KAHDEKSAS LUKU.
Lämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin hiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi kesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä päivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat ovat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla vilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.
Ne olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua, lehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä hölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan talon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi kaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä kohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja köynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen edessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-, kirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla karviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta kaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia saarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja mahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä suojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin ja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan, kävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:
— Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan syrjää.
Pari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta vastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja vasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä karjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja kovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä pieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku, jotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän puhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua vadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. — Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti, käsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen suoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli. Rovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa matala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään katsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään. Hänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja törröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä tuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan paidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi; eivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten, tukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat suoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset. Hän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut rattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen tyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta kuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen ja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin viittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi — ja Petran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli:
— Isä, täällä on matkustava neiti, joka tahtoisi levätä meillä päivän.
— Olkoon tervetullut! huusi rovasti vastaan, laski vadin käsistään ja meni konttoriin, heti oikealla puolella, nähtävästi peseytymään ja siistiytymään. Petra seurasi neitiä etehiseen, joka oikeastaan oli etuhuone, niin valoisa ja leveä se oli; kyytipoika sai saatavansa, Petran tavarat kannettiin sisään, itse puolestaan hän sivuhuoneessa, vastapäätä konttoria, hiukan pukeutui ja meni sitte taas etehiseen, josta hänet johdettiin arkihuoneeseen.
Mikä valoisa, suuri huone! Miltei koko puutarhanpuoleinen seinä oli paljasta ikkunaa, keskiosa samalla puutarhan ovena. Ikkunat olivat leveät, korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan asti; mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia seisoi korokkeilla pitkin lattiaa, kukkia oli ikkunakamanoilla ja uudinten asemasta punoutui muratti alas kahdesta pienestä ruukusta korkealta, kamanan nenästä. Kun sitte ulkopuolella, sekä alhaalla että seinän vieressä oli pensaita tai kukkia, kun ne nousivat pitkin seinää ja kun niitä vihdoin oli kentällä rakennuksen edustalla, niin tuntui siltä kuin olisi astunut keskelle puutarhaa rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja tuskin oli tässä huoneessa kuitenkaan ollut hetkeäkään, kun ei enään nähnyt kukkia; vaan kirkko, joka yleni oikealla puolella, vapaalla kunnaallaan, se näkyi ja näkyi siintävä vesi, joka otti peiliinsä sen kuvan ja vieri vilisten niin kauvas tunturien lomiin, ettei saattanut tietää, sisäjärveäkö se oli vaiko meren mutkaa, joka kiersi näin kauvas. Ja entä nämä tunturit sitte! Ei yksityisiä tuntureja, vaan tunturiharjanteita, toinen mahtava selkä toisen takana, ikäänkuin tässä olisi ollut asutuksen raja! Kun Petra taas käänsi katseensa huoneeseen, oli maisema ulkona ikäänkuin pyhittänyt kaikki sisällä; siellä oli puhtoista ja keveää ja se kehysti kukkasin suurisuuntaista maalausta. Hän tunsi olevansa jonkun näkymättömän ympäröimänä, joka tarkkasi hänen liikkeitään, jopa ajatuksiaankin; hän kierteli tarkastaen huonetta, tietämättään että niin teki, ja kosketteli esineitä. Samassa näki hän sohvan yläpuolella, pitkällä seinällä valoa vastaan muotokuvan luonnollisessa koossa; se oli naisen kuva ja se hymyili alas hänelle. Nainen istui pää hiukan kallellaan ja kädet ristissä, oikea käsi nojasi kirjaan, jonka selässä selvin kirjaimin oli kirjoitus: "Sunnuntaikirja". Vaaleatukkaisena, hienohipiäisenä loisti hän alas korkeudestaan ja antoi sunnuntairauhaa kaikelle mihin hänen paisteensa sattui. Hymy oli vakavuutta, mutta vakavuus oli alttiutta. Hän näytti rakkaudellaan voivan vetää kaikki puoleensa; sillä hän tuntui ymmärtävän kaikki, sentähden että hän kaikessa näki vaan hyvän. Hänen kasvoissaan oli kivulloisuuden merkkejä, mutta hänen heikkoutensa mahtoi olla hänen väkevyytensä; sillä varmaan ei ollut sitä ihmistä, joka hentosi sitä loukata. Eternelliseppel riippui kehyksen ympärillä; hän oli kuollut.
— Se oli äitini, kuuli hän lempeästi lausuttavan takaansa ja kääntyi tyttären puoleen, joka oli mennyt ulos ja palannut. Mutta senjälkeen täytti kuva koko huoneen, kaikki johti sinne, kaikki sai valonsa sieltä ja tytär oli sen hiljainen heijastus. Tytär näytti jonkun verran hiljaisemmalta ja pidättyneemmältä. Äiti otti vastaan kaikki silmäykset ja antoi takaisin täydet silmäykset, tytär painui maahan. Mutta valo ja lempeys olivat samat. Hän oli rakenteeltaan samallainen kuin äiti, mutta hänessä ei ollut heikkouden merkkiäkään; iloiset värit hänen kiinteässä puvussaan, esiliinassaan ja pienessä kaulahuivissaan, jota roomalainen neula piteli kiinni, väläyttivät päinvastoin hänen kasvoihinsa reippautta ja panivat aavistamaan kauneutta ja kauneudenaistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja kodin hyväksi hengettäreksi. Hänen siellä astellessaan äitinsä kukkien keskellä, tunsi Petra suurta kaipausta hänen luokseen; tuon naisen seurassa ja tässä paikassa mahtoi kaikki hyvä versoa — kunhan hän vaan pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin hyljättyytensä; hän seurasi Signeä lakkaamatta, minne hän vaan kulki ja minne pysähtyi; Signe tunsi sen ja väisti, mutta se ei auttanut; hän kävi hämilleen ja painui kukkien puoleen. Vihdoin käsitti Petra tungettelevaisuutensa, häntä hävetti ja hän tahtoi pyytää sitä anteeksi, mutta tuossa huolellisesti järjestetyssä tukassa, hienossa otsassa ja kiinteässä puvussa oli jotakin, joka kehoitti häntä olemaan varoillaan. Hän nosti katseensa äitiin — oi, häntä hän jo olisi voinut syleillä! Eikö hän ikäänkuin toivottanut häntä tervetulleeksi! Kunhan hän vaan olisi uskaltanut ottaa sen todeksi! Sillä tuolla tavalla ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; siihen katseeseen sisältyi, että hän tunsi kaikki mitä kulkuritytölle oli tapahtunut ja kuitenkin antoi anteeksi. Tyttö kaipasi anteeksiantoa, hän ei saattanut päästää mielestään noiden silmien hyvyyttä, hänen päänsä painui kallelleen kuten kuvassa, kädet liittyivät samalla tavalla ristiin ja sellaisena hän miltei tietämättään kääntyi.
— Antakaa minun olla täällä! sanoi hän.
Signe nosti päätään ja kääntyi; kummissaan ei hän osannut vastata.
— Antakaa minun olla täällä! pyysi Petra taasen ja astui askeleen likemmä. — Täällä on ihanaa! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Nuori neiti virkkoi:
— Minä pyydän isän tänne.
Petra seurasi häntä silmillään kunnes hän oli kadonnut konttorihuoneeseen, mutta niinpian kun hän oli jäänyt yksin, rupesi hän pelkäämään mitä oli tehnyt ja vapisi, kun näki rovastin hämmästyneet kasvot ovessa. Hän tuli hiukan paremmissa vaatteissa kuin äsken, matkassa piippu. Hän piteli sitä lujin ottein, päästi pään huulten välistä joka kerta kun oli imenyt sauhua ja puhalsi sen tulemaan, aina hiukan maiskauttaen; tämän kaiken hän teki muutamia kertoja, seisoessaan ihan Petran edessä keskellä lattiaa, häneen katsomatta, mutta ikäänkuin odottaen, että hän puhuisi. Tyttö ei tämän miehen edessä uskaltanut toistaa pyyntöään, sillä hän näytti niin ankaralta.
— Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren, loistavan syrjäkatseen.
Pelko pani tytön äänen vapisemaan:
— Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.
— Mistä te olette kotoisin?
Petra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.
— Miten te olette joutunut tänne?
— En tiedä — — minä etsin — — — minä olen valmis maksamaan — minä, — niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut jatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: — minä teen mitä te ikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan tarvitse lähteä kauvemma — — ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla toista kertaa.
Tytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo; siellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan nostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset hänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin muotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä samalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen kuiskaavan: "varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!" Hän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:
— Ei — te ette voi jäädä tänne!
Petra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana ympärilleen — ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla, heittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. — Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä tapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen huoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin se, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja päästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen perässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea hänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi tyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona:
— Oletko nähnyt mokomaa naista? — Kuka hän on? — Mitä hän tahtoo?
Tytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin hiljemmin kuin isä.
— Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.
Rovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän seisahtui ja kuiskasi:
— Hän ei saata olla täydessä järjessään! — ja kun ei Signe vastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: — hän on hullu, Signe, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.
Hän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän oli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten vastasi:
— Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän painui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen korvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut mitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan edestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:
— Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen — — että äiti olisi pyytänyt häntä jäämään?
— Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi tytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.
Pieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen jalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen totuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni hutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin viimein hän kuiskasi:
— Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?
— Johan sinä olet vastannut.
— Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää häntä jäämään muutamaksi päiväksi.
Signekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:
— Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.
Rovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan kertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:
— Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?
— Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti lempeän katseensa.
Rovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs nauru — sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. — Rovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja tytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.
Oven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja hänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli käynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi sen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia, jonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut luullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti hän itkemisensä ja tuijotti kirjaan — mitä hullutusta tämä olikaan! — hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi, mutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla lukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän luki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että paikan — vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi, nauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen tyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan eikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: — Mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.
Silloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin koukeroihin; — toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme luulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin ihan silmien edessä; — tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: "Hans Ödegaard". Tulipunaisena huusi tyttö:
— Onko kirja hänen? — Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.
— Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, — ja nyt muisti Petra, että Bergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli matkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut suoraan häntä vastaan.
— Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla paeta eteenpäin.
— Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.
— Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja painui kokoon.
— Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, — ettehän te toki liene…
— Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin rukoilevan katseen.
— Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he tunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.
— On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat rikki ja kaipaavat ystävien apua: — jääkää tänne vastaiseksi! sanoi hän.
Petra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet (sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:
— Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.
Tuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti isälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille ja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.
Mutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen ja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi Testamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän väliin — silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.
Rovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana halunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä vastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he nimittivät riippumattomaksi asemaksi; mutta heidän vastustuksensa vaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille jatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän usein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle ollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin vastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta sitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet vaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut unohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat ja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät kihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville, että kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt vetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli ollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja kaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä, kaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; — mies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti paikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja vaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt ainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa intohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä tärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei koskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä. Mutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei oteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen täytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä — ja se tapahtui joka kerta kun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla. Seurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään hyväntekeväisyystyössä — ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären luona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja kantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän sai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa, siellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran miehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden yhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei kuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken maailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi hänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa autuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois isän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset muodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi — ja kun väkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen, vastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka olivat äidin.
Tässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli kaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä oli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta vaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä piti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa oikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä hiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan, nousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten kirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin ihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja muutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa istua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua hänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä hän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi hänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja voimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan oli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen käsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa pyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja, mutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi vuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle kunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin käteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet — sinun luoksesi hän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen — ja siihen hymyyn hän sammui.
Sen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen pantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti — ja vain sulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä hänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana otettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän tienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä tähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; — ensi hetkestä, jonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin virret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista hän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja sanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen, rupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt, siellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän itseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen ympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset ja pienemmät poliittiset — ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa nuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen kaipauksensa — nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti elämään eikä yksin kuolemaan!
Ennenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen, tunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden jatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.
Näiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.