätti tien syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan "Nopsineen", hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksitulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauvas.
Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun hän vaan oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.
Mutta sitte tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdelän ylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.
Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta ja hohti silmään niin kauvas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat ja suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti. Talot lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa maille, milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta näkyi, että sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että puolikasvuista, kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten ja siirtyivät joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja, hiipien perille mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät kauvan ladon takana ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa kuin kissat; joku seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen koira, jolta jänne on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt tulivat suurissa joukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä — poikia, jotka kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään, näyttääkseen miehiltä. Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista pojista sattui heidät näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat etehisiin tai puutarhaan ja olivat sieltä vedättävät esiin yksitellen. Toiset ujostelivat niin perinpohjaisesti, että piti lähettää sana Maritille, ja hän tuli sitte houkuttelemaan heidät sisään. Joskus tuli joku, joka ei oikeastaan ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei ensinkään ollut mennä sisään, vaan hiukan katsella vain, kunnes hän heltyi tanssimaan yhden ainoan tanssin. Ne joista Marit erityisesti piti, pyysi hän itse isäntäväen luo, pieneen kamariin, missä vanha äijä tupakoi ja muori puuhaili. Heitä kestitettiin ja heille puheltiin ystävällisesti, Öyvind ei ollut heitä ja se tuntui hänestä oudolta.
Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin, joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota sanottiin Harmaaksi Nuutiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin; mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka, nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja tanssi alkoi. Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset yhteen, tuuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eninten permannolla, nähtävästi sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona ja sentähden Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi, heti voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän juoksikin, mutta pitkä, tummanverinen, tuuheatukkainen mies asettui hänen eteensä.
— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli menemäisillään nurin Maritin päälle.
Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli, sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan hyppyriä, pojat hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon. Öyvind katselee Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa; hän hymyili miehen olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja Öyvind tunsi ensi kerran eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.
Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän se ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä. Mutta täysikasvanut hän kumminkin oli ja tanssin loputtua vetäisi tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.
Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet, sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis. Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vaan harmaata sarkaa; takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy, joka suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuvan alle. Hän oli punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan ja hymyili; ruvettiin taasen soittamaan ja he yrittivät taasen tanssiin. Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.
— Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.
— Enhän minä, vastasi Öyvind; — enhän minä ole sen näköinen.
— Sen näköinen? kysyi toveri.
Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:
— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin kanssa?
— Se on Janne Hatlen, hän on kauvan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa nyt talon haltuunsa.
Samassa istuutuivat Marit ja Janne.
— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin luona ja mulkoilee minuun? kysyi Janne.
Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:
— Se on Pladsenin torpan poika.
Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän ajatella kaikkea mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin sanoihin asti. Mutta kun hän tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja luulivat hänen olevan hyvällä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli näkevänsä jonkun mustan nousevan silmiinsä, mutta sitte hän muisti koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut, että hän on reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt. "Ole nyt kiltti, Öyvind", oli koulumestari sanovinaan hänelle ja ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista ja pohjaltaan ovat kaikki ihmiset hyvät; näyttää vaan siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi, Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Janne Hatlen; sinä saat sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle… Ja äiti talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit… Marit on hyvä kuten koulussa…"
Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jannen hänen rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut itselleen: se on totta, minä olen sairas.
Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän painui hänen puoleensa.
— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän; — etkö sinä näe, että ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.
Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Janne meni heti perässä.
Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle, istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä, nousi sitte, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.
Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa ja hän nauroi, ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja nauroi. Mutta Hannu, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään, tuli ulos hänen perässään.
— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan eteen.
Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hannu jäi seisomaan, ikäänkuin hän olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti ympärilleen ja sanoi hiljaa:
— Nyt minä sanon sinulle, Hannu, miksi minä ennen olen ollut niin iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä, emme enään ole iloisia.
Ja hän purskahti itkuun.
— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta; — Öyvind!
Poika pysähtyi kuuntelemaan.
— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin.
Mahtoi olla se, jota Öyvind ajatteli.
— Mitä? vastasi hän, niinikään kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja astui esiin.
Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.
— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.
— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.
— Kuka sinun kanssasi on?
— Hannu.
Hannu aikoi lähteä.
— Ei, ei! pyysi Öyvind.
Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.
— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tietänyt, mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat kaikki kolme. Mutta Hannu hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: — minulla on kaiken iltaa ollut taskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut niitä annetuksi.
Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.
Öyvind otti makeiset.
— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana.
— Niin olen, vastasi tyttö; — mutta sinä et ole tanssinut paljoakaan, lisäsi hän.
— En ole, vastasi poika.
— Mikset ole?
— Kas…
— Öyvind!
— Mitä?
— Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi…
— Marit!
— Niin…
— Mikset sinä tahtonut, että katselisin?
— Oli niin paljon ihmisiä.
— Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Janne Hatlenin kanssa.
— Olenhan minä.
— Hän tanssii hyvin.
— Tanssiiko?
— Eikö sitte sinusta?
— Kyllä.
— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä tanssit hänen kanssaan, Marit!
Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.
— En ymmärrä sinua, Öyvind.
— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä menen.
Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen perässään:
— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.
— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet täysikasvanut tyttö.
Hän ei sanonut sitä mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni; mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.
— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?
— Täällä.
— Kenen kanssa sinä puhut?
— Öyvindin.
— Kenen kanssa sinä sanoit?
— Öyvind Pladsenin.
— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa; — lähdetkö paikalla sisään minun kanssani.