VIIDES LUKU.
Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä, virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän ja entinen pistävä, haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enään pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden menneen.
— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä. — Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.
Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa ääressä, pojan pukiessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus laskeutui taas painamaan häntä, hänen täytyi koota voimansa ja ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän kylmemmäksi, joten se joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.
Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä laiskoina; hän taivalsi ylös kelkkamäkeä, poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta jotakin joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli kuollut, raskas tie, hän kahli märässä lumessa, polvet olivat kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää; nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi, siinä astellessaan puiden välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi tietänyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua. Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä edes — ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän sitä ajatteli ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu, syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti suustaan:
— Torppari saa kokea aika kovaa.
— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui kirveeseen.
Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:
— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.
— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni molemmin kourin.
Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin tahtiin.
— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind, sanoi hän äkkiä.
— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.
— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.
— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.
— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.
— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.
— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.
He vaikenivat kaikki hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.
— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan mentyä.
Mies katsoi häneen pitkään.
— Köyhien ihmisten niinkuin me?
— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä aina olet olevinasi niin köyhä, kun et kumminkaan ole.
Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitte katsahti mies terävästi vaimoonsa:
— Sinä puhut oman järkesi mukaan.
Äiti nauroi.
— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.
— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.
— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.
— Öyvind on torpan poika.
— Kyllä hän silti voi olla siistissä vaatteissa, koska kerran meillä on varaa siihen.
— Puhu nyt niin että hän itsekin sen kuulee.
— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.
Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään, ottaakseen piippunsa.
— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän,
— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset sinä koskaan mainitse myllyjä?
— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.
— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vaan sekä yötä että päivää.
— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.
— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.
— Kyllä ne jauhattavat, kun vaan on vettä. Mutta sitte kun sinne
Uudelle-virralle tuli mylly, käy täällä huonosti.
— Koulumestari oli tänään toista mieltä.
— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin koulumestari.
— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.
Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa, nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja sitte poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.
Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään kuni avara, kiiltävä jää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli hänet eroittanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Janne Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä toisen että toisen kanssa niin kauvan kuin elämää kestää. Hän ei enään kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli eikä vähääkään epäillyt onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi ajatella.
Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, muttei Öyvind. Hän istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä; he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan enään tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin koveni, hän lauloi vaan harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut: "sitte, sitte!" ja alituiseen: "sitte!" Lapset juoksivat, huusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun eivät he saaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä.
Mutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enään tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi, hetkisen istuttuaan:
— Tuleppa nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni kanssasi.
Öyvind puki takin ylleen ja läksi. He suuntasivat kulkunsa Hejdelän taloja kohti, puhe luisti hyvästi, muttei koskenut mitään tärkeää; heidän liketessään taloja, poikkesi koulumestari keskimmäiseen ja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.
— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.
— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?
— Ei.
— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?
— En, en vielä.
— Et vielä? Koska sitte?
Poika ei vastannut.
— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet vielä? ja kun ei poika vastannut, sanoi koulumestari: — tule nyt äläkä turhia höpise.
— Ei, minä en mene!
Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.
— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua menemään tanssiin!… Molemmat vaikenivat — Onko tuolla sisällä joku, jota sinä pelkäät nähdä?
— Enhän minä voi tietää keitä siellä on.
— Mutta voisiko siellä olla joku? — Öyvind vaikeni. Silloin meni koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: — pelkäätkö sinä nähdä Maritia?… Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!… Öyvind vaikeni. — Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt; mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu… Öyvind nosti katseensa, muttei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti syrjään. — Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän muista enemmän kuin sinusta?
Öyvind yhä vaikeni, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi pois; he palasivat takaisin.
Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.
— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.
— Kyllä.
— Mitä sinä sitte aiot ruveta tekemään?
— Minä tahtoisin seminaariin.
— Ja sitte koulumestariksi?
— En.
— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?
Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.
— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitte rupeat tekemään?
— Sitä en oikein ole ajatellut.
— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?
— Kyllä, mutta pitää myllyt.
— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.
— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissa?
— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitte on hyötyä.
— Saadaanko sielläkin numeroja?
— Miksi sinä sitä kysyt?
— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.
— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.
He astelivat taasen äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea, mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.
— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.
Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin, kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä laskiessa; nyt hän katseli sitä niin ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.
— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.
— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.
Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki katselemaan iltaa.
— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitte kun lapset leikkineen ovat muuttaneet pois.
— Eikä teilläkään enään ole talossa lasta, sanoi koulumestari.
Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.
— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.
— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.