Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

YHDEKSÄS LUKU.

Kolmantena vuonna, eräänä perjantaina, muutamia päiviä ennen joulua istuivat molemmat tytöt yhdessä viettämässä hämärää; rovasti oli juuri astunut sisään piippuineen. Päivä oli kulunut kuten useimmat näiden kahden vuoden aikana, ensin oli oltu kävelemässä ja aamiaisen jälkeen oli noin tunnin ajan soitettu ja laulettu, sitte oli luettu kieliä tai muuta opettavaa, sitte jonkun verran otettu osaa talouteen. Iltapäivän vietti jokainen huoneessaan, Signe kirjoitti juuri tänäpänä kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra milloinkaan kysynyt, enempää kun hän koskaan tahtoi kuulla puhuttavan menneisyydestään. Pimeän tullessa lähdettiin kelkkamäkeen ja sitte sisään juttelemaan tai laulamaan, tai myöhemmin lukemaan ääneen. Silloin rovasti aina tuli sisään. Hän luki erinomaisesti eikä hänen tyttärensä suinkaan huonommin. Petra oppi kummankin esittämistavan, mutta varsinkin kummankin kielen. Signen lausuminen ja äänen väri soivat hänen korvissaan niin kauniina, että ne kaikuivat hänen mielessään, hänen astellessaan yksinkin. Petran silmissä oli Signe yleensä niin korkealla, että mies olisi pitänyt neljättä osaa siitä myrskyisenä rakkautena; monasti hän saikin Signen punastumaan. Rovastin tai Signen lukiessa ääneen (Petraa ei millään saatu siihen taipumaan) olivat he läpikäyneet pohjoismaisen kirjallisuuden päärunoilijat ja vähitellen ennättäneet suureen kirjallisuuteen. Draamallisia teoksia luettiin mieluinten. Juuri kun heidän tänä iltana piti sytyttää lamput alkaakseen, tuli kyökkipalvelija sanomaan, että siellä oli joku, joka toi terveisiä Petralle. Se oli merimies hänen syntymäkylästään; äiti oli antanut hänen tehtäväkseen mennä hakemaan tyttöä, koska hän oli lähdössä niille maille; mies oli kulkenut penikulman ja hänen oli rientäminen samaa tietä takaisin, koska laivan piti lähteä. Petra saattoi häntä tielle, hän tahtoi puhua hänen kanssaan enemmän; sillä hän oli rehellinen mies ja hyvä tuttu. Ilta oli aika pimeä, talon kaikki ikkunatkin olivat pimeinä, paitsi kota, jossa pestiin suurta pyykkiä; tiellä ei näkynyt ainoaakaan valoa, tuskin saattoi tietäkään eroittaa, ennenkuin kuu pääsi nousemaan tunturien takaa; mutta Petra seurasi urheasti merimiestä metsään, vaikka kuusikko oli pahasti pimeänä. Muuan uutinen oli varsinkin houkutellut Petraa seuraamaan; merimies oli nimittäin kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka perästä Pedro oli myynyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luo, missä hän nyt asusteli Petran vinttikamarissa. Tämä uutinen oli miltei kahden vuoden vanha, mutta äiti ei ollut maininnut siitä sanaakaan. Nyt Petra kuitenkin ymmärsi, kuka äidin puolesta kirjoitti kirjeet, hän oli sitä aina, vaikka turhaan, kysellyt häneltä; sillä joka kirjeen lopussa seisoi säännöllisesti: "ja terveisiä kirjeen kirjoittajalta". Merimies oli saanut tehtäväkseen kysyä kuinka kauvan Petra viipyisi pappilassa ja mitä hän sitte aikoi ruveta tekemään. Ensimäiseen kysymykseen vastasi Petra, ettei hän tietänyt sitä, ja toiseen, että merimies sanoisi äidille: on vain yksi asia maailmassa, jota hän tahtoo ja jollei hän sitä saa, tulee hän elinajakseen onnettomaksi, mutta vastaiseksi hän ei voi sanoa mitä se on.

Petran kävellessä merimiehen kanssa jäivät Signe ja rovasti istumaan arkihuoneeseen ja puhelivat hänestä, joka tuotti heille molemmille niin paljon iloa. Silloin tuli vouti sisään ja tehtyään tiliä päivän töistä, kysyi hän, tiesikö joku heistä, että vieras öisin astui alas huoneestaan ja palasi takaisin nuoratikapuita myöten. Hänen täytyi sanoa sanottavansa kolmeen kertaan ennenkuin kukaan heistä käsitti, mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa, että neiti asteli edestakaisin kuutamon säteitä pitkin. Huone oli pimeä ja nyt se kääntyi ihan äänettömäksi; ei kuulunut edes rovastin piipun kirinää. Vihdoin hänen täytyi kysyä ja äänessä oli kumea kaiku:

— Kuka sen on nähnyt?

— Minä sen olen nähnyt. Nousin ruokkimaan hevosia; kello saattoi olla yhden tienoissa.

— Menikö hän alas nuoratikapuita?

— Ja taas ylös.

Seurasi uudelleen pitkä äänettömyys. Petran huone oli ylhäällä, siinä kulmassa, joka oli pääporttiin päin; hän asui yksinään siellä ylhäällä, kenenkään muun huone ei ollut sillä puolella. Tässä ei siis saattanut olla puhetta väärinkäsityksestä.

— Se on kai tapahtunut unissa, sanoi poika ja aikoi lähteä.

— Mutta nuoratikapuita ei hän kai kuitenkaan ole saattanut tehdä unissaan, sanoi rovasti.

— Ei, sitä minäkin ajattelin; sentähden arvelin, että oli parasta sanoa se teille, isä; en ole sanonut sitä muille.

— Ovatko muut kuin sinä nähneet sen?

— Ei, mutta jos epäilette, niin kai nuoratikapuut voivat todistaa; jolleivät ne ole tuolla ylhäällä, niin minä kai olen nähnyt väärin.

Rovasti nousi paikalla.

— Isä! pyysi Signe

— Tuo tulta! vastasi rovasti tavalla, joka ei sallinut vastustusta.
Signe oli aikonut sitä itsekin.

— Isä! pyysi hän vielä kerran, ojentaessaan hänelle kynttilää.

— Minä olen hänenkin isänsä niinkauvan kuin hän on talossani; velvollisuuteni on ottaa selvää asioista.

Rovasti meni edellä, kynttilä kädessä, Signe ja vouti perässä. Pienessä huoneessa oli kaikki järjestyksessä; ainoastaan pöydällä vuoteen edessä oli joukko kirjoja auki, toinen toisen päällä.

— Lukeeko hän yöllä?

— En tiedä; mutta hän ei koskaan sammuta kynttiläänsä ennen yhtä.

Rovasti ja Signe katsahtivat toisiinsa; pappilassa — erottiin illalla kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista ja kokoonnuttiin taas aamulla kuudelta, seitsemältä.

— Tiedätkö sinä siitä mitään?

Signe ei vastannut. Mutta vouti, joka polvillaan haeskeli jotakin nurkasta, vastasi sieltä:

— Eihän hän ole yksin.

— Mitä sinä sanot?

— Ei, täällä on aina joku hänen luonaan, joka puhuu hänen kanssaan; usein ne ovat hyvin kovaääniset; minä olen kuullut neidin sekä rukoilevan että uhkaavan. Hän on kai, raukka, sen toisen käsissä!

Signe kääntyi poispäin, rovasti oli käynyt kalman kalpeaksi.

— Ja tässä ovat tikapuut, jatkoi renki, veti esiin tikapuut ja nousi.

Kaksi pyykkinuoraa oli köytetty yhteen kolmannen avulla, jota oli solmittu toisesta toiseen, kunnes tikapuut olivat valmiit. Ne otettiin huolellisen tarkastuksen alaisiksi.

— Oliko hän kauvan poissa? kysyi rovasti.

Renki katsoi häneen:

— Millä lailla poissa?

— Oliko hän kauvan poissa, alas tultuaan?

Signe värisi vilusta ja pelosta.

— Ei hän mennyt minnekään; hän nousi takaisin

— Takaisin ylös? — Kuka sitte meni pois?

Signe teki liikkeen ja purskahti itkuun.

— Ei hänen luonaan silloin illalla ollut ketään; nimittäin eilen.

— Eikö tikapuita siis kulkenut kukaan muu kuin hän?

— Ei.

— Ja hän meni alas ja samaa tietä ylös?

— Niin.

— Hän tahtoi siis koettaa niitä, sanoi rovasti ja hengitti hiukan helpommin.

— Niin, ennenkuin antoi toisen astua niitä myöten, lisäsi renki.

Rovasti katsoi häneen:

— Arveletko etteivät nämä ole ensimäiset tikapuut, jotka hän on tehnyt?

— Niin — mitenkäs ihmiset muuten olisivat päässeet hänen luokseen?

— Joko sinä kauvan olen tietänyt, että joku käy hänen luonaan?

— En ennenkuin nyt talvella, kun hän rupesi polttamaan kynttilää; aikaisemmin ei minun pistänyt päähäni lähteä tänne.

Rovasti kysyi ankarasti:

— Olet siis koko talven tietänyt sen; — mikset ennemmin ole sitä sanonut?

— Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; — mutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että mahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin ennemmin olisin sen sanonutkin.

— Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!

Signe nosti rukoilevan katseen.

— Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli vouti ja kasasi yhteen tikapuita.

— Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja läksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut kynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä. — Niin, lapseni, tämä on kova isku.

Hetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa, rovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He kuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä; molemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä oli pudonnut kipuna nurkkaan — sillä sieltä oli tuli tullut — silmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja saavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja paikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli sammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan vuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on näiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty heidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä syvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he eivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä aikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat arkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he molemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli joutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat he Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas portaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla tölmäsi sisään päällysvaatteissaan:

— Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän kysyi yhteen kyytiin:

— Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?

Rovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän katsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään kummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä mitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä sen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän arveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli kyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt ensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos samaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli nyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja juossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan ollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset päällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen pöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä teki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä pysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä illan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut "Romeosta ja Juliasta", jota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä oli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että pyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui äkkiä ja nousi:

— Minä tiedän missä ne ovat; minä tuon ne! hän otti pari askelta, sitte hän muisti tulipalon, pysähtyi ja lensi punaiseksi: — Herranen aika, ne ovat varmaan palaneet! ne olivat minun huoneessani!

Signe oli kääntynyt häntä kohti, rovasti tähtäsi häneen syrjästä terävin katsein:

— Mitä sinä teet pyykkinuorilla?

Hengitys kulki nopeasti, hän sai töintuskin puhutuksi. Petra katsoi häneen, hänen kauhea vakavuutensa puoleksi peloitti häntä, mutta seuraavassa hetkessä se yllytti häntä nauramaan, hän taisteli vähän aikaa vastaan, mutta kun hän sitte katsahti rovastiin, purskahti hän niin sydämensä pohjasta nauramaan, ettei osannut tauota; — siinä naurussa ei ollut pahaa omaatuntoa enempää kuin porisevassa purossa. Signe kuuli sen äänestä ja karkasi ylös sohvasta.

— Mikä on, mikä on?

Petra kääntyi, nauroi, hyppeli, kumartui ja tahtoi paeta. Mutta Signe asettui tielle:

— Mikä on, Petra, sano se!

Petra painui häntä vastaan kuin suojaa pyytäen, mutta nauroi yhä ilman mittaa ja määrää. Ei, sillä tavalla ei syyllisyys käyttäydy, sen saattoi jo rovastikin huomata. Hän, joka oli ollut hyppäämäisillään suoraan raivoon, hyppäsi sen sijaan keskelle naurua, ja Signe perässä; ei mikään maailmassa ole niin tartuttavaa kuin nauru, ja varsinkin se nauru, jota ei ensinkään käsitä. Turhaan koettivat sekä rovasti että Signe saada tietää miksi he nauroivat, ja se vaan kiihoitti iloa; tytön, joka seisoi odottamassa, täytyi hänenkin lopulta; yhtyä nauruun; hänen naurunsa oli tuollaista omituista hihitystä ja hahatusta, hän tunsi itsekin, ettei se sopinut niin hienojen huonekalujen ja ihmisten joukkoon, jonkatähden hän karkasi ulos, oikein keittiössä päästääkseen naurunsa valloilleen. Tietysti tartunta seurasi häntä sinne; pian vyöryi kokonainen naurunpyörre sisään keittiöstä, jossa vieläkin vähemmin tiedettiin, mille naurettiin ja tämä herätti naurun uudelleen vireille arkihuoneessa.

Kun kaikki olivat nauraneet itsensä miltei pilalle, koetti Signe vielä viimeisen kerran saada tietää syytä.

— Nyt sinun täytyy sanoa se minulle! huudahti hän ja tarttui Petran käsiin.

— En mistään hinnasta!

— Mutta minä tiedän mikä se on! huudahti hän taasen; Petra katsoi häneen ja huusi, mutta Signe sanoi: — Isä tietää sen myöskin!

Petra ei enään huutanut, hän ulvoi ja riistäytyi irti, pääsi etehisen ovelle, mutta siinä Signe taasen sai hänet käsiinsä; silloin kääntyi Petra kamppailemaan, hänen piti päästä pois mistä hinnasta hyvänsä, hän nauroi kamppaillessaan, mutta hänen silmissään riippui kyyneliä, — silloin päästi Signe hänet. Petra ulos, mutta Signe perässä. Molemmat Signen huoneeseen.

Siellä kietoi Signe kädet hänen kaulaansa ja Petra kätensä Signen ympärille.

— Herranen aika, tiedättekö te sen? kuiskasi hän.

Ja Signe kuiskasi takaisin:

— Kyllä, me kävimme siellä ylhäällä voudin kanssa, hän oli nähnyt sinut — ja me löysimme tikapuut!

Uusi parku ja uusi pako — tällä kertaa tosin vaan sohvankulmaan, johon hän piiloutui. Signe tuli heti perässä, hän asettui puoleksi Petran päälle ja kertoi hänen korvaansa koko löytöretken tulisine seurauksineen; — se, joka hetki sitte oli maksanut hänelle sekä kyyneliä että pelkoa, tuntui hänestä nyt niin hauskalta, että hän huvikseen kertoi sitä ja Petra kuunteli ja tukki korvat ja nosti silmänsä ja piiloutui, vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja he taasen yhdessä olivat istuutuneet pimeään, kuiskasi Petra:

— Tiedätkö, mitä se on? — — — Minun on mahdoton nukkua kello kymmenen, kun jokainen meistä on mennyt haaralleen; se, mitä me olemme lukeneet, pitää minua vielä liiaksi vallassaan. Niin minä sen sitte opin ulkoa, parhaan siitä kaikesta; sillä tavalla minä osaan ulkoa kokonaisia kohtauksia ja luen ne ääneen itsekseni. Kun me tulimme Romeoon ja Juliaan, niin se oli minusta kauneinta maailmassa; minä hurjistuin ja hullaannuin, minun täytyi koettaa astua nuoratikapuita myöten, en koskaan ollut ajatellut, että voitaisiin nousta nuoratikapuita, — — minä sain käsiini muutamia nuoria — ja sitte tuo veitikka on seisonut alhaalla katsomassa! — Niin, ei sille ole nauramista, Signe, se on niin poikamaista; mutta ei minusta koskaan tulekkaan muuta kuin poika — ja huomenna tietysti koko paikkakunta pitää minua pilkkanaan!

Mutta Signe, joka taas oli saanut kiinni naurun päästä, karkasi hänen kimppuunsa, suuteli ja syleili ja karkasi ulos:

— Ei, tämä pitää isän saada tietää!

— Oletko sinä mieletön, Signe!

Toinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat lentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin rovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta huomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä huoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, — hän yritti takaisin sisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut yrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin, lauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka korottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun hänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli tätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven — mutta silloin pakeni Petra.

Illallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana rovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi kuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän todella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä, vaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus yritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli rovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra kävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia; hän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin hyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että naurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.

— En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes kahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.

— Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi rovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.

— Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia, sanoi Signe ja nauroi; — tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina näen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on saanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle, kun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin täysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo yhdellä kertaa herätetty kaipaus, joka hänet viettelee.

— Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen näyttämölle.

— Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.

— Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika, joka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle. Minä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että matkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään ihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä elämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta heidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut mahdoton koota itseään — kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet sen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse myöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin lisänneet: "meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole huonommat kuin niin monet muut." Mutta se on mielestäni huono lohdutus. Se elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä meissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon puhtaat sydämet siitä!

Seuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä ennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin ja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän astui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen, joka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu löydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen kansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se sisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli runoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä sattui sana: "näyttelijätär", kirjoitettuna ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja se oli joka paikassa — se oli myöskin runoissa. Rovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.

Monien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon, jota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:

Yks' on toive vainen mulla: näytteljäksi tahdon tulla! Ah, jos näytellä mä saisin, yhtä vainen kuvastaisin: naista, surun — naurusuista naista kullan kauneuista, lempivätä, lemmetöntä, synnillistä, synnitöntä. Ah kun kerran, kerran vain toteutuis unelmain!

Vähän alempana oli taas seuraava:

Teenkö vasten Sinun mieltä
Herra, hennotko sen kieltää?

Sitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia kuukausia sitte olivat lukeneet:

Oi jos oisin keijukainen,
keijukainen,
kuutamossa kulkevainen,
kulkevainen,
niinkuin virva vilkkuvainen,
ilkkuvainen,
onneton ken näkis vainen,
näkis vainen —
— — jos lie synti, rilla rallaa!

Ja monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten perässä seurasi:

Heipparaa — heipparaa, kaikkia poikia tanssittaa! Hui, hai haa — hui hai haa, eikä huolia ainoaakaan!

Sitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje:

Rakkahin Henrikki!

Eikö sinustakin sinä ja minä ole viisaimmat koko komediassa? Tekevät meille kiusaa, mutta me vähät siitä; minä angraseeraan sinut menemään kanssani maskeraateihin huomis iltana; sillä minä en vielä koskaan ole ollut siellä ja minä ikävöin oikeita hullutuksia; sillä täällä talossa on niin hiljaista ja surullista.

Sinä olet suuri vekkuli, Henrikki — missä sinä kuljetkaan? sillä tässä istuu sinun

Pernillasi.

Vihdoin oli suurin kirjaimin, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettu seuraava runo, jonka hän nähtävästi oli löytänyt jostakin ja nyt tahtoi oppia ulkoa:

Ah kuin suuruus mua kiehtoo, rinnassani liekin liehtoo aatos pilven-hiipovana, voima, josta kimpoo sana, puhkee suoni salalähteen, nousen, kasvan tuonne tähteen — auta nousemahan Sä jonk' on liekki syttämä!

Vihossa oli paljon muutakin, mutta rovasti ei lukenut enempää.

Tyttö oli siis saapunut taloon ruvetakseen näyttelijättäreksi ja saadakseen opetusta hänen tyttäreltään. Tämä salainen päämäärä silmien edessä hän siis joka ilta niin halukkaasti oli kuunnellut heidän lukevan ääneen ja itse sitte oppinut ulkoa. Hän oli kaiken aikaa pettänyt heitä; vielä eilenkin, kun hän näytti ilmaisseen heille kaikki, salasi hän jotakin; keskellä parasta nauruaan hän valehteli.

Ja tämä salainen päämäärä! Sitä, jonka rovasti usein hänen läsnäollessaan oli tuominnut, kaunisteli hän Jumalan kutsumukseksi ja rohkeni rukoilla hänen siunaustaan! Hän halusi antautua elämään, joka oli täynnä turhamaisuutta ja ulkokullaisuutta, kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja kasvavaa hölläluontoisuutta, elämään, jonka kimppuun kaikki petolinnut lensivät ikäänkuin se olisi ollut haaska, sellaiseen elämään hän halusi antautua ja rukoili Jumalaa pyhittämään sen! Ja tähän elämään olisivat rovasti ja hänen tyttärensä auttaneet häntä tässä hiljaisessa pappilassa, heränneen seurakunnan ankaran valvonnan alla!

Kun Signe, kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu, astui sisään tervehtimään isäänsä, tapasi hän kansliahuoneen täynnä savua. Kuten tämä aina todisti mielenliikutusta, todisti se sitä kaksinkerroin näin varhain aamulla. Rovasti ei sanonutkaan tyttärelleen ainoaa sanaa, vaan antoi hänelle kirjan. Signe näki paikalla, että se oli Petran; muisto eilisillan epäluulosta ja tuskasta lehahti häntä vastaan; hän ei uskaltanut katsoa siihen; hänen sydämensä sykki niin lujaan, että hänen täytyi istuutua. Sama sana, jonka rovasti ensinnä oli huomannut, iski hänenkin silmiinsä; hänen täytyi katsoa eteenpäin ja lukea. Ensi tunne siinä lukiessa oli, että häntä rupesi hävettämään — ei Petran tähden, vaan siksi, että isäkin oli sen nähnyt.

Mutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se pettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut saada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me, niin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun suuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia vaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia yhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me halveksimme sitä mikä meitä äsken nöyryytti.

Arkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat hänen paraikaa laulavan:

Noussut on päivä ilojen jakoon,
yön on peikot lyöty jo pakoon,
hehkuvan tunturin yli
tie käy Päivölän kyliin.
"Heräjä!" lintu sa laulavainen,
"Heräjä, heräjä!" lapsukainen,
heräjä toivoni sinäkin.

Sitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi seuraava laulu:

Hyvä neuvos on tuo,
vaan mun seilata suo
kesken kuohuvan veen
vanaan vaahtihiseen.
Joskin retkeni tää oisi viimeinen,
tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en.
En huviksi vaan
lähde turvista maan,
suur-aavallen
läpi kuohujen,
tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta,
tahdon nähdä kuin kauas on merta.

Ei, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään kirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä kertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi kirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän huonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa rintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti pysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä että tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja varsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin voimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi, tunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan lattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän tuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.

Koko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään päivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli taloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu hänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen hänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.

Petra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se vaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse parhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän joutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten joukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana, mutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa — sen nimittäin, että hän kerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät. Uskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä Bergenissä — ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan! Yksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin suureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.

Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot katselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; — nyt täytyi pelastua! — Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin; mutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se ihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme etenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti pettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota Signe piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan, ettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän tunsi olevansa suuri syntinen.

Aivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä hetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat vielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan eteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen syntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi ja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän heittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä irti, vaan puhuu, — kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa vaan ystävällisen katseen.

Oli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi ollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä Signen huone oli ja se oli lukittu — todisti siis, että hän oli siellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja rukoili, että hänet päästettäisiin sisään.

— Signe, anna minun puhua kanssasi! — Signe, minä en kestä tätä! — Ei hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: — Signe, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! — Ei vastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa minkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on ketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla peloittaa. — Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen: vastaa minulle! — Signe!

Huone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi. Mutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja keveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle tuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi kivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa myöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa kivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!

Oli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä ääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi kimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden selvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus kiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen laudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi sen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa, noin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät kourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat ulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi hänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen. Kunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle! Mutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara; sillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi suuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse. Pitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin koko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan tarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. — Sormia kirveli, jänteet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia askelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta eikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen täytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta rohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni kädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä määrän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta koska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen pitää kiirettä — ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen. Suuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän seisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten luotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa, tämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa, kiihtyneinä, hehkuvina — Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen onneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa ehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja putosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon herättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen samallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin, aivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja näki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden sekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada tyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska taloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin vuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat aika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä. Kun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi hän, että saisi olla yksin.

Huoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset ikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin elävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa ääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan toisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän ulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli lähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä talosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä korjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään tahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei saattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi, että sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa eteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten luottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän viskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui. Paikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin niin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä sellaista miljoonain tähtien tuiketta.