YHDEKSÄS LUKU.
Eräänä lauvantaina juhannuksen aikaan souti Tore Pladsen järven poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitte pantu kuntoon, sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen ja katsahti tuontuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin, tai piti ajaa pois kärpäsiä ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt venettä. Äiti nojausi ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono. Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään ja nyökkäsi emännälle päätään:
— Eivätkö vielä ole tulleet?
— Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.
— Tänään on hyvä heinäpouta.
— Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.
Koulumestari vilkaisi häneen hymyillen.
— Jokos nuoria tänään on näkynyt?
— Johan se kävi tässä, mutta meni taas.
— Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.
— Kai, kai; Tore vaan sanoo, etteivät saa tavata hänen talossaan, ennenkuin vanhukset ovat antaneet suostumuksensa.
— Oikein, oikein.
Hetken perästä huudahti äiti:
— Mutta taitavat jo tulla! Koulumestari katsoi kauvan järvelle.
— Ne ne ovat.
Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilattaessa heitä vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.
— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti airojaan.
— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot loistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän samassa.
Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitte koulumestarille, hymyili ja nauroi ja rupesi, ihan vasten talonpoikien tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä; isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitte sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitte siitä, että myllyä oli laajennettu, sitte siitä, että lyyjyikkunat olivat otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki niin ihmeen pieneltä ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka kupin katetulla Pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:
— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä puhut niin tavattoman nopeaan.
Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauvan olivat levänneet, olivat ikäänkuin riihaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitte he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitte hän nauroi ja sentiensä se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusteli vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitte joutuisi, sitä ei hän tietänyt, mutta se oli yhdentekevä. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina niin että oikein virkisti, hän ilmitoi tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.
— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen, kun nousi lähtemään.
Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi hän Öyvindin kamariin.
— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.
— Missä?
— Vuorella.
Öyvind katsahti kelloa ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan. Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan; se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä, joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä, muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä; sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitte hän läksi rantaan, panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei hän saattanut nähdä kauvas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä. Kauvan pettivät häntä linnut, kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauvempaa ritinää, ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä liiku. Se on Ylä-Hejdelän koira ja ihan sen takana kuuluu taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.
Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan ja sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana, hiukset kiinnitetyt ylös kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa; hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa hän siinä arasteli, mutta sitte hän läksi tulemaan ja punastui punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle alas. Sillä lailla seisoivat he kauvan.
— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind ja kun tyttö silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.
— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan toista kuin sanoi.
Hän rupesi katselemaan häntä yhä enemmän ja enemmän ja hymyili hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Tore huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää mikä sieltä vuorelta näkyi.
Vihdoin nuoret sitte päästivät toistensa kädet rupesivat vähitellen puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.
— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.
Tyttö nauroi ja sanoi:
— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet lähettänyt.
— Entä minä sitte! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.
— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.
— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.
— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi sinipiika.
— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä pääsit eroon Janne Hatlenista.
— Minä nauroin.
— Kuinka?
— Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?
— Kyllä; osaanhan minä nauraa!
— Saadaan nähdä!
— Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen syytä.
— Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.
— Oletko nyt iloinen, Marit?
— Nauranko minä sitte nyt?
— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä ja läiskäytti niitä yhteen, häneen katsellen.
Samalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka seisoi ihan vuoren alla, kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.
— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?
— Se on Hejdelän koiria, vastasi Öyvind hiukan hämillään.
— Mitä hittoa se sinne on tullut?
Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun, ja hän ymmärsi kaikki tyyni, nauroi ja vastasi:
— Se koira juoksentelee täällä joka päivä, ei se niin ihmeellistä ole.
— Onpa se äreä koira.
— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.
Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja nuoret pelastuivat.
— Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat toisensa.
— Arveletko, että vasta käy pahemmin?
— Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä.
— Vaarisiko?
— Niin juuri.
— Ei hän meille mitään tee.
— Ei sillä tavalla.
— Ja sen sinä lupaat?
— Sen minä lupaan, Öyvind.
— Kuinka sinä olet kaunis, Marit!
— Sanoi kettu korpille ja sai juuston.
— Tietysti minäkin tahdon juuston.
— Mutta sinä et saa sitä.
— Mutta minä otan sen.
Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.
— Kuuleppa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen syrjästä.
— No?
— Kuinka sinä olet tullut häijyksi!
— Annat sinä minulle sentään juuston.
— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin… — Nyt minun täytyy lähteä, Öyvind.
— Minä saatan sinua.
— Mutta ei metsää kauvemma; sillä vaari voisi sinut nähdä.
— En metsää kauvemma. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?
— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.
— Mutta emmehän me sitte yhdessä kuljekaan.
— Ota minut sitte!
Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin niin että poika sai hänet kiinni.
— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?
Poika piteli käsiään hänen ympärillään.
— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja hän oli samalla vakava.
Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä; mutta hän taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.
— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.
— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.
— Huomenna!… Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.
— Marit! Hän pysähtyi.
— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.
— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.
Öyvind katseli kauvan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä, tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa, Öyvind kääntyi, otti lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.
— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi laulellen kotiin.