SEITSEMÄS LUKU.
Illalla ja pimeässä laski laiva ankkuriin Bergenin satamassa. Puoleksi pyörryksissä meritaudista vietiin Petra kapteenin veneessä lukemattomien laivojen, pienten ja suurten lomitse ylös merimiesten vilinään laitureille ja talonpoikien ja katupoikien hyörinään niissä kapeissa solissa, joiden läpi tie kulki. He seisahtuivat soman pienen rakennuksen eteen, jossa vanha vaimo kapteenin pyynnöstä ystävällisesti otti vastaan Petran. Hän tarvitsi ravintoa ja unta ja sai nämä molemmat tarpeensa tyydytetyiksi. Hän heräsi keskellä seuraavaa päivää reippaana ja iloisena kuulemaan uusia ääniä ja uutta kielensointua ja kun hän nosti uutimen, näkemään ympärillään uutta luontoa, uusia ihmisiä ja uutta kaupunkia. Hän oli itsekin tullut uudeksi, siltä hänestä tuntui, kun hän pysähtyi peilin eteen. Nämä kasvot eivät olleet entiset. Hän tosin ei voinut tehdä itselleen selkoa erosta eikä ymmärtänyt, että hänen iässään suru ja tuska hienontavat ja tekevät henkevämmäksi; mutta katsahtaessaan peiliin, täytyi hänen kuitenkin muistella viime öitä ja niitä muistellessa hän värisi. Sen tähden kiirehti hän valmistumistaan, päästäkseen alas siihen uuteen, joka häntä odotti. Hän tapasi emäntänsä ja useita naisia, jotka ensin tarkasti katselivat häntä ja sitte lupasivat ottaa hänet huomaansa; aluksi lupasivat he kuljettaa häntä kaupungilla. Samallahan hänen piti ostaa kaikellaista ja sentähden hän palasi yläkertaan hakemaan lompakkoaan, mutta häntä hävetti viedä alas paksua, likaista lompakkoa ja sentähden avasi hän sen siellä, ottaakseen esiin rahan. Hän ei tavannut sieltä 100 spesietaalaria, vaan kolmesataa! Pedro Ohlsen siis taas antoi hänelle rahaa vasten äidin tietoa ja tahtoa. Niin vähän ymmärsi hän rahan arvoa, ettei summan suuruus ensinkään ihmetyttänyt häntä; sentähden ei liioin pälkähtänyt hänen päähänsä miettiä syytä tähän anteliaisuuteen. Sensijaan että olisi saanut ilosta säihkyvän kirjeen aavistavine kysymyksineen, sai Pedro Ohlsen Gunlaugilta kirjeen, jonka tytär oli kirjoittanut äidille ja jossa hän, huonosti salaten vihaansa, ilmiantaa hyväntekijänsä ja kysyy, mihin hänen on paneminen salavihkaa annettu lahja.
Ensi vaikutus kaupungista oli voimakas luonnonvaikutus. Hän ei saattanut päästä siitä tunteesta, että tunturi oli niin likellä, että hänen täytyi olla varoillaan, Häntä painosti joka kerta kun hän avasi silmänsä ja sitte hän taasen tunsi halua ojentaa kätensä ja kolkuttaa. Toisinaan taas tuntui siltä kuin ei olisi ollut minkäänlaista ulospääsyä. Auringon hylkäämänä ja pimeänä yleni tunturi, pilvet riippuivat raskaina alapuolella tai kiitivät yläpuolella; tuuli ja sade vaihtelivat lakkaamatta; tuntureilta ne tulivat, tunturit päästivät ne kaupungin kimppuun. Mutta ihmisjoukoissa hänen ympärillään ei ollut mitään painostavuutta. Hän kävi pian iloiseksi heidän joukossaan, sillä heidän ahkeruudessaan oli jotakin vapaata, kevyttä ja iloista, jota ei hän tuntenut ja joka, hänen viimeisten kokemustensa perästä, loisti vastaan kuin hymy ja tervetuliaistoivotus. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä lausui mieluinten tahtovansa olla siellä missä oli koolla paljon väkeä, vastattiin hänelle, että hänen sitte olisi mentävä teatteriin; siellä hän tapaisi monta sataa ihmistä samassa talossa. Niin, sen hän tekisikin; lippu ostettiin, teatteri oli ihan vieressä ja määrättyyn aikaan hänet saatettiin sinne ja hänelle näytettiin paikka parven ensi penkillä. Hän istui suuressa, häikäisevässä valossa, monen sadan iloisen ihmisen joukossa, ympärillä heleitä värejä ja puheen sorinaa, joka kuni meren pauhina vieri hänen päällitseen joka haaralta.
Petralla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän täällä sai nähdä. Eihän hän tietänyt muuta kuin sen minkä Ödegaard oli hänelle sanonut ja satunnaiset tuttavat kertoneet. Mutta teatterista ei Ödegaard ollut maininnut sanaakaan; merimiehet olivat kertoneet teatterista, jossa oli villejä eläimiä ja ratsutaitureja, ja poikien päihin ei ollut pälkähtänyt puhua näytelmistä, vaikka he koulussa olisivatkin saaneet niistä joitakin tietoja; sillä pienellä kaupungilla itsellään ei ollut teatteria, ei edes taloa, jota sanottiin teatteriksi; matkustavat eläintenkesyttäjät, nuorallatanssijat ja ilvehtijät esiintyivät joko jossakin ranta-aitassa tai taivasalla. Hän oli niin taitamaton, ettei hän ymmärtänyt kysyäkään; hän istui hyvässä turvassa ja odotti jotakin ihmeellistä, esimerkiksi kameleja tai apinoita. Näissä mietteissä hän vähitellen rupesi näkemään eläimiä joka kasvoissa ympärillään, hevosia, koiria, kettuja, kissoja, hiiriä ja se huvitti häntä. Sentähden kokoontui orkesteri ilman että hän huomasi sitä. Pelästyneenä hypähti hän ilmaan; sillä vaskirummut, rummut, pasunat ja torvet aloittivat terävän jylisevästi alkusoiton. Hän ei eläissään ollut kuullut enempää soittoa yhtaikaa kuin pari viulua ja ehkä huilun; tämä pauhaava ihanuus pani hänet kalpenemaan, siinä oli jotakin, joka muistutti kylmää, mustaa hyökylainetta; hän odotti peloissaan, että tulisi jotakin vielä pahempaa eikä kuitenkaan toivonut sen loppuvan. Pian rupesivat lempeämmät soinnut valaisemaan ja avautui näköaloja, jommoisia ei hän ikinä ollut nähnyt unissaankaan. Soitto keinutti häntä sinne, ilo ja kisa kajahtelivat ilmassa, koko parvi kiiti pitkin siiven vedoin ylöspäin; se aleni hiljalleen, se kokoontui mahtavasti yhteen, se lensi huimana ja tulisena hajalle — kunnes suuri pimeys laskeutui peittämään kaikkea; tuntui siltä kuin se olisi hävinnyt rytisevään kosken kuohinaan. Sitte taas yksinäinen sävel kuin lintu märällä oksalla syvyyden partaalla; alakuloisena, pelonalaisena se alkoi, mutta ilma seestyi sen laulaessa, jo pilkisti esiin vähän päivääkin — ja taasen täytti tuo kumma auringonsäteiden takainen kiikunta ja lepatus pitkät, siintävät näköalat. Kun tätä oli kestänyt hetkisen, sulivat ne lauhaan rauhaan; riemuiset joukot etenivät etenemistään, ei näkynyt mitään muuta kuin säteet, jotka värisivät ja kimmeltelivät ilmassa; yli koko äärettömän aavan vain aurinkoa, valon kehräämää ja hiljaista — ja tähän autuuden uneen se nukkui.
Tyttö nousi ehdottomasti, kun soitto loppui, sillä hänkin oli valmisna! Oi ihmettä, tuossa nousi kaunis, maalattu seinä häntä vastapäätä suoraan kattoon! Hän oli kirkossa, kirkossa, jossa oli pylväitä ja pilareja, kirkossa, jossa urut pauhasivat ja juhlavalot loistivat ja ihmiset astelivat häntä vastaan puvuissa, joita ei hän tuntenut, ja puhuivat — niin, he puhuivat kirkossa ja kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Mitä? he puhuivat jo myöskin hänen takanaan.
— Istukaa, istukaa! sanoivat he, mutta eihän siellä ollut mitään mihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivät niinikään seisomaan ja jota kauvemmin hän heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle selveni, että nämä puvut olivat samat, jotka hän oli nähnyt eräässä pyhän Olavin kuvassa — ja samassa, samassahan he mainitsivat pyhän Olavin nimen! —
— Istukaa, istukaa! kuuli hän taas takaansa. — Istukaa! huusivat useat äänet.
Taitaa olla jotakin siellä takapuolellakin, ajatteli Petra ja kääntyi nopeasti. Joukko raivostuneita kasvoja, toiset suorastaan uhkaavia, oli häntä vastassa; eivät asiat nyt ole oikein, ajatteli hän ja aikoi lähteä pois; silloin vetäisi vanha vaimo, joka istui hänen vieressään, hiljaa häntä hameesta.
— Mutta istukaa toki, lapsi, kuiskasi hän; — takanaolijathan eivät näe mitään!
Kädenkäänteessä oli tyttö paikoillaan, sillä tietysti: teatteri on tuolla sisällä ja me katselemme; — tietysti, teatteri! hän toisti sanan ikäänkuin muistuttaakseen itseään ja katsoi sitte taas kirkkoon; mutta sitä joka puhui, ei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta saattanut ymmärtää; vasta kun hän oikein huomasi, että se oli kaunis nuori mies, käsitti hän myöskin yhden ja toisen hänen sanoistaan ja kun hän kuuli hänen puhuvan rakkaudesta ja olevan rakastuneen, ymmärsi hän suurimman osan. Tuli sisään kolmas, joka silmänräpäyksessä veti hänet pois kauniista nuoresta miehestä; sillä hän tiesi kuvista, että se mahtoi olla munkki ja munkkeja hän aina kovasti oli halunnut nähdä. Munkki asteli niin ääneti, hän oli niin hiljaa, niin, hänellä oli hyvin jumalinen käytös, hän puhui selvästi, hitaasti, Petra seurasi joka sanaa. Mutta äkkiä hän kääntyy ja sanoo ihan päinvastaista kuin sanoi ennen. — Jumala, se on roisto! kuulkaa, hän on roisto ja senhän hän on näköinenkin! Ettei nuori, kaunis mies sitä huomaa! pitäisihän hänen toki se kuulla!
— Hän pettää teitä! kuiskasi Petra puoliääneen.
— Hsss! sanoi vanha nainen.
Ei, nuori mies ei kuullut sitä, hän meni pois vaarallisen luottavana, he menivät kaikki pois — ainoastaan vanha mies tulee sisään. Mitä kummaa? Kun se vanha mies puhuu, niin on ihan kuin nuori puhuisi ja kuitenkin se on se vanha mies — ja kas, kas! Loistava joukko valkopukuisia tyttöjä kulkee hitaasti, ääneti, kaksitellen läpi kirkon; hän näki heidät pitkän aikaa sen jälkeen kun he olivat menneet ohi — ja hänen muistossaan väikkyi samantapainen näky hänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli kerran äitinsä mukana kulkenut tunturien yli; kahlien vastalangenneessa lumessa pelästyttivät he äkkiarvaamatta lentoon metsäkanaparven, joka silmänräpäyksessä täytti ilman heidän edessään; valkoiset ne olivat, valkoiset kuin lumi, valkoiset kuin metsä — kauvan jälkeenpäin liitivät kaikki ajatukset valkoisina ohitse, ja samoin täälläkin hetkisen.
Mutta yksi näistä valkopukuisista naisista kulkee yksin, seppel kädessä ja polvistuu; vanha on polvistunut hänkin ja valkopukuinen puhuu hänelle. Vanhalla on hänelle viestejä ja kirje vieraalta maalta, hän ottaa sen esiin, valkopukuisesta saattaa huomata, että se tulee sellaiselta, jota hän rakastaa — oi kuinka ihanaa, kaikkihan he täällä rakastavat! Mies avaa sen — ei se olekkaan mikään kirje, se on soittoa täynnä — niin, kas, kas: itsehän hän onkin kirje; vanha mies on nuori ja hän on valkopukuisen rakastettu! He syleilevät toisiaan … totta totisesti: he suutelevat toisiaan … totta totisesti: he suutelevat toisiaan! — Petra tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja peitti kasvot käsillään seuratessaan jatkoa; kas, nyt hän kertoo valkopukuiselle, että heidän heti pitää mennä naimisiin ja tyttö nykäisee nauraen häntä parrasta ja sanoo, että hän on tullut raakalaiseksi ja hän sanoo, että tyttö on tullut niin kauniiksi ja hän antaa tytölle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultakengät ja kultaisen vyön, mies sanoo reippaasti hyvästit ja menee kuninkaan luo puhumaan häistä. Hänen morsiamensa katsahtaa hänen jälkeensä niin että loistaa — mutta kun hän kääntyy ilman häntä, on ympärillä niin tyhjää.
Silloin liukuu seinä taas nopeasti alas. Joko se nyt on lopussa? Juuri kun vasta alkoi? Hehkuvana kääntyi hän vanhan naisen puoleen:
— Lopussa?
— Ei, ei, lapsi, se oli ensi näytös. On viisi samallaista; niin on, toisti hän huoahtaen; — on viisi samallaista.
— Samasta asiasta? kysyi Petra.
— Mitä te sillä tarkoitatte?
— Tulevatko samat ihmiset sisään ja kaikki menee eteenpäin?
— Te kai ette koskaan ole ollut teatterissa?
— En.
— Niin, niin, ei niitä teattereja joka paikassa ole; se on niin kallista.
— Mutta mitä tämä on? kysyi Petra jännityksessä tuijottaen; ikäänkuin ei jaksaisi odottaa vastausta; — keitä nämä ihmiset ovat?
— Se on seurue, jota tirehtööri Naso johtaa, mainio seurue; hän on niin taitava.
— Hänkö ne keksii? Tai miten se on? - Herranen aika, vastatkaa toki!
— Rakas lapsi, ettekö te tiedä mikä näytelmä on? Mistä te olette?
Mutta kun Petra muisti syntymäkaupunkinsa, muisti hän samalla myöskin häpeänsä, pakonsa. Hän vaikeni eikä enään uskaltanut kysellä.
Toinen näytös tuli ja sen mukana kuningas, niin, se oli kuningas, nyt hän sai nähdä kuninkaankin! Ei hän kuullut mitä hän sanoi, ei hän nähnyt kenen kanssa hän puhui, hän katseli kuninkaan vaatteita, kuninkaan käytöstä, kuninkaan kasvonilmettä; hän heräsi vasta, kun nuori mies tuli sisään ja nyt läksivät kaikki noutamaan morsianta! — Sitte täytyi taas odottaa.
Väliajalla kumartui vanha nainen hänen puoleensa.
— Eivätkö ne teidänkin mielestänne näyttele kauniisti? sanoi hän.
Petra katselee häneen kummissaan.
— Näyttelevätkö ne? mitä se on?
Hän ei huomannut, että kaikki ympärillä katselivat häneen ja että vanha nainen oli lähetetty kysymään; hän ei kuullut, että hänelle naurettiin.
— Mutta ne eivät puhu kuten me? kysyi hän, kun ei saanut vastausta.
— Nehän ovat tanskalaisia, vastasi nainen ja nauroi hänkin. Silloin käsitti Petra, että hyvä vanhus nauroi hänen monia kysymyksiään, ja vaikeni; ja jäi lakkaamatta katselemaan esirippua.
Kun se taasen nousi, sai hän sen suuren ilon, että näki arkkipiispan. Ja nytkin kävi kuten ennen: hän unohtui niin kokonaan katsomaan häneen, ettei kuullut sanaakaan siitä mitä hän puhui. Samassa kuului soittoa, oi niin hiljaista, niin kaukaa, mutta se likeni; se oli naisten laulua, huilun- ja viulujen soittoa ja sitäpaitsi soi joku kone, joka ei ollut kitara mutta samalla kuin monta kitaraa, vaan pehmeämpänä, täyteläisempänä, lentävämmin sävelin; kaikki soinnut yhdessä pauhasivat pitkin aalloin —, ja kun ne olivat vaihtuneet läikkyviksi väreiksi, tuli saattue, sotamiehiä pertuskoineen, kuoripoikia suitsutusastioineen, munkkeja kynttilöineen ja kuningas, kruunu päässä ja hänen rinnallaan ylkä, puettuna valkoisiin, — ja sitte taasen valkoiset naiset, siroitellen ruusuja ja soittoa morsiamen tielle, joka kulki valkoisessa silkissä, hiuksissa punainen seppel; hänen rinnallaan asteli korkea nainen, purppuralaahustin valumassa alas selkää, purppuralaahustimessa kultaisia kruunuja, päässä pieni, loistava kruunu, se mahtoi olla kuningatar! Koko kirkko tuli täyteen heidän laulujaan ja värejään, ja kaikki mitä sittemmin tapahtui, alkaen siitä kun ylkä talutti morsiamen morsiusjakkaralle, jolle he polvistuivat, koko saattueen polvistuessa ympärille, siihen asti kun arkkipiispa saapui ristiveljiensä saattamana, oli vain uusia renkaita värikkäissä musiikkivitjoissa.
Mutta juuri kun vihkimisen piti tapahtua, nosti arkkipiispa sauvansa ilmaan ja kielsi sen; heidän vihkimisensä oli vasten pyhiä säädöksiä, he eivät koskaan voisi saada toisiaan, — oi taivaallinen isä, armahda! — morsian pyörtyi ja Petrakin kaatui läpitunkevasti parkaisten; sillä hän oli noussut!
— Vettä, tuokaa vettä! huudettiin ympärillä.
— Ei, vastasi vanha nainen; — ei hän pyörtynyt, ei sitä tarvita!
— Ei sitä tarvita, toistettiin, — hiljaa!
— Hiljaa! huudettiin alhaalta permannolta.
— Hiljaa siellä parvella!
— Hiljaa! vastattiin parvelta.
— Ei teidän pidä siitä niin sydämistyä; se on kaikki tyyni satua ja ilveilyä, kuiskasi vanha nainen; — mutta rouva Naso näyttelee erinomaisesti.
— Hiljaa! huudahti nyt Petrakin, joka jo oli painunut keskelle toimintaa; sillä pirullinen munkki oli rientänyt paikalle, miekka kädessä; rakastavaisten täytyi ottaa vaate ja hän leikkasi sen kahtia heidän välillään, kuten kirkko leikkaa, kuten tuska leikkaa, kuten miekka leikkasi paratiisin portilla ensi päivänä. Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle valkoisen; se sitoi hänet luostariin elinajaksi. Se mies, jolle hän kuului läpi ajan ja iäisyyden, oli tietävä, että hän on elossa, mutta hän ei saa häntä; että hän on siellä, mutta hän ei koskaan saa häntä nähdä; kuinka sydäntäsärkevästi he sanoivat toisilleen hyvästi, suurempaa tuskaa kuin heidän, ei saattanut maailmassa olla!
— Herranen aika! kuiskasi vanha nainen, kun esirippu laski; — älkää toki olko noin hullunkurinen! eihän se ole kuin rouva Naso, tirehtöörin rouva.
Petra pingoitti auki silmänsä ja katseli katselemistaan hyvää naista; hän luuli häntä hulluksi ja kun nainen jo kauvan oli luullut Petrasta samaa, katselivat he tuontuostakin jonkun verran arasti toisiinsa, mutta eivät enään puhuneet.
Kun esirippu taasen nousi, ei Petra enään saattanut seurata; sillä hän näki vaan morsiamen luostarimuurien takana ja sulhasen yötä päivää ulkopuolella epätoivoisena; hän kärsi heidän tuskansa ja rukoili heidän rukouksensa; mutta mitä hänen silmiensä edessä tapahtui, liukui väritönnä ohitse. Juhlallinen hiljaisuus hänet vihdoin kutsui takaisin; tyhjä kirkko avartui, vain kellon kaksitoista lyöntiä kajahti. Holveissa alkaa jyristä, muurit värisevät, pyhä Olavi on kääriliinoissaan noussut arkustaan, suurena ja hirvittävänä; miekka kädessä hän tulee, vartijat pakenee, ukkonen jyrisee ja ojennettu miekka lävistää munkin. Sitte pimenee ja näky on poissa. Mutta munkki on paikoillaan tuhkaläjänä, siinä mihin pitkäisen tuli iski.
Petra oli tietämättään pidellyt kiinni vanhasta naisesta, joka kovasti oli pelästynyt, kun Petra suonenvedontapaisesti oli iskenyt häneen kiinni; nähdessään hänen kalpenemistaan kalpenevan, riensi hän nyt sanomaan:
— Herra siunaa, lapsi, sehän on vaan Knutsen! Tämä on ainoa osa, jonka hän osaa näytellä, hän kun puhuu niin karkeasti.
— Ei, ei, ei, ei, minä näin liekkejä hänen ympärillään, sanoi Petra, — ja kirkko värisi hänen askeltensa alla!
— Mutta hiljaa nyt! huudettiin monelta taholta.
— Ulos se, joka ei osaa olla hiljaa!
— Hiljaa parvella! huudetaan permannolta.
— Hiljaa! vastataan parvelta.
Petra oli käpristynyt kokoon, ikäänkuin piiloittuakseen, mutta unohti heidät samassa kaikki; sillä kas, rakastavaiset ovat taas tuossa, pitkäisen tuli on murtanut heille tien auki, he aikovat paeta! He ovat löytäneet toisensa, he syleilevät toisiaan — suojele heitä nyt, taivaan Jumala!
Silloin nousee torvien ja huutojen melu, ylkä temmaistaan hänen rinnaltaan, taistellaan isänmaan puolesta, hän haavoittuu, hän lausuu kuollessaan tervehdyksen morsiamelleen! — — Petra käsittää mitä oikeastaan on tapahtunut vasta kun morsian hiljaa astuu sisään — ja näkee armaansa ruumiin! Silloin tuntuvat tuskan pilvet kokoontuvan yhteen ainoaan kohtaan; mutta ainoa katse ne hajoittaa: morsian nostaa katseensa kuolleen rinnalta ja rukoilee itselleen kuolemaa! Taivas avautuu tälle katseelle, tulee valoa, hääsali on siellä ylhäällä, päästäkää morsian sisään! Niin — hän jo saattaa nähdä sinne sisään; sillä hänen katseestaan loistaa rauha kuni rauha korkeilla tuntureilla. Silloin painuvat silmäkannet umpeen: taistelu sai korkeamman ratkaisun, heidän uskollisuutensa suuremman palkan: morsian on nyt hänen luonaan.
Petra istui kauvan hiljaa; sydän oli kohonnut uskon siivillä, suuruuden voima täytti hänet. Hän kohosi ylös kaikesta, mikä oli pientä, hän kohosi pelon ja tuskan yläpuolelle, hän nousi, hymyillen kaikkia vastaan, jotka olivat veljiä ja sisaria; pahaa, mikä eroittaa, ei ollut olemassa, pitkäinen oli musertanut sen alleen. Ihmiset hymyilivät takaisin hänelle; hänhän se näytelmän aikana oli ollut puolihulluna; — mutta hän ei heidän hymyssään nähnyt muuta kuin heijastuksen omasta voitostaan. Siinä uskossa, että he hymyilivät yhdessä hänen kanssaan, hymyili hän niin säteillen takaisin, että heidän täytyi yhtyä hänen hymyynsä; hän astui alas leveitä portaita, kahden väistyvän rivin välillä, jotka heijastivat hänen iloaan ja sitä kauneutta, joka hänen yllään säteili. Säteet meidän sisässämme saattavat joskus käydä niin voimakkaiksi, että me annamme kirkkautta kaikelle ympärillämme, vaikkemme itse sitä näe. Maailman suurinta voittokulkua on matkata omien loistavien ajatustensa julistamana, kantamana ja saattamana.
Kun hän itsensä tietämättä oli päässyt kotiin, kysyi hän mitä se oikein oli ollut. Läsnä oli useita, jotka hänet ymmärsivät ja osasivat antaa selittävän vastauksen. Ja kun hän oli saanut varman selvyyden siitä mitä näytteleminen oli ja suuret näyttelijät saivat aikaan, nousi hän ja sanoi:
— Se on suurinta maailmassa, siksi minä tahdon tulla.
Heidän ihmeekseen puki hän uudelleen ylleen ja läksi ulos; hänen täytyi saada olla yksinään ulkona luonnossa. Hän asteli kaupungin ulkopuolelle ja kulki kovassa tuulessa likeiselle niemelle. Siellä alla raivosi meri, mutta kaupunki lepäsi molemmin puolin lahtea valoisassa sumussa, jonka takana lukemattomat yksityiset tuikut tekivät työtä, voimatta muuta kuin loistaa harson läpi, nousemaan ne eivät saaneet sitä. Siitä tuli hänen sielunsa kuva. Suuri synkkyys hänen jalkainsa alla kumisi jylhästi viestejään läpitunkemattomasta syvyydestä; joko piti vaipua sinne alas tai koettaa loistaa loistavien mukana. Hän kysyi itseltään minkätähden ei hän koskaan ennen ollut tuntenut näitä ajatuksia ja hän vastasi itselleen syyn olevan sen, että vain silmänräpäykset hallitsivat häntä; nyt hän kuitenkin tunsi, että hänkin hallitsi silmänräpäyksiä. Nyt hän sen näki: hänelle annettaisiin yhtä monta silmänräpäystä kuin tuolla oli noita tuikkivia valoja ja hän rukoili Jumalaa, että työllä voisi täyttää ne kaikki, niin ettei Hän olisi turhaan sytyttänyt yhtään. Hän nousi, sillä kävi jäinen viima; hän ei ollut viipynyt kauvan, mutta kun hän asteli kotiin päin, tiesi hän minne kulki.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi hän teatterinjohtajan oven takana. Sisältä kuului suuri tora; toinen ääni tuntui muistuttavan eilistä rakastajatarta, tosin se nyt soi toisessa äänilajissa, mutta se sai silti Petran vapisemaan. Hän odotti kauvan; kun ei torasta koskaan tuntunut tulevan loppua, koputti hän.
— Tulkaa sisään! huusi hyvin äkäinen herranääni.
— Oo! vinkui naisenääni ja avatessaan näki Petra valtoimien hiusten ja yöpuvun pelossa pakenevan sivuovesta. Johtaja, pitkä tihrusilmä mies, asteli vimmastuneena edestakaisin ja riensi panemaan nenälleen kultasankaisia silmälaseja. Pitkä nenä hallitsi siihen määrään koko kasvoja, että kaikki muu oli olemassa sitä varten, silmät pistivät kuni pyssynpiiput esiin tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana sen ja metsän eli "etumurroksen" välillä.
— Mitä te tahdotte? hän pysähtyi äkkiä. — Tekö pyritte kööriin? kysyi hän kiireesti.
— Kööriin — mitä se on?
— Vai ette te sitä tiedä, vai niin, vai; mitä te sitte tahdotte?
— Tahdon ruveta näyttelijäksi.
— Vai siksi te tahdotte ruveta — ettekä tiedä mitä kööri on, vai niin, vai. — Mutta tehän puhutte murretta!
— Murretta, mitä se on?
— Vai ette siis tiedä sitäkään ja tahdotte kuitenkin ruveta näyttelijäksi, vai niin; niin, se on norjalaisten tapaista. Murretta, se on sitä, ettette puhu kuten me.
— Niin, mutta minä olen harjoitellut sitä koko aamun.
— Vai niin, vai olette; kas, kas! Antakaappa kuulla!
Ja Petra nousi, asettui ja lausui niin tanskalaisella ääntämisellä kuin suinkin eilisen rakastajattaren mukaan: "Sua tervehdin rakkaani, hyvää huomenta!"
— Mutta minä luulen, että paholainen riivaa teitä; oletteko te tullut tänne tekemään pilkkaa vaimostani!
Naurunrämäkkä kuului sivuhuoneesta ja johtaja avasi oven ja puhui huoneeseen vähääkään muistamatta, että he hetki sitte olivat riidelleet kuin elämä tai kuolema olisi ollut kysymyksessä:
— Täällä on norjalainen tyttö, joka tahtoo karikoida sinua, tule toki katsomaan!
Naisen pää, mustat, uhkamieliset hiukset sekaisin, silmät tummina, suu suurena, katsahti todella ulos ja nauroi. Ja kuitenkin riensi Petra häntä vastaan; sillä varmaan se oli rakastajatar, — ei, hänen äitinsä, arveli hän likemmä tultuaan. Hän katseli naista ja virkkoi:
— En tiedä — tekö se olette — vai hänen äitinsä!
Jo nauroi johtajakin; naisen pää oli vetäytynyt näkymättömiin, mutta nauroi sivuhuoneessa. Petran hämäännys kuvastui niin voimakkaana hänen kasvoissaan, asennossaan ja ilmevaihtelussaan, että johtaja kävi tarkkaavaksi; hän katseli häntä hetkisen, otti sitte kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Lukekaappa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte.
Petra teki sen paikalla.
— Ei, ei, se on hullua — kuulkaa nyt! hän luki tytölle ja tyttö perässä, aivan kuten hän. — Ei, ei, se on hullua, lukekaa norjaksi — helkkarissa, norjaksi! — ja Petra luki taas entiseen tapaan. — Ei, sanon minä, se on ihan rutihullua. Ettekö te ymmärrä mitä minä tarkoitan? Oletteko te tyhmä? — Hän koetti koettamistaan ja antoi hänelle toisen kirjan: — tämä on päinvastaista, se on koomillista, lukekaa se! — Ja Petra luki, mutta sama hälinä siitä nousi, kunnes johtaja kyllästyi ja huusi: — ei, ei, ei! lakatkaa helkkarissa! Mitä te näyttämöltä haette? Mitä hittoa te tahdotte näytellä?
— Tahdon näytellä sitä mitä eilen näin.
— Ahaa! Tietysti, niin! No ja entä sitte?
— Niin, sanoi tyttö ja kävi ujoksi, — minusta se eilen oli niin kaunista, mutta tänään minä sentään olen ajatellut, että olisi vielä kauniimpaa, jos se loppuisi onnellisesti ja minä antaisin sille hyvän lopun.
— Vai niin te tekisitte! Vai niin. Eihän mikään estä. Runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enään kelpaa ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, haluatte runoilla hänen teoksensa uudelleen; — niin, se on norjalaista!
Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain ymmärsi, että tie nousi pystyyn ja häntä rupesi peloittamaan.
— Enkö minä saa? kysyi hän hiljaa.
— Kyllä, herra nähköön, ei mitään ole tiellä, tehkää hyvin! — Kuulkaa, sanoi hän muuttuneella äänellä ja meni tytön luo, — teillä ei ole näytelmästä enempää käsitystä kuin kissalla. Teillä ei ole kykyä koomillisuuteen enempää kuin traagillisuuteenkaan, minä olen nyt koetellut teitä kummassakin. Koska teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, niin ihmiset kai ovat panneet päähänne, että te osaisitte näytellä paljon paremmin kuin vaimoni, tietysti! ja te tahdotte heti kiivetä ohjelmiston suurimpaan osaan ja yksin tein runoilla sen uudelleen; — niin, sellaisia ovat norjalaiset, ne väet ne osaavat!
Petran hengitys oli käynyt yhä lyhyemmäksi, hän ponnisteli ponnistelemistaan ja uskalsi vihdoin kuiskata:
— Enkö minä todellakaan saa?
Johtaja oli seisonut ikkunassa ja katsonut ulos, varmana siitä, että tyttö oli lähtenyt; kummastuneena hän kääntyy; mutta nähdessään tytön mielenliikutuksen ja miten ihmeellisen voimakkaasti se hallitsi hänen koko olentoaan, jää hän hetkeksi seisomaan, käy äkkiä kiinni kirjaan ja virkkaa taasen äänin ja ilmein, joista kaikki äskeinen on pois pyyhitty:
— Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan kuulla ääni. — No, antakaa kuulla!
Mutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.
— Älkää pelätkö, no!
Vihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja pyysi häntä lukemaan uudelleen "tunteellisemmin"; siitä tuli vieläkin huonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:
— Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta vapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän näyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin hyvin merkillinen. — Ja nyt tämä saakin riittää!
Mutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:
— Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan…
— Niin, tietysti — osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon paremmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. — — — Niin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!
Tyttö kääntyi ovea kohti ja purskahti itkuun. —
— Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti häneen valon; — ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte tyhmyyksiä teatterissa?
Tyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.
— Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen. "Kalastajatyttö"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran kanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän "tunsi teidät hyvin". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte siellä koetella kujeitanne — niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on siisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä muuksi. — Menkää! — Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!
Ja Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän juoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta päivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta huomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä ja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan maininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän oli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut huoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja torjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin, vaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi — hän oli pelastettu.
* * * * *
Samana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin. Ei hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei häntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja kirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren sateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas kuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa kummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se väistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava jylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän matkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä ja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka matkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli useista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja nyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla. Tienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan alhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata; siellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia taloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän oli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin niin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä eteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi turvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka nyt johti läpi pimeän ja rajuilman.