Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

VIIDES LUKU.

Seuraavana aamuna istui Petra puolipukeuneena huoneessaan eikä koko päivään päässyt pitemmälle. Joka kerta kun hän uudelleen aloitti, vaipuivat kädet helmaan. Kuten kypsät tähkäpäät, kuten täyteläiset kellot kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Hiljaisuus, turvallisuus, aaltoilevat näköalat kaarsivat niitä valoisia linnoja, joissa hän asui. Hän eli uudelleen eilisen kohtauksen, joka sanan, joka katseen, joka käden puristuksen, joka suudelman; hän tahtoi uusia kohtauksen koko kulun, tapaamisesta aina jäähyväisiin asti, mutta ei koskaan päässyt päähän; sillä joka yksityinen muisto hukkui unelmaan ja kaikki unelmat palasivat lupauksin. Niin suloiset kuin ne olivatkin, täytyi hänen työntää ne luotaan käydäkseen kiinni muistojensa katkenneeseen lankaan; mutta heti kun hän pääsi siihen kiinni, hukkui hän taasen ihmemaailmoihin.

Kun ei häntä kuulunut alas, arveli äiti hänen taasen ruvenneen lukemaan, koska Ödegaard nyt oli palannut. Ruoka tuotiin hänen huoneeseensa ja hänen piti saada olla rauhassa koko päivän. Vasta illemmalla hän nousi valmistautumaan: hänen piti lähteä rakastettuansa kohtaamaan. Hän pukeutui parhaisiinsa, koko rippipukuunsa; se ei ollut hieno, mutta sen hän tunsi vasta nyt. Hänellä oli ollut niin vähän mielitekoa vaatteisiin, mutta tänään se häneen tarttui; toinen vaatekappale rumensi toista, kunnes hän oli saanut kokoon oikeat eikä kokonaisuus sittenkään ollut kaunis! Tänään hän olisi tahtonut maksaa paljon ollakseen kaunein — sen sanan mukana luisui mieleen muisto, jonka hän kädellään torjui luotaan; ei mitään, ei mitään saanut tulla likelle häiritsemään. Itsekin hän liikkuili hiljaa, hiljaa järjestellen yhtä toista huoneessaan, koskei aika vielä ollut tullut. Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos; punaiset, lämpöiset pilvet lepäsivät tunturien päällä, mutta viileä virtaus tulvehti vastaan, tuoden viestiä likeisestä metsästä. Niin, nyt minä tulen, nyt minä tulen! hän astui vielä kerran takaisin peilin luo tervehtimään morsiustunnettaan.

Samassa kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin luota, kuuli, että hänelle osoitettiin missä huone oli: hän tuli häntä noutamaan! Sanomaton ilo pääsi tytössä valloilleen; hän katsahti ympärilleen joka paikkaan, oliko kaikki järjestyksessä; sitte astui hän ovea kohti.

— Sisään! vastasi hän hiljaa hiljaiseen koputukseen ja astui itse pari askelta takaperin.

Samana aamuna oli Ödegaard, soittaessaan sisään kahviaan, saanut kuulla, että kauppias Yngve Vold jo kaksi kertaa sinä aamuna oli häntä hakenut. Se häiritsi häntä, että hänen juuri nyt piti joutua tekemisiin vieraan kanssa; mutta kai sillä, joka häntä näin varhain etsi, oli tärkeä asia. Ja tuskin hän olikaan saanut ylleen ennenkuin Yngve Vold tuli takaisin.

— Teitä taitaa hämmästyttää? Niin minua itseänikin. Hyvää päivää!… Tervehdykset vaihdettiin ja hän laski vaalean hatun käsistään. — Te nukutte kauvan, olen ollut täällä aikaisemmin kaksi kertaa; minulla on tärkeä asia, josta minun pitää puhua kanssanne!

— Tehkää hyvin ja istukaa! ja itse hän istuutui nojatuoliin.

— Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluinten, en voi istua, olen kiihtynyt. Toissapäivästä asti olen kuin poissa suunniltani, ihan hulluna, en enempää enkä vähempää. Ja siihen olette te syypää.

— Minä?

— Niin, te. Te olette kasvattanut tytön, ei kukaan olisi häntä ajatellut, ei kukaan olisi häntä huomannut ilman teitä. Mutta en minä myöskään kuuna päivänä ole nähnyt, en niin totta kuin tässä seison, mitään niin erinomaista, mitään niin — eikö totta? Koko Europassa en ole nähnyt mitään niin helkkarin käherätukkaista ja ihmeellistä. — Oletteko te? minä en saanut rauhaa, minä olin lumottu, aina tyttö oli tielläni, minä matkustin pois, palasin, mahdotonta — eikö totta? Ensin en tietänyt, kuka hän oli — sanoivat Kalastajatytöksi — olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaiseksi, noidaksi! paljasta tulta, silmiä, povea, hiuksia — mitä? — Leimuaa, säkenöi, hyppii, nauraa, rallattaa, punastuu — sellaista pirun peliä! — Minä karkasin hänen perässänsä, näettekö, puiden väliin metsään, ilta oli tyyni — hän seisoi, sanoi jonkun sanan, lauloi, tanssi — entä sitte? — niin, sitte minä annoin hänelle vitjani, niin totta kuin elän en ollut minuuttiakaan edeltäpäin ajatellut sitä! — Seuraavalla kertaa samassa paikassa, sama juoksu — hän pelkäsi, ja minä — niin, uskottekos? — minä en osannut sanoa ainoaakaan ihmisellistä sanaa, en uskaltanut häneen kajota; mutta kun hän sitte palasi, niin osaattekos te ajatella? minä kosin, enkä minä ollut ajatellut sitä minuuttiakaan aikaisemmin! Eilen minä sitte koettelin itseäni, aioin pysyä hänestä erilläni, mutta kautta sieluni ja ruumiini, minä olen hullu! — minä en voi, minun täytyy olla hänen luonaan; jollen saa häntä, ammun itseni suoraa päätä, sellaista se on! Äidistä minä viis välitän enkä liioin kaupungista — se on roskapesä, oikea roskapesä! — pois hän täältä on vietävä, näettekös, pois ja korkealle tämän kaupungin yläpuolelle, hänestä pitää tulla comme il faut, hänen pitää päästä ulkomaille, Ranskaan, Pariisiin, minä maksan matkan, te järjestätte. Voisinhan minä itse lähteä mukaan, asettua asumaan ulkomaille enkä olla tässä pesässä; mutta näettekös: kalat! Minä tahdon tehdä tästä kaupungista jotakin, se makaa horroksissa, ei ajattele, ei yrittele, mutta kalat! Kalastusta ei hoideta kunnolla; espanjalaiset valittavat, ulkomaat valittavat; asiat ovat pantavat uuteen uskoon, toisellainen kuivatus, toisellainen hoito, toisellainen! Kaupungin täytyy nousta, kaupan saada vauhtia, kalan täytyy tuoda miljoonia! Mihin minä jäinkään? Kalat, Kalastajatyttö — sehän sopiikin: kalat, Kalastajatyttö, hahhahhah — siis minä maksan, te järjestätte matkan, hän tulee vaimokseni ja sitte…

Pitemmälle ei hän päässyt; puheensa aikana ei hän ollut kiinnittänyt huomiota Ödegaardiin, joka kuolon kalpeana oli noussut ja nyt hyökkäsi hänen kimppuunsa, hieno espanjalainen ruokokeppi kädessä. Toisen hämmästystä on mahdoton kuvata; ensimäiset iskut hän torjui.

— Olkaa varoillanne, te saatatte lyödä minua! sanoi hän.

— Kyllä, minä saatan löydä teitä! Näettekö: espanjalaista, espanjalainen ruoko, se sopii, sekin! — ja iskut satelivat olkapäille, käsivarsille, käsille, kasvoille, mihin vaan sattui; toinen karkasi pitkin huonetta.

— Oletteko hullu — oletteko menettänyt järkenne! — minä nain hänet, kuuletteko, nain hänet!

— Ulos! huusi Ödegaard, ikäänkuin hänen voimansa olisivat loppuneet, ja vaaleatukka ulos ovesta, alas portaita, pois hurjistuneen kynsistä — ja pian seisoi hän kadulla, huutaen, että hänen vaalea hattunsa annettaisiin hänelle. Se heitettiin ikkunasta; sitte oli ihan hiljaista.

— Sisään! vastasi Petra hiljaiseen koputukseen illalla ja astui itse pari askelta takaperin, paremmin voidakseen nähdä rakastettua, kun hän astui sisään. Ikäänkuin jäävyöry olisi vierinyt hänen päällitsensä, ikäänkuin maa olisi luisunut hänen jalkainsa alta, näki hän kasvot, jotka olivat ovessa häntä vastassa! Hän hoippui takaperin ja kävi kiinni sängyn pylvääseen, mutta syöstessä kuilusta kuiluun laukesi ajatus; vähemmässä kuin sekunnin ajassa oli hän langennut maailman onnellisimmasta morsiamesta suurimmaksi syntiseksi; hän luki noista kasvoista jylisevän vastaansa, ettei hän ikinä, ei ajassa eikä iäisyydessä voi antaa hänelle anteeksi! —

— Minä näen: sinä olet syyllinen! kuiskasi Ödegaard tuskin kuuluvasti, nojausi ovenpieleen ja piteli kiinni lukosta, ikäänkuin ei ilman sitä olisi saattanut pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet vierivät alas kasvoja, vaikka ne olivat ihan levolliset.

— Tiedätkö sinä edes mitä olet tehnyt? ja hänen silmänsä painoivat tyttöä maahan. Hän ei vastannut — ei edes itkemällä; täydellinen, toivoton puudutus oli hänet lyönyt. — Kerran ennen minä annoin pois sieluni ja se mies jolle minä sen annoin, kuoli minun tähteni. Minä en saattanut päästä siitä surusta ilman että joku tahtoi armahtaa minua ja antaa minulle koko sielunsa. Sen sinä teit — mutta sinä teit sen vilpillisesti… Hän pysähtyi, turhaan koetti hän pari kertaa alkaa, mutta sitte purkautui äkillinen tuska puuskana: — Ja sinä saatoit viskata kaiken, mitä minä näinä vuosina, ajatus ajatukselta, olen koonnut, menemään, ikäänkuin se olisi ollut savinen kuva! Lapsi, lapsi, etkö sinä käsittänyt, että minä rakensin itseäni sinussa? Nyt se on mennyttä!

Hän koetti hillitä tuskaansa.

— Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään, sanoi hän taasen; — sinä et tiedä mitä olet tehnyt. — Mutta sen sinä sentään käsittänet, että olet minut pettänyt. — Sano minulle, mitä minä olen sinulle tehnyt, kun sinä saatoit ryhtyä niin hirveisiin tekoihin? Lapsi, lapsi, olisit sentään eilen sen sanonut! Miksi, miksi sinä eilen niin kauheasti valehtelit?

Tyttö kuuli hänen puheensa ja kaikki oli totta mitä hän sanoi. — Hän oli hoippunut tuolille ikkunan luo, saadakseen nojata päänsä pöytää vastaan, joka oli vieressä. Hän nousi taasen, hän hytki tuskasta, sitte hän uudelleen istuutui ja oli hiljaa.

— Ja minä, joka en kelpaa auttamaan vanhaa isääni, kuiskasi hän itsekseen;—minä en saata, minulla ei ole sitä kutsumusta. Sentähden ei kukaan liioin auta minua, vaan kaikki menee minulta pirstaleiksi, kaikki.

Enempää ei hän saanut sanotuksi, pää lepäsi hänen oikeassa kädessään, vasen riippui rentona; näytti siltä kuin ei hän olisi saattanut liikkua — ja sellaiseksi hän jäi istumaan eikä sanonut mitään. Äkkiä tunsi hän jonkin lämpimän koskettavan riippuvaa kättään ja hätkähti pelästyneenä; se oli Petran hengitys; hän makasi, pää painuksissa polvillaan hänen rinnallaan, hän kiersi kätensä ristiin ja nosti katseensa, joka sanomattomalla hartaudella rukoili armoa, hänen puoleensa; silloin nosti Ödegaard torjuen kätensä häntä vastaan, ikäänkuin tuo katse olisi herättänyt hänen sisässään suostumisen äänen, jota ei hän tahtonut kuunnella; kiivaasti kumartui hän ottamaan hattuaan, joka oli pudonnut ja kiirehti ovelle. Mutta vieläkin nopeammin asettui tyttö hänen tielleen, hän heittäytyi maahan, kietoi kätensä hänen polviensa ympäri ja naulasi silmänsä hänen silmiinsä, kaikki ilman ääntä; mutta Ödegaard sekä näki että kuuli että tyttö taisteli henkensä edestä. Silloin kävi miehen vanha rakkaus liian ylivoimaiseksi; hän katsoi häneen vielä kerran, suurin, kärsivin katsein, hän tarttui kiinni tytön päähän molemmin käsin. Mutta hänen rinnassaan nyyhki ja soi kuten uruissa, kun viimeinen ääni on soinut loppuun, kun ilmaa vielä on jälellä, muttei enään säveliä. Sitte veti hän kädet takaisin sillä tavalla, että tytön täytyi ymmärtää hänen siinä ajattelevan: ainiaaksi!

— Ei, ei! — sinä saatat heittäytyä hellyyteen; mutta sinä et saata rakastaa!… Tunteet valtasivat hänet kokonaan: — onneton lapsi, en tiedä tulevaisuuttasi; Jumala suokoon sinulle anteeksi, että olet tuhonnut minun tulevaisuuteni!

Hän astui hänen ohitsensa, tyttö ei liikahtanut; Ödegaard avasi oven ja sulki sen taasen, tyttö ei puhunut mitään; — hän kuuli hänen astuvan alas portaita, hän kuuli hänen viimeiset askeleensa porraskivillä ja alhaalla tiellä — silloin pääsi hän kuin paasien alta: hän kirkaisi, yhden ainoan kerran; mutta se huuto toi äidin huoneeseen.

Tointuessaan tapasi Petra itsensä sängyssä, riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynäspäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinni tyttäressä.

— Joko sinä nyt olet lukenut tarpeeksi hänen kanssaan? kysyi hän. —
Oletko sinä nyt oppinut jotakin? — — Mikä sinusta tuleekaan?

Tyttö vastasi tyrskähtämällä itkuun. Kauvan, hyvin kauvan istui äiti kuunnellen hänen itkuaan, sitte hän omituisen juhlallisesti lausui:

— Herra hänet hyvästi tuomitkoon!

Tytär tulistui:

— Äiti, äiti! ei häntä, ei häntä, vaan minut, minut — ei häntä!

— Kyllä minä ne roistot tunnen! Kyllä minä tiedän, kenenkä pitää saada!

— Ei, äiti, hänet on petetty ja minä, minä hänet olen pettänyt!

Tyttö kertoi kiireesti, nyyhkien kaikki tyyni; Ödegaardia ei hetkeäkään saanut epäillä, hän kertoi Gunnarista, mitä oli häneltä pyytänyt, ymmärtämättä mitä teki; sitte Yngve Voldin onnettomista vitjoista, jotka olivat kietoneet hänet, sitte Ödegaardista ja miten hän oli unohtanut kaikki, kun hänet näki. Ei hän käsittänyt kuinka kaikki oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että oli tehnyt hirveästi syntiä heitä kaikkia ja varsinkin häntä vastaan, joka oli ottanut hänet turviinsa ja antanut hänelle kaikki mitä ihminen voi toiselle antaa. Kauvan istua murjotettuaan ääneti vastasi äiti:

— Entä eikö minua vastaan ole tehty mitään syntiä? Missä minä olen ollut koko tämän ajan, kun et minulle ole virkkanut sanaakaan?

— Oi äiti, auta minua, älä nyt ole kova minulle; minä tunnen että saan kärsiä sen takia niin kauvan kuin elän; mutta siksipä minä rukoilenkin Jumalaa, että pian saan kuolla! — Rakas, rakas Jumala, alkoi hän heti, oikoen käsiään hänen puoleensa, — rakas, rakas Jumala, kuule minua, minä olen jo hukannut elämäni, siinä ei enään ole mitään minulle, en ole sellainen että voisin elää, en ymmärrä elämää, rakas Jumala, anna minun kuolla!

Siinä rukouksessa oli sellainen tenhoava hartaus, että Gunlaug, jonka kielellä kieppui kovia sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären käsivarrelle, taivuttaakseen sen pois tästä rukouksesta.

— Hallitse mielesi, lapsi, älä kiusaa Jumalaa; kyllä meidän täytyy elää, vaikka kirveleekin.

Hän nousi eikä enään pistänyt jalkaansa vinttikamariin.

Ödegaard oli sairastunut tautiin, joka näytti käyvän vaaralliseksi. Sen aikana muutti hänen vanha isänsä ylös hänen luokseen, otti viereisen huoneen työhuoneekseen ja sanoi kaikille, jotka pyysivät häntä säästämään itseään, ettei hän voi sitä tehdä; hänen tehtävänsä on valvoa pojan luona joka kerta, kun poika kadottaa jonkun niistä, joita rakastaa enemmän kuin isäänsä.

Sillä kannalla olivat asiat ja nyt saapui Gunnar kotiin.

Hän oli peloittamaisillaan äitinsä kuoliaaksi, kun ilmaantui näkyviin paljoa ennen laivaa, jolla läksi. Äiti luuli näkevänsä hänen haamunsa eikä hänen tuttaviensa käynyt paljonkaan paremmin. Kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiin antoi hän vaan epätyydyttäviä vastauksia. Parempi vastaus saatiin sentään siitä, kun Gunlaug hänen tulopäivänään ajoi hänet talostaan. Portailla huusi hän hänen perässään niin että käytävä kumisi:

— Älä enään tulekkaan tänne, me olemme nyt saaneet niistä asioista kylläksemme!

Gunnar ei ollut päässyt kauvaskaan, kun muuan tyttö juoksi hänet kiinni, tuoden kääröä; tytöllä oli toinenkin käärö, mutta hän antoi väärän ja Gunnar tapasi siitä suuret kultavitjat: hän jäi niitä punnitsemaan ja katselemaan; ei hän äsken ollut käsittänyt Gunlaugin raivoa ja vielä vähemmin käsitti hän nyt, miksi hän lähetti hänelle kultavitjoja. Hän huusi tytön takaisin; varmaan hän oli erehtynyt. Ja tyttö kysyi, ojentaen hänelle toista kääröä, olisiko se sitte tämä. Käärö näkyi sisältävän Gunnarin lahjat Petralle. Kyllä se tämä oli, mutta kuka ne kultavitjat sitte saa? Kauppias Vold, vastasi tyttö ja läksi niitä viemään. Gunnar jäi seisomaan ja ajatteli: kauppias Vold? Antaako hänkin lahjoja? Hän siis on ryöstänyt tytön minulta, Yngve Vold — no niin, kyllä hänen pitää … ja hänen jännityksensä ja tuskansa täytyi päästä laukeamaan, hänen täytyi saada lyödä jotakin kappaleiksi — ja niin kääntyi kaikki Yngve Voldia vastaan.

Ihan odottamatta hyökättiin onnettoman kauppiaan kimppuun vieläkin kerran, jopa hänen omilla portaillaan. Hän karkasi hullun miehen käsistä konttoriin, mutta Gunnar perässä. Kaikki konttoripalvelijat hyökkäsivät nyt rauhanhäiritsijän kimppuun, joka potki ja riuhtoi joka suunnalle; tuolit, pöydät ja pulpetit menivät nurin narin: kirjeet, paperit ja sanomalehdet lensivät sauhuna; vihdoin tuli apua Yngven laiturilta ja suuren tappelun perästä viskattiin Gunnar kadulle. Mutta nyt vasta kävi leikki vakavaksi. Laiturin luona oli kaksi laivaa, toinen ulkomaalainen, toinen kotimainen, ja koska juuri sattui olemaan päivällislevon aika, ottivat merimiehet mielellään osaa lysteihin. He joutuivat silmänräpäyksessä tappeluun, miehistö miehistöä vastaan, ulkomaalainen kotimaalaista vastaan, käytiin noutamassa miehistöjä lisää ja ne tulivat juosten, juoksumarssissa. Työväkeä joutui paikalle, akkoja ja lapsia; vihdoin viimein ei kukaan tietänyt minkätähden tapeltiin. Turhaan kiroilivat kipparit, turhaan komensivat kunnialliset kansalaiset, että lähetettäisiin; noutamaan kaupungin ainoaa poliisia; hän oli sillä kertaa vuonolla kalastamassa. Juostiin viskaalin luo, joka samalla oli postimestari; mutta hän oli sulkeutunut huoneeseensa järjestämään postia, joka hiljan oli tullut, ja vastasi ikkunasta, ettei voi tulla; postipalvelija oli hautajaisissa, täytyi odottaa. Mutta kun eivät asianomaiset voineet siirtää tuonnemmaksi toistensa tappamista, kunnes posti olisi järjestetty, huusivat useat, varsinkin huolestuneet naiset, että Arne Smed on noudettava. Kunnialliset kansalaiset olivat samaa mieltä ja niin läksi hänen oma vaimonsa häntä noutamaan, "koskei poliisi ole kotona". Hän saapui kaikkien koulupoikien ihastukseksi ja antoi pari letkausta joukolle, haki sitte väkevän espanjalaisen ja antoi hänen avullaan selkään kaikkia muita.

Kun kaikki oli valmista, saapui viskaali, keppi kädessä. Hän tapasi muutamia vanhoja akkoja ja lapsia keskustelemassa taistelupaikalla. Näitä käski hän ankarasti lähtemään kotiin syömään päivällistä, minkä hän itsekin teki.

Mutta seuraavana päivänä rupesi hän pitämään tutkintoa ja sitä jatkui jonkun aikaa, vaikkei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta, kuka oli tapellut. Siitä vaan olivat kaikki yksimieliset, että Arne Smed oli ollut mukana, he olivat nähneet hänen yhdessä espanjalaisen kanssa lyövän muita. Tästä asiasta täytyi Arne Smedin maksaa 1 spesietaalari sakkoa ja sentähden sai hänen vaimonsa, joka oli noutanut hänet paikalle, selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta, sen hän toki muisti. Tämä oli tappelun ainoa juridinen seuraus.

Mutta sillä oli muita seurauksia. Pieni kaupunki ei enään ollut mikään hiljainen pesä, Kalastajatyttö oli nostanut sen kapinaan. Mitä ihmeellisimpiä huhuja pantiin liikkeelle — alussa ne johtuivat mustasukkaisesta suuttumuksesta, tyttö kun oli vetänyt verkkoihinsa kaupungin parhaat päät, kaksi sen rikkainta nuortamiestä ja vielä päänpäätteeksi useita muitakin; sillä Gunnarista tuli vähitellen "useita nuoria miehiä". Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin parhaista perheistä lepäsi nuoren tytön päällä, joka vasta puoli vuotta sitte oli käynyt rippikoulun; kolme kihlausta yhtaikaa ja yksi niistä hänen opettajansa ja hyväntekijänsä kanssa — ei, suuttumus leimusi yli äyräittensä. Eikö hän lapsesta asti ollutkin ollut pahennuksena kaupungille, eikö hän kuitenkin sittemmin lahjana ollut saanut osakseen sen luottamusta, kun Ödegaard otti hänet hoitoonsa ja eikö hän nyt ollut pilkannut heitä kaikkia, murtanut opettajansa ja, seuraten luontonsa vetoa, hillitsemättömästi heittäytynyt tielle, joka johti kehittymään yhteiskunnan hylyksi ja viettämään vanhuuden päivät kuritushuoneessa? Äidin täytyi olla hänen kanssarikollisensa, hänen merimieskodissaan oli lapsi oppinut kevytmielisyyttä. Päätettiin, ettei enään kärsitä iestä, johon Gunlaug on kytkenyt kaupungin, ei enään kärsitä heitä täällä, ei äitiä eikä tytärtä, päätettiin yksimielisesti, että heidät karkoitetaan.

Eräänä iltana kerääntyi mäkeen merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille velkaa rahaa, juoppoja työmiehiä, joille ei hän ottanut hankkiakseen työtä, nuoria poikia, joille ei hän ollut antanut tavaraa velaksi ja paremmat ihmiset johtivat heitä. He vihelsivät, he hoilottivat he huusivat Kalastajatyttöä, Kala-Gunlaugia; pian lensi kivi ovea vastaan ja samassa toinen sisään etehisen ikkunasta. Vasta puoliyön jälkeen erottiin. Ikkunoiden takana oli pimeää ja hiljaista.

Seuraavana päivänä ei ainoakaan ihminen halunnut pistäytyä Gunlaugin luo, ei edes lapsikaan kulkenut ohi mäelle. Mutta illalla uudistui sama mellakka, vain sillä erotuksella, että kaikki ilman poikkeusta olivat mukana; poljettiin jalkain alle mitä eteen sattui, heitettiin rikki ikkunat, revittiin puutarhan aita, väännettiin nurin nuoret hedelmäpuut ja laulettiin:

Hoi äiti, käv' onkeeni merimies!
"Vai merimies!"
Hoi äiti, taas tarttui kauppamies!
"Vai kauppamies!"
Hoi, nyt koko pappismiehen saan.
"Vedä sukkelaan!" —
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.

Voi äiti, mennyt on merimies!
"Vai mennyt vai!"
Voi äiti, mennyt on kauppamies!
"Vai hänkin vai!"
Voi äiti, pappi on menossaan!
"Pidä kiinni vaan!"
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.

Varsinkin huudettiin Gunlaugia ja haluttiin kovasti kuulla hänen voimattoman raivonsa purkauksia.

Gunlaug istui sisäpuolella ja kuuli joka sanan; mutta hän vaikeni, sillä pitäähän ihmisen osata jotakin kärsiä lapsensa takia.