Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

KUUDES LUKU.

Petra oli ollut huoneessaan, kun huudot, vihellykset ja hoilotus ensi iltana alkoivat. Hän oli juossut ikäänkuin talo hänen ympärillään olisi ollut tulessa, tai ikäänkuin kaikki hänen ympärillään olisi ollut romahtamaisillaan hänen päälleen; hän karkasi pitkin huonettaan kuin tulisten vitsojen vihmomana; sielua poltti kirveli, hänen ajatuksensa etsivät myrskyten ulospääsyä; mutta alas äidin luo ei hän uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edessä seisoi kansanjoukko! Kivi lensi sen läpi ja putosi hänen sänkyynsä, hän parkaisi ja juoksi nurkkaan, verhon taakse, ja piiloutui vanhojen vaatteiden joukkoon. Siellä hän istua kyyrötti, häpeästä leimuten, pelosta väristen; oudon pelon kuvat kulkivat hänen ohitseen, ilma oli täynnä kasvoja, ammottavia, irvisteleviä kasvoja, ne tulivat ihan likelle, ne satoivat ympärilleen tulta, — ohoi, ei se ollut tulta, vaan silmiä, suuria, murjottavia ja pieniä kipinöiviä — silmiä, jotka tuijottivat liikkumattomina, silmiä, jotka hyppivät ylös, alas — Jeesus, Jeesus, armahda minua!

Oi sitä huojennusta, kun viimeiset huudot vaikenivat yöhön ja kaikki pimeni ja hiljeni! Hän uskalsi tulla esiin, hän heittäytyi vuoteelleen ja piiloutui patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet poistua; äiti niissä astui esiin, uhkaavana, hirvittävänä kuten pilvet, jotka ennen rajuilmaa kerääntyvät tuntureille; sillä mitä täytyikään äidin kärsiä hänen tähtensä! Hänen silmiinsä ei tullut unen hiventäkään eikä hänen sieluunsa rauhaa, ja päivä koitti, mutta se ei tuonut huojennusta. Hän asteli edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vaan kuinka pääsisi pakenemaan, mutta hän ei uskaltanut tavata äitiä, hän ei uskaltanut lähteä ulos niinkauvan kuin oli päivä, ja illalla ihmisjoukko varmaan palaisi! Hänen täytyi kuitenkin odottaa; sillä ennen puoliyötä olisi pako ollut vieläkin vaarallisempi. Ja minne paeta? Hänellä ei ollut mitään eikä hän tietänyt mitään tietä; mutta kai sitä jossakin löytyi armahtavaisia ihmisiä, kuten oli armahtavainen Jumala. Hän tiesi, että miten tyttö lieneekin rikkonut, niin ei hän ollut tehnyt sitä pahuuttaan. Hän tunsi hänen katumuksensa, Hän tunsi myöskin hänen avuttomuutensa. Petra kuunteli äidin askelia alakerrassa, mutta ei kuullut niitä, hän värisi ajatellessaan että kuulee hänen nousevan ylös portaita, mutta hän ei tullut. Tyttö, joka oli käynyt auttamassa, oli mahtanut lähteä tiehensä, koskei ketään kuulunut tuomaan ruokaa. Itse puolestaan ei hän uskaltanut lähteä alas eikä liioin ikkunaan; sillä alhaalla saattoi seisoa joku odottamassa häntä. Särjetty ruutu päästi sisään kylmää aamulla ja vielä enemmän, kun taas tuli ilta. Hän oli pannut vaatteita pieneen kääröön ja pukeutunut lähtökuntoon. Mutta hänen täytyi odottaa raivoisaa joukkoa ja ottaa vastaan mitä tuleman piti.

Tuossa ne taas olivat! Vihellykset, huudot, kivenheitot, paljon pahempina kuin edellisenä iltana; hän kyyristyi nurkkaansa, kiersi kädet ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan ei äiti menisi niiden luo, kunhan ne vaan eivät murtautuisi sisään! Äkkiä ne rupesivat laulamaan, se oli pilkkalaulua ja vaikka joka sana vihlaisi häntä veitsellä, niin täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella; mutta heti kun hän käsitti, että äitikin oli sekoitettu juttuun, että he olivat tehneet itsensä syypäiksi niin hävyttömään vääryyteen, hän nousi; hän karkasi esiin, hän päätti puhua tuolle kurjalle roskajoukolle tai heittäytyä sen kimppuun; mutta kivi, toinen kivi ja vihdoin kokonainen kivisade lensi ikkunaan, lasisirpaleet helisivät, kivet vierivät pitkin huonetta ja tyttö pakeni taas piiloon. Hän hikoili ikäänkuin olisi seisonut kuumimmassa auringonpaahteessa; mutta hän ei enään itkenyt eikä pelännyt.

Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin ja niinpian kun ei hän mitään kuullut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän astui lasisirpaleiden päälle ja peräytyi, hän astui kiville ja jäi seisomaan, jottei kuuluisi; sillä nyt piti hiipimällä lähteä pois. Odotettuaan vielä runsaan puolen tunnin, veti hän kengät jalastaan, otti käärön ja avasi hiljaa oven. Taasen hän odotti viisi minuuttia, sitte hän hiljaa astui alas portaita. Tuntui raskaalta jättää äiti hyvästi sanomatta, kun oli tuottanut hänelle tämän surun; mutta pelko ajoi eteenpäin.

— Hyvästi, äiti! Hyvästi, äiti! kuiskasi hän joka askeleelta portaissa. — Hyvästi, äiti!

Hän oli päässyt alas, veti pari kertaa raskaasti henkeään saadakseen ilmaa, ja sitte kohti porstuan ovea! Samassa kävi joku takaapäin kiinni hänen käsivarteensa, hän päästi pienen parahduksen ja kääntyi. Se oli äiti. Gunlaug oli kuullut oven avautuvan, ymmärsi paikalla tyttären tarkoituksen ja odotti häntä tässä. Petra tunsi, ettei hän taistelutta pääsisi hänen ohitseen. Selityksestä ei olisi mitään hyötyä; mitä sanoja hän ikinä keksisi, ei niitä uskottaisi. No niin, tulkoon siis taistelu; eihän maailmassa ole mitään pahinta pahempaa ja sehän jo on hänen takanaan. Äiti kysyi hiljaa:

— Minne sinä aiot?

Tyttö vastasi yhtä hiljaa, sykkivin rinnoin:

— Minä pakenen!

— Minne sinä pakenet?

— En tiedä. Mutta minä tahdon pois täältä. Hän painoi kääröä lujemmin vastaansa ja jatkoi kulkuaan.

— Ei, seuraa minua! vastasi äiti, pidellen kiinni hänen käsivarrestaan; — minä olen pitänyt huolta kaikesta.

Petra päästi paikalla itsensä laukeamaan, kuten ihminen päästää käsistään liian raskaan taakan; hän läähätti kuin taistelun jälkeen ja antautui kokonaan äidin haltuun. Äiti astui hänen edellään pieneen koppiin kyökin takana, jossa ei ollut ikkunaa ja jossa paloi tulta; — siellä hän oli istunut piilossa, väkijoukon melutessa ulkopuolella. Koppi oli niin pieni, että he tuskin pääsivät siellä liikkumaan; äiti otti esiin mytyn, hiukan pienemmän kuin se jota Petra kantoi, aukaisi sen ja veti esiin merimiesvaatteet.

— Pue päällesi nämä, kuiskasi hän.

Petra oivalsi paikalla miksi niin piti tehtämän, mutta häntä liikutti, ettei äiti maininnut syytä. Hän riisuutui ja pukeutui, äiti auttoi häntä ja sattui siinä kerran niin likelle kynttilää, että Petra näki hänen kasvonsa ja ensi kerran näki Petra, että Gunlaug oli vanha. Oliko hän näinä vuorokausina käynyt vanhaksi vai eikö Petra ennen ollut sitä huomannut? Lapsen kyynel vieri alas äidin päälle, mutta hän ei katsahtanut ylös eikä toinenkaan sentähden saanut sanoja suustaan, öljytyn lakin hän viimeksi otti vastaan äidin käsistä ja pantuaan sen päähänsä, otti äiti käärön häneltä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi:

— Tule nyt!

He menivät taasen porstuaan, mutta eivät katuoven kautta. Gunlaug avasi oven pihamaalle ja lukitsi sen taasen. He kulkivat läpi hävitetyn puutarhan, yli kaadettujen puiden ja revityn aidan.

— Katso nyt ympärillesi, sanoi äiti; — et taida enään palata tänne.

Tyttö värisi eikä katsellut ympärilleen. He menivät ylätietä, metsää pitkin, siitä, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä sekä illan Gunnarin seurassa, illat Yngve Voldin ja vihdoin Ödegaardin kanssa. He astelivat lakastuneiden lehtien joukossa, joita nyt oli ruvennut varisemaan maahan; yön viileydessä häntä paleli oudoissa vaatteissa. Äiti kääntyi erästä puutarhaa kohti; Petra tunsi sen paikalla, vaikkei ollut seisonut sen mäen puolisessa päässä sen päivän jälkeen, jolloin hän lapsena hyökkäsi sen kimppuun; se oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli sen avain ja hän sulki heidät puutarhaan.

Vaikeaa Gunlaugin oli ollut aamupäivällä mennä Pedron luokse ja vaikeaa oli hänen nytkin tuoda hänen luokseen onnetonta tytärtään, jolle ei hän enään voinut antaa suojaa. Mutta sen täytyi tapahtua ja minkä täytyi tapahtua, sen Gunlaug osasi tehdä. Hän koputti kuistinoveen ja miltei heti kuulivat he askelia ja näkivät valoa; hetkisen perästä avasi Pedro oven, tullen vastaan matkavaatteissa ja matkasaappaissa, kalpeana ja peläten. Hänen kädessään oli talikynttilä ja hän huokasi, kun silmät sattuivat Petran kasvoihin, jotka olivat ihan paisuksissa itkusta; hän katsahti Pedroon; mutta kun ei Pedro uskaltanut tuntea häntä, ei hänkään uskaltanut tuntea Pedroa.

— Tämä tässä on luvannut auttaa sinua matkalle, sanoi äiti, katsomatta heihin kumpaankaan, astui pari askelta peremmä kuistille ja antoi toisten seurata perässään Pedron huoneeseen, toiselle puolelle. Huone oli pieni ja matala, omituinen, ummehtunut ilma lehahti heitä vastaan, tehden Petran pahoinvointiseksi; hänhän ei vuorokauteen ollut syönyt enempää kuin nukkunutkaan. Keskellä kattoa riippui häkki, jossa oli kanarilintu; täytyi kiertää, jottei töytäisi häkkiä vastaan; vanhat, raskaat tuolit, painava pöytä, pari suurta talonpoikaiskaappia, jotka ulottuivat kattoon asti, painostivat niin, että huone kävi vieläkin pienemmäksi. Pöydällä oli nuotteja ja niiden päällä huilu. Pedro Ohlsen vaelteli suurissa saappaissaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin tekemistä; heikko ääni kysyi perähuoneesta:

— Kuka siellä on? — kuka siellä on?

Pedro Ohlsen rupesi liikkuilemaan entistä nopeammin ja mutisi:

— Se on vaan … hm, hm … se on … hm, hm! jonka jälkeen hän hävisi sinne mistä ääni kuului.

Gunlaug istui ikkunan luona, molemmat kyynärpäät polvilla ja pää käsien varassa, tuijottaen hiekkaan, jota oli siroiteltu permannolle; hän ei puhunut, vaan veti silloin tällöin raskaan huokauksen. Petra seisoi oven luona, jalat yhdessä ja molemmat kädet rinnalla; sillä hän tunsi olevansa sairas. Vanha lyöntikello lappoi aikaa, talikynttilä pöydällä paloi pitkällä karrella, valuen. Mutta äiti tahtoi mainita jonkun syyn heidän täälläoloonsa ja sanoi:

— Minä tunsin kerran tämän miehen.

Ei enempiä sanoja eikä vastausta. Pedro viipyi poissa, kynttilä paloi surullisesti ja kello käydä raksutti. Petran pahoinvointi kasvoi kasvamistaan ja sen ohessa kuuli hän kuulemistaan äidin: "minä tunsin kerran tämän miehen!" Kello kävi käsiksi sanoihin ja alkoi laahata niitä: "Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!" Sittemmin kun Petra vaan joutui ummehtuneeseen ilmaan, nousi hänen eteensä huone pahoinvointineen ja kellon: "Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen". Eikä hän koskaan joutunut laivalle, jossa mädäntynyt vesi löyhkäsi kajutan lattian alla ja öljyn ja ruuan haju tuntui, jollei paikalla tullut merikipeäksi ja lakkaamatta, yötä ja päivää merikivun läpi nähnyt tuota huonetta ja kuullut kellon tikutusta: "minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!"

Kun Pedro palasi, oli hän saanut päähänsä villaisen myssyn ja hartioilleen vanhanaikaisen, kankean kauhtanan, joka oli nostettu pystyyn korville.

— Minä olen nyt valmis, sanoi hän. ja veti kintaat käsiinsä; näytti siltä kuin hän olisi ollut menossa pahimpaan ilmaan. — Mutta älkäämme unohtako kauhtanaa … hän kääntyi … — tälle … tälle … hän katsahti Petraan ja sitte Gunlaugiin, joka otti tuolin selustalta sinisen kauhtanan ja auttoi sen Petran ylle; mutta kun se sattui hänen nenäänsä, oli siinä huoneen haju niin suuressa mitassa, että hän pyysi raikasta ilmaa; äiti näki hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet kiireesti puutarhaan. Siellä joi hän raikkaassa yössä muutamia täysiä siemauksia kirkasta syysilmaa.

— Minne minä menen? kysyi hän alkaessaan tointua.

— Bergeniin, vastasi äiti ja auttoi häntä napittamaan kauhtanaa; — se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan tunne sinua… Valmiiksi tultuaan asettui hän portin luo. — Saat mukaasi 100 spesietaalaria, jos kävisi huonosti, niin onhan sinulla edes jotakin säästöä. Tämä tässä lainaa ne sinulle.

— Antaa, antaa, kuiskasi Pedro, astellen kadulle heidän ohitseen.

— Lainaa ne sinulle, toisti äiti, ikäänkuin ei hän olisi sanonut mitään; — minä maksan ne hänelle takaisin. … Hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan, sanoen: — kirjoita paikalla kun sinun käy hyvin, muttei ennemmin.

— Äiti!

— Ja sitte tämä soutaa sinut laivaan, joka on tässä ulkopuolella.

— Oi Jumala, äiti!

— Niin, muuta ei olekkaan. Minä en seuraa kauvemma.

— Äiti, äiti!

— Herra olkoon kanssasi. Hyvästi!

— Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!

— Äläkä kylmety matkalla!

Hän oli vaivoin saanut tytön puutarhanportin taakse ja sulki sen nyt.

Petra seisoi ulkopuolella ja katseli suljettua porttia. Hän tunsi olevansa niin yksin ja viheliäinen kuin ihminen ikinä saattaa tuntea — mutta juuri samassa nousi hyljättyyden tunteesta, vääryydestä, itkusta aavistus, usko; se välähti kuin tuli, joka syttyy ja sammuu, joka kohoaa korkeuksiin ja samassa taas romahtaa alas, mutta hetkisen ihanasti valaisee — tyttö avasi silmänsä ja seisoi seuraavana hetkenä paksussa pimeässä.

Läpi pienen kaupungin autioiden katujen, ohi suljettujen, lehdettömien puutarhojen ja suljettujen talojen, seurasi hän hiljaa miestä, joka kumarassa laahusteli suurissa saappaissaan ja kauhtanassa, jossa ei ollut kukkulia. He tulivat puukäytävään, jossa taasen kulkivat lakastuneissa lehdissä ja näkivät kummituksentapaisten tavottelevien oksien ojentuvan käymään kimppuunsa. He kapusivat alas vuorta keltaisen talaan taa, missä vene oli. Pedro rupesi mättämään siitä vettä; sitte hän souti tyttöä maata pitkin; se lepäsi suurena möhkäleenä, jota taivas raskaana painoi. Kaikki oli tasoittunut, maat, rakennukset, tunturit; hän ei nähnyt mitään siitä mitä hän lapsuudestaan asti eiliseen asti joka päivä oli nähnyt; se oli kaikki sulkeutunut pois näkyvistä kuten kaupunki, kuten ihmiset sinä yönä, jolloin hänet työnnettiin maailmalle eikä hän saanut yhtään jäähyväistervehdystä.

Laivalla, joka oli ankkurissa ihan likellä rantaa, odottamassa aamutuulta, käveli mies edestakaisin; heti kun hän näki heidät looringin alla, laski hän alas portaat, auttoi heidät kannelle ja varoitti kapteenia, joka hänkin heti tuli kannelle. Petra tunsi heidät ja he hänet, mutta kysymyksittä ja ilman myötätuntoa kerrottiin hänelle ihan tavallisena asiana kaikki mitä hänen tarvitsi tietää, nimittäin missä hänen piti nukkua ja mitä hänen piti tehdä, kun hän halusi jotakin tai tuli kipeäksi. Kipeäksi tuli hän miltei paikalla, kun pääsi alas, jonkatähden hän heti muutettuaan vaatteet, palasikin ylös. Silloin tuli hänen nenäänsä haju… oi, suklaanhaju ja hänet valtasi ääretön nälkä, se repi ja pisteli rintaa ja samassa tuli sama mies, joka oli ottanut heidät vastaan, kajutanovesta, kädessä kokonainen kupposellinen ja leivoksia; ne olivat hänen äidiltään, kertoi mies. Tytön syödessä kertoi hän vielä, että laivalle oli lähetetty kirstullinen hänen paraita pukujaan ja liina- ja villavaatteitaan, sitäpaitsi ruokaa ja muuta hyvää. Samassa hetkessä tuli äiti voimakkaana muistona Petran mieleen, hän sai hänestä suurpiirteisen kuvan, jommoista ei hänellä milloinkaan ollut ollut, mutta joka sittemmin pysyi koko elämän ajan. Ja tämän kuvan edessä teki hän rukouksessa lupauksen, lujan ja samalla surumielisen, että kerran tuottaa äidilleen iloa kaiken sen surun korvaukseksi, jota nyt on hänelle tuottanut.

Pedro Ohlsen istui hänen luonaan, kun hän istui, ja käveli hänen rinnallaan, kun hän käveli, kaiken aikaa koettaen liikkua niin, ettei olisi hänen tiellään, mutta juuri senkautta alituisesti ollen tiellä kannella, joka oli ylen täynnä tavaraa. Hänen kasvoistaan näki Petra vaan suuren nenän ja silmät, eikä niitäkään selvästi, mutta hänestä sai sen käsityksen, että hän kulki joidenkin ajatusten painamana, joita tahtoi sanoa, muttei saanut suustaan. Hän huokaili, hän istuutui, hän nousi, hän kierteli Petraa, hän istuutui taasen, mutta sanaakaan ei tullut ilmoille eikä Petrakaan puhunut. Vihdoin viimein täytyi Pedron heittää äänettömyytensä, hän veti kömpelösti taskustaan äärettömän nahkaisen lompakon ja kuiskasi, että nuo sata spesietaalaria olivat siinä — ja vähän enemmän. Petra ojensi kätensä kiittääkseen häntä ja hänen kasvonsa tulivat silloin niin likelle Pedroa, että hän näki hänen silmiensä kostean kiiltävinä riippuvan kasvoissaan. Sillä Petran mukanahan pakeni viimeinen pala sitä elämää, joka oli jäänyt hänen sammuvaan olemassaoloonsa. Hän olisi sentään niin mielellään sanonut tytölle jotakin, joka olisi antanut hänelle ystävällisen muiston loppuelämän ajaksi; mutta se oli häneltä kielletty ja vaikka hän siitä huolimatta olisi tahtonut sanoa sen, niin ei hän saanut sanoja suustaan; sillä tyttö ei auttanut häntä! Petra oli niin väsyksissä ja muisto siitä, että Pedro oli saanut hänet tekemään ensi synnin äitiä vastaan, ei tällä hetkellä ottanut jättääkseen häntä rauhaan. Hän ei jaksanut häntä sietää; asia paheni eikä parantunut, jota kauvemmin Pedro viipyi; sillä kun ihminen on väsyksissä, niin hän kyllästyy. Pedro raukka tunsi sen, täytyihän hänen lähteä, ja niin sai hän vihdoinkin kuiskatuksi hyvästi, ja veti kuivan käden kintaasta. Petra laski siihen lämpöisen kätensä ja he nousivat molemmat.

— Kiitoksia — ja viekää minulta terveisiä! sanoi hän.

Pedrolta pääsi huokaus tai kulahdus, pari lisää, sitte hän päästi irti käden, kääntyi ja astui takaperin, hiljaa alas portaita. Petra tuli vielä relingille, Pedro katsahti häneen, tervehti ja souti sitte hitaasti pois. Petra seisoi paikoillaan, kunnes hän oli pimentynyt pimeyteen. Mutta sitte hänkin läksi alas, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä väsymyksestä, ja vaikka hän oli sairas, nukkui hän heti kun oli päästänyt päänsä korvalliselle ja lausunut pari ensimäistä rukousta isämeitästä.

* * * * *

Samaan aikaan istui äiti keltaisen talaan luona; hän oli hitaasti seurannut heitä koko matkan ja istuutunut talaan luo juuri kun he läksivät maista. Samasta paikasta oli Pedro Ohlsen ennen muinoin lähtenyt soutamaan hänen kanssaan; siitä oli hyvin kauvan, mutta se tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun Pedro läksi soutamaan tytärtä.

Niinpian kuin Gunlaug näki Pedron palaavan yksinään, nousi hän ja läksi; sillä tiesihän hän nyt, että tytär oli hyvin päässyt laivaan. Hän ei lähtenyt kotiin, vaan kauvemma; hän tapasi pimeästä polun, joka johti tunturien poikki, ja rupesi astelemaan sitä. Yli kuukauden pysyi hänen talonsa kaupungissa autiona ja hävitettynä; hän ei tahtonut palata sinne ennenkuin tyttäreltä oli tullut hyviä tietoja.

Mutta sen ajan kuluessa pantiinkin mielipide häneen nähden koetuksen alaiseksi. Kaikki matalammat luonteet nauttivat kiihkeästi, kun saavat liittyä yhteen vainoomaan väkeviä, mutta vain niin kauvan kuin väkevät voivat tehdä vastarintaa; kun he näkevät, että nämä tyynesti antavat itseään rääkätä, tulee heille häpeän tunne ja sitä hyssytetään, joka vielä viskaa kiven. Tässä tapauksessa oli iloittu siitä että kuultaisiin Gunlaugin mahtavan äänen meluavan porraskäytävässä, oli ajateltu, että hän kutsuu merimiehet avukseen ja kehoittaa heitä katurähäkkään. Kun ei Gunlaugia kuulunut, joutui joukko kolmantena iltana sellaiseen vimmaan, että sitä tuskin saattoi hillitä. Päätettiin lähteä sisään hakemaan häntä, päätettiin laahata molemmat naiset kadulle, saattaa heidät pois kaupungista, ajaa heidät menemään! Ikkunoita ei edelliseltä illalta oltu korjattu; joukon hurratessa ryömi kaksi miestä sisään ikkunasta, avaamaan ovea — ja joukko hyökkäsi taloon! He hakivat kaikista huoneista, sekä ylhäältä että alhaalta, he rikkoivat ovia, he särkivät mitä eteen sattui, he hakivat joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä ja tytärtä, mutta ei löytynyt ketään ihmistä. Samassa silmänräpäyksessä jolloin tämä huomattiin, vaipui hiljaisuus joukkoon; ne jotka olivat käyneet sisällä, tulivat ulos, toinen toisensa perässä, ja piiloutuivat toisten taakse. Vähän ajan perästä oli talon edusta tyhjä.

Pian oli jo kaupungissa sellaisia, jotka sanoivat, että oli ollut hävytöntä kohdella turvattomia naisia sillä tavalla.

Tapausta pohdittiin kunnes päästiin yksimielisyyteen siitä, että mitä Kalastajatyttö lieneekään rikkonut, niin oli Gunlaug syytön ja sentähden oli hänelle tehty suurta vääryyttä. Häntä kaivattiin kovasti kaupungissa; tappelu ja juopuneiden rähinä alkoi kuulua päiväjärjestykseen; sillä kaupunki oli kadottanut poliisinsa. Sitäpaitsi kaipasivat ohikulkijat Gunlaugin mahtavaa persoonaa ovessa; varsinkin kaipasivat häntä merimiehet. Ei missään kuitenkaan ollut sellaista kuin hänen luonaan, sanoivat he; sillä siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, jokaisella oli ollut oma arvonsa hänen luottamuksessaan ja jokainen oli saanut häneltä apua tarpeen tullessa. Eivät merimiehet tai kipparit enempää kuin työnantajat tai perheenäidit olleet ymmärtäneet hänen arvoaan ennenkuin nyt, kun hän oli joutunut pois.

Sentähden kulki ilosanoma läpi kaupungin, kun joku oli nähnyt hänen istuvan talossaan, keittämässä ja paistamassa kuten ennenkin. Jokaisen piti mieskohtaisesti rientää saamaan vakuutusta, että ruudut olivat paikoillaan, ovi eheänä ja että savu nousi piipusta. Kyllä se oli totta! Siellä hän taas istui! — Ihmiset kömpivät toiselle puolelle porraskäytävää nähdäkseen paremmin; hän istui kivilaatalla ovensa edessä, hän ei katsonut ylös eikä ulos, silmä seurasi kättä ja käsi teki työtä: sillä hän oli palannut ansaitsemaan takaisin mitä oli menettänyt ja ensinnä nuo 100 spesietaalaria, jotka oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa tyytyivät ihmiset kurkistelemaan häneen ulkoapäin; he eivät pitkiin aikoihin uskaltaneet mennä hänen luokseen pahan omantuntonsa takia. Mutta vähitellen heitä rupesi tulemaan — ensinnä tulivat perheenemännät, ne ystävälliset ja hyväntahtoiset; he eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta puhua hänen kanssaan mistään muusta kuin asioista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muuta. Sitte tulivat kalastajat, sitte kauppiaat ja kipparit pestaamaan väkeä ja kuulemaan asianomaisen arvostelua — ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina merimiehet. Tämä mahtoi olla sovittua; sillä illemmalla tuli talo äkkiä niin täyteen, etteivät yksin molemmat huoneet joutuneet kiinni, vaan pöydät ja penkit, jotka kesäisin olivat puutarhassa, olivat otettavat esille ja asetettavat porstuaan, keittiöön, peräkamariin. Ei kukaan, joka tämän joukon näki, aavistanut, mitä tunteita liikkui sen mielessä; sillä samassa hetkessä, jolloin se astui kynnyksen yli, oli Gunlaug ottanut sen äänettömän komentonsa alle ja se leveä varmuus, jolla hän antoi jokaiselle omansa, painoi alas jokaisen tervetuliaissanan, jokaisen kysymyksen. Hän oli ennallaan; ainoastaan hiukset eivät enään olleet mustat ja meno oli hiljaisempi. Mutta kun merimiehet rupesivat tulemaan iloiselle tuulelle, eivät ne enään saattaneet hillitä itseään, vaan joka kerta kun Gunlaug ja palvelustyttö olivat ulkona, kehoitettiin Venemies-Nuuttia, joka aina oli ollut hänen suosikkinsa, juomaan hänen maljansa, kun hän tuli sisään. Hänkään ei kuitenkaan saanut rohkeutta siihen ennenkuin hänen verensä vielä lämpenivät; vihdoin, kun Gunlaug tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi hän ja sanoi, "että se oli hyvä, että hän oli palannut. Sillä sellaista se vaan oli, että — että, se oli hyvä, että hän oli palannut!" Tämä oli miesten mielestä oikein sanottu; he nousivat ja huusivat:

— Niin, se oli hyvä!

Ja ne jotka olivat eteläisessä ja keittiössä ja muissa huoneissa nousivat hekin ja puhkesivat samaan hyväksymisen huutoon ja venemies ojensi hänelle lasin ja huusi hurraata ja sitte jyräyttivät he kaikki muutamia hurraahuutoja niin että katto oli nousemaisillaan ilmaan ja lähtemäisillään lentoon. Pian julisti joku, että he olivat tehneet hänelle hävytöntä vääryyttä, sitte selitti toinen samaa ja vihdoin sadatteli koko joukko itseään siitä, että oli tehnyt hänelle hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin vaikenivat, toivoen sanaa Gunlaugin omasta suusta, sanoi Gunlaug, että hän kiittää heitä. — Mutta, lisäsi hän, yhä keräten tyhjiä laseja ja pulloja, — niinkauvan kun en minä sano siitä mitään, niin ei teidänkään tarvitse sanoa.

Hän läksi ulos, saatuaan käsiinsä niin paljon kuin saattoi kantaa ja palasi sitte hakemaan loppuja. Mutta siitä lähtien oli hänen valtansa horjumaton.