ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Suuri huone Tjoelden luona avonaisine verantoineen; verannan ympäri on kukkaisia kiertynyt. Perällä luoto, jonka saarien välitse puolisumuisessa ilmassa näkyy pursia risteilevän. Aivan verannan edessä oikealla suuri pursi levitettyine purjeineen. Huone on uhkea, kukkasia ylt'ympäri. Vasemmalla kaksi ikkunaa, jotka alkavat aivan lattiasta; oikealla kaksi ovea. Keskellä pöytä, sivuilla noja- ja keinutuoleja. Etu-alalla, oikealla, sohva.
Ensimäinen kohtaus.
Luutnantti, Signe; (sitten) rouva Tjoelde; (sittemmin) Valborg.
LUUTNANTTI HAMAR (makaa sohvalla). Minkähän huvin keksisimme täksi päivää?
SIGNE (keinuen) Hm! (Äänettömyys).
HAMAR. Viime öinen purjehdusretkemme oli suloisen hupaisa. (Haukotellen) Mutta tänään olenkin siitä väsyksissä. — Menemmekö vähän ratsastamaan?
SIGNE. Hm! (Äänettömyys).
HAMAR. Tässä on kuuma. — Pitää muuttaa asemaa! (Tekee niin).
SIGNE (alkaa hyräillä, keinuessaan).
HAMAR. Soitteleppas pikkusen, Signe.
SIGNE (puoleksi laulaen). Pianoni ompi virittämätön.
HAMAR. No, luehan sitte jotain.
SIGNE (kuin ennen; katsoen ulos ikkunasta). Tuolla, tuolla uiskentelee hevoset- hevo- hevoset uiskentelevat.
HAMAR. Minä luulen, ett'on minunkin paras mennä uimaan. — Taikka — minä menen vasta päivällisen edellä.
SIGNE (kuin ennen). Niin, niin, sitten onkin paljon parempi ruoka-halu — ruokahalu — niin!
ROUVA TJOELDE (tulee vitkaan oikealla).
HAMAR. Ohho, kuinka sinä näytät mietiskelevältä!
ROUVA. Niin; min'en käsitä mitä uutta nyt jälleen saisin kokoon.
SIGNE (kuin ennen). Päivälliseksi sä tarkoittanet, päivälliseksi ja päivälliseksi?
ROUVA. Niin.
HAMAR. Tuleeko tänne vieraita?
ROUVA. Tulee; isä kirjoittaa, että Finnen tulevat tänään.
SIGNE (puhuen). Niin, eipä ikävystyttävämpiä ihmisiä juuri voi tullakkaan.
ROUVA. Mitäs arvelet, jos hankkisimme lohta ja kanapaistia?
SIGNE. No, niitähän meillä oli vast'ikään.
ROUVA (huokaen). Meillä oli kaikkea vast'ikään. Nykyään on torillakin kovin vähän tavaraa.
SIGNE. Sitte täytyy lähettää hakemaan Kristianiasta.
ROUVA. Niin, niin — tuo ruoka, tuo ruoka!
HAMAR (haukotellen). Se on kuitenkin paras kaikesta maailmassa.
SIGNE. Syödä, niin, — mutt'ei laittaa; minä en koskaan tahdo laittaa ruokaa.
ROUVA (istuu pöydän ääreen). Laittaminen voipi kyllä käydä laatuun; mutta yhä keksiä uutta — se on vaikeata.
HAMAR. Olenhan minä jo niin monesti sanonut: ottakaa taitava ravintola-kokki.
ROUVA. No, olemmehan me jo sitäkin koettaneet. Siitä on vain enemmän ja enemmän puuhaa.
HAMAR. Niin, siksi, ett'ei hän ollut kekseliäs. Ottakaa franskalainen.
ROUVA. Sitte saan seistä hänen vieressään kielen-kääntäjänä. — En — min'en milloinkaan pääse ruokaa tuonnemmaksi. — Ja viimmeaikoina olen tullut yhä kivulloisemmaksi!
HAMAR. Min'en ole missään maailmassa kuullut niin paljon keskusteltavan ruo'asta kuin tässä talossa.
ROUVA. Te ehk'ette ole koskaan ennen ollut suuressa kauppahuoneessa. Meidän ystävämme ovat enimmästi kauppiaita — ja useammille niistä on ruoka suurin nautinto.
SIGNE. Niin, se on varma.
ROUVA. Onko sulla tuo lenninki ylläsi tänään?
SIGNE. On.
ROUVA. Siis eri lenninki joka päivä.
SIGNE. Niin no — kun ei Hamar kärsi sinistä eikä harmaatakaan — niin mitäs minä sitte teen?
HAMAR. Noo — en minä tuotakaan sen enempää ihantele.
SIGNE. Kas niin! — No, sitte saat, toden totta, itse valita minulle lenningin oman mielesi mukaan.
HAMAR. Tuleppas Kristianiaan!
SIGNE. Niin, äiti, Hamar ja minä olemme tuumailleet, että meidän jälleen pitäisi päästä Kristianiaan.
ROUVA. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten.
HAMAR. Täsmälleen neljätoista päivää liian kauvan sitten —!
ROUVA (ajatuksissaan). Ei — mutta mitähän minä nyt keksisin.
VALBORG (näkyy verannalta, noustessaan vasemmalta).
SIGNE (kääntihe juuri samassa). Tuolta tulee hänen korkeutensa.
HAMAR (käännäikse). Kukkaisvihko kädessä? Oho! Sen minä olen jo ennenkin nähnyt.
SIGNE. Vai niin? — Ehkäpä olet itse antanut sen hänelle?
HAMAR. Enkä, vaan kun äsken tulin lehtimajojen sivutse, näin sen
Valborgin lehtimajan pöydällä. — Onko tänään sinun syntymäpäiväsi?
VALBORG. Ei.
HAMAR. Enkä minä niin luullutkaan. — Nyt lie joku muu juhlallisuus tekeillä?
VALBORG. Eikä.
SIGNE (äkkiä). Hahaha!
HAMAR. Mikä sua naurattaa?
SIGNE. Ymmärrykseni! Hahaha!
HAMAR. No, mitä sinä ymmärrät?
SIGNE. Niin, minä kyllä jo ymmärrän, mitkä kädet ovat alttarin maalanneet! Hahahaha!
HAMAR. Sinä luulet kai, että ne ovat minun — —?
SIGNE. Empähän; — eräät toiset kädet, paljon punaisemmat kuin sinun!
Hahahaha!
VALBORG (viskaa kukkavihon maahan).
SIGNE. Oho! Oh! — Ei ole hyvä nauraa kovin paljon näin kuumalla. Oh!
— Se on toki oivaa. Mies on jo ryhtynyt rohkeaan yritykseensä? —
Hahahaha!
HAMAR (riemuten). Oisikohan — —?
SIGNE (samoin). Ompa väinkin! Huomaappa tarkoin, Valborg — —
VALBORG. Signe!
SIGNE. — joka jo on lahjoittanut niin monet mainiot rukkaset, saapi nyt vihdoinkin viimeisiinsä parin oikein punaisia käsiä — hahahaha!
HAMAR. Sannaes'inkö?
SIGNE. Niin! — (viittaa ulos ikkunasta) Tuollapa onkin syntipukki! Hän odottaa sua, Valborg odottaa, kunnes sinä haaveksien, kukkavihko kädessä, käyt häntä vastaan — niin, aivan siten, kuin äsken tulit tänne.
ROUVA (nousee). Eipä — isää hän odottaa. Hän on siis nähnyt isän.
(Menee verannalle, vasemmalle).
SIGNE. Kas — oikein — isä tulee todellakin; — Voilakan seljässä.
HAMAR (äkkiä). Voilakan! — Tule, mennäämpäs tervehtimään Voilakkaa!
Pian nyt!
SIGNE. E-e-n!
HAMAR. Etkö sinä tahdo tervehtiä Voilakkaa? — Kavalleristin vaimon pitää rakastaa hevoista lähinnä miestään!
SIGNE. Ja kavalleristin itse vaimoaan lähinnä hevoistaan.
HAMAR. Mitä? — Oletko sinä mustasukkainen Voilakkaan?
SIGNE. Mitä vielä — tiedänhän aivan hyvin, ett'et sinä koskaan ole pitänyt minusta niin paljon kuin Voilakasta.
HAMAR. Tule nyt! (nostaa hänet tuolista).
SIGNE. Mutta min'en pidä Voilakasta ollenkaan.
HAMAR. No hyvä! — Minä menen yksinäni!
SIGNE. Äl' — älä — älä — sitte tulen minä mukaasi!
HAMAR (Valborg'ille). Etkös sinäkin tule tervehtimään Voilakkaa?
VALBORG. En, vaan isää — —
SIGNE (tanssien takaperin Hamar'in kanssa ulos). Tietysti, tietysti, häntä myöskin! (Menevät).
Toinen kohtaus.
Valborg. Sannaes.
(Valborg menee katselemaan ulos ikkunasta etu-alalta. Hänen pukunsa on samaa väriä, kuin ikkunan pitkä kartiini, ja häntä peittää osaksi kukkaiset ja kivi-kuva. Sannaes tulee vasemmalta kaksi-jakoinen ratsastus-laukku ja matkasaali kädessä, — panee ne tuolille oven pielessä. Kääntyessään, huomaa hän kukkaisvihon, astuu esiin).
SANNAES. Tuossapa se onkin! Lieneekö hän sen kadottanut — tai viskannut tuohon? — Yhtäkaikki, hän on kuitenkin pitänyt sitä kädessään! (Ottaa sen maasta, suutelee sitä, aikoo tallentaa sen).
VALBORG (astuen esiin). Antakaa sen olla!
SANNAES (pudottaa sen). Te täällä? — Min'en huomannut — —
VALBORG. — Mutta minä huomaan teidän aikomuksenne. — Kuinka te rohkenette ruveta vainoamaan minua kukkaisillanne ja — punaisilla käsillänne! (Sannaes panee molemmat kätensä selkänsä taakse.) Kuinka te tohditte katsella minua niin, että minä sen kautta joudun perheemme, ja samalla myöskin koko kaupungin naurunalaiseksi?
SANNAES. Minä, — minä, — minä — — —
VALBORG. Entäs minä? Eikö minulla myöskin ole "minää", joka vaatii, että te vähän tarkemmin miettisitte, mitä teette? Te joudutte aivan paikalla pois tästä talosta, ellette ota vaaria siitä. — Nyt menkää tiehenne, ennenkuin toiset tulevat!
SANNAES (kääntyy, muuttaa kätensä eteensä, menee ulos verannalla oikealle).
Kolmas kohtaus.
Tjoelde. Rouva. Hamar. Signe. Valborg.
(Ennenkuin ehtivät aivan ylös verannallekkaan vasemmalla — kuuluu Hamar'in ja Tjoelden ensimäiset sanat).
TJOELDE. Niin, se on kelpo ratsu.
HMAR. Kelpo ratsu? Minä sanon: Sen vertaisia ei ole koko Norjan maassa!
TJOELDE. Voipi ehkä niinkin olla. — Näitkös — se ei ollut ollenkaan vaahdossakaan!
HAMAR. Sillä on oikeat valaskalan keuhkot! Ja sen vartalo? Sen pää, sen kaula, sen jalat, sen — — noin oivallista, noin hienoa ei voi löytyä toista!
TJOELDE. Niin, kaunis se on. — Oletko ollut purjehtimassa?
(Menee katsomaan purtta).
ROUVA (Menee takamaisesta oikeanpuolisesta ovesta.)
HAMAR. Olin, tuolla saarten toisella puolella; viivyin koko yön — palasin vasta aamulla kalastajien seurassa; — se oli mainio retki!
TJOELDE. Niin, jospa olisi aikaa senlaiseen!
HAMAR. Mutta tuohan on vain pelkkää luulettelua, ettei sulla koskaan ole aikaa?
TJOELDE. No, ehkäpä aikaakin; vaan ei halua.
SIGNE. Niin, mitenkäs siellä oli laita, siellä mistä tulit?
TJOELDE. Huonosti!
VALBORG. Tervetuloa, isä!
TJOELDE. Kiitos!
HAMAR. Etkö voi mitään saamisistasi pelastaa?
TJOELDE. Toistaiseksi en; ja siinäpä juuri pahin pulma.
HAMAR. Voilakka on siis kaikki, mitä voit koko konkurssi-pesästä saada?
TJOELDE. Tiedäppäs, minä saatan sanoa, että tuo hevonen maksaa mulle noin 15-20,000 speciedaler'ia.
HAMAR. Niin, mutta sehän onkin sen ainoa virhe! Ja koska nyt niin hullusti on, ja sun varasi sen kannattavat — tuosta hevosesta ei ole mikään hinta kylliksi! —
TJOELDE (kääntyy, panee pois hattunsa ja saalinsa; ottaa hansikkaat kädestään).
SIGNE. Suloista on kuulla, millä hengästyttävällä innolla sinä puhelet hevosista. — Sinulla ei taida ollakkaan muuta, kuin hevonen.
HAMAR. Niin, ellen olisi kavalleristi, soisin olevani hevonen!
SIGNE. Kiitos! Mikäs minä sitten olisin? —
VALBORG.
"Jos oisin mä sun satulas!
Tai lautaisillas ruoska ees!"
HAMAR. Jos oisin kukka — (its.) "kädessees" — ei kelpaa.
TJOELDE (astuu esiin, kohtaa rouvan, joka tuli oikealta). No, mitenkäs sinä voit?
ROUVA. Voi, minä tulen päivä päivältä yhä heikommaksi.
TJOELDE. Ainahan sinulla on valittamista, ystäväni! — Onko sulla ruokaa valmiina?
ROUVA. On, se on jo kauvan odottanut sinua. Tuossapa se onkin.
(Tyttö tuopi ruoka-tarjottimen pöydälle).
TJOELDE, Hyvä.
ROUVA. Tahdotko kupillisen teetä?
TJOELDE. En, kiitos!
ROUVA (istuu hänen viereensä, kaataa hälle lasin viiniä). No, kuinka
Möller'in nyt voivat?
TJOELDE. Huonosti — sanoinhan sen jo.
ROUVA. Min'en kuullut.
VALBORG. Minä sain tänään kirjeen Nannalta. Hän kertoo, kuinka asia tapahtui, kun oikeudenpalveliat tulivat niin yht'äkkiä, ett'ei perhe voinut vähintäkään aavistaa.
TJOELDE. Niin, se oli ollut liikuttava tapaus.
ROUVA. Kertoiko hän itse sulle mitään —?
TJOELDE (syödessään). Min'en puhellutkaan hänen kanssaan.
ROUVA. Mutta kultani —? Olettehan te vanhat ystävykset.
TJOELDE. No mitä! — Ystävykset! — Hän elää mielettömissä mietteissä.
— Muuten sain minä jo aivan kylläksi siitä perheestä. —
SIGNE. Lieneehän siellä ollut kovin surullista?
TJOELDE (yhä syöden). Hirmuista.
ROUVA. Mistä ne nyt elävät?
TJOELDE. Konkurssi-pesästä, tietysti.
SIGNE. No, mutta kaikki, mitä heillä oli — —?
TJOELDE. On myyty.
SIGNE. Kaikki kalleudet — — heidän huonekalunsa, heidän vaununsa, heidän — —?
TJOELDE. Myyty, myyty.
HAMAR (on lähennyt). Ja hänen kellonsa? Se on kauniin kello kuin koskaan olen nähnyt, — lähinnä sinun kelloasi tietysti.
TJOELDE. Kalleudet menivät muun omaisuuden tietä! — Annappas mulle vähän viiniä, minun on kuuma ja jano.
SIGNE. Ihmisraukat!
ROUVA. Missä he nyt asuvat?
TJOELDE. Erään entisen laivurinsa luona. Siellä saivat he kaksi pientä kamaria ja kyökin.
SIGNE. Kaksi pientä kamaria ja kyökin! (Äänettömyys).
ROUVA. Mihin he nyt aikovat ryhtyä?
TJOELDE. Par'aikaa kootaan rouvalle varoja, että hän voipi ruveta pitämään klubin ravintolaa.
ROUVA. Vieläkö hänen pitää ruveta yhä suurempiin ruokapuuhiin!
SIGNE. Eivätkö ne lähettäneet terveisiä meille?
TJOELDE. Ehkä. Siihen min'en huomiotani kiinnittänyt.
HAMAR (joka väliin on seisonut verannalla). Mutta Möller — — mitä sanoi hän? Mitä teki hän?
TJOELDE; Sit'en tiedä, kuuletko!
VALBORG (on kävellyt tämän kanssapuheen ajan ja väliin seisahtunut).
Hän onkin jo sanonut ja tehnyt aivan kylliksi?
TJOELDE (on herkeämättä syönyt ja juonut; huomaa). Mitä sillä tarkoitat?
VALBORG. Tarkoitan, että jos minä olisin hänen tyttärensä, en milloinkaan antaisi hälle anteeksi.
ROUVA. Lapsikulta, älä sano niin!
VALBORG. Sanompa! Se, joka saattaa perheensä semmoiseen häpeään ja onnettomuuteen, ei ansaitse vähintäkään anteeksiantamista.
ROUVA. Kaikki me tarvitsemme anteeksiantamista.
VALBORG. Niin, yhdessä katsannossa. Mutta minä tarkoitan, minun kunnioitustani, minun uskollisuuttani ei hän enää milloinkaan voisi saavuttaa. Hän olisi liian kelvottomasti kohdellut minua.
TJOELDE (on lopettanut syömisensä; nousee). Kelvottomasti kohdellut sinua? —
ROUVA. Joko lopetit syömisesi?
TJOELDE. Jo.
ROUVA. Ehkä tahdot vähän viiniä vielä?
TJOELDE. Sanoinhan, että jo lopetin. — Kelvottomasti kohdellut sinua?
— Kuinka niin?
VALBORG. Niin, minä en puolestani voi ajatella suurempaa rääkkäämistä, kuin se on, että koko minun eloni ja oloni saatetaan pilkan ja naurun alaiseksi, niin ett'ei mulla ole mitään omaa, vaan kaikki lepää pelkkien petollisten luulettelujen pohjalla. Oma olentoni, jopa jok'ainoa vaate-liepeeni olisi ilkeintä valhetta! — Otaksukaamme, että minun luonteeni tuntisi halun nauttimaan asemaani rikkaan miehen tyttärenä, nauttimaan sitä perinpohjaisesti, sen äärimmäisiin rajoihin saakka — — sinä päivänä, jolloin huomaisin, että kaikki se, minkä isäni oli mulle antanut oli varastettua — kaikki se, minkä hän oli mulle loistoisaksi luuletellut, valhetta; — niin, sinä päivänä olisi häväistykseni ääretön, mielikarvauteni rajaton!
ROUVA. Lapseni, sin'et ole mitään koetellut. Sin'et käsitä, kuinka senlaiset seikat saattavat tapahtua. — — Lapseni, lapseni, sin'et tiedä, mitä sanot!
HAMAR. Noo — Möller sietää kaikki, mitä saapi! Jospa hän vain itse olisi kuullut nuo Valborg'in sanat.
VALBORG. Hän onkin ne kuullut. Nanna sanoi hänelle aivan samoin.
ROUVA. Hänen oma tyttärensä! Lapset, semmoistako te toisillenne kirjoittelette! Jumala anteeks' suokoon teille kumpaisellekkin.
VALBORG. No — totuuden suopi Hän kyllä meille anteeksi.
ROUVA. Lapset, lapset!
TJOELDE (menee Valborg'in luo). Sinä varmaankaan et käsitä, mitä kauppa on. Tänään onni, huomenna onnettomuus.
VALBORG. Ei kenkään koskaan saa mua luulemaan kauppaa arpajaisiksi.
TJOELDE. Ei älykäs — —
VALBORG. Älytöntä minä juuri tuomitsenkin.
TJOELDE. Mutta itse älykkäimmänkin pitää kärsiä koviakin vaiheita.
VALBORG. Mutta senlaisia vaiheita, jotka kovinta pulaa ennustavat, niitä ei rehellinen mies salaa perheeltään eikä velkojiltaan. — Voi, kuinka julmasti Möller velkojansa petti!
SIGNE. Valborg puhuu aina kaupasta!
VALBORG. Niin, minä olen lapsuudestani saakka pitänyt kaupasta. Sitä en salaa keltään.
SIGNE. Sinä luulet ainakin ymmärtäväsi sitä.
VALBORG. Empähän; mutta kernaastihan aina hankkii itselleen taitoa siihen, mihin tuntee itsellään olevan halua.
HAMAR. Eikä liian suurta kauppataitoa tarvitsekkaan, voidakseen tuomita Möller'in menoa. Sen seuraukset ymmärsi jok'ainoa — samoin kuin hänen perheensä elämän yleensä! Kuka on rehennellyt niin suurella jalalla, kuin Möller'in? Minä muistan kyllä Nannan hameen hännyksen.
VALBORG. Nanna on minun paras ystäväni; min'en salli häntä solvaistavan.
HAMAR. Teidän korkeutenne suokoon minun vain huomauttaa, että kyllä käypi laatuun, olla vaikka kuinka rikkaan miehen tytär, ja kuitenkin viettää vähemmin korskeata ja turhamaista elämää, kuin — se, jota en tohdi nimittää.
VALBORG. Nanna ei ole korskea eikä turhamainenkaan. Hänellä on perinpohjin todellinen luonne, hänellä oli lahjoja pitämään itseään sinä — mikä luuli olevansakin, rikkaan miehen tyttärenä.
HAMAR. No, tottakai hänellä myöskin on "lahjoja" nyt pitämään itseään konkurssin-tekiän tyttärenä?
VALBORG. Niin hällä onkin. Nanna antoi huutokaupassa kaiken omaisuutensa mennä vieraan käteen, joka korun, joka hameen, joka vaatekappaleen. — Nykyiset vaatteensa on hän joko ansaitsemalla hankkinut — tai lainannut, sittemmin ne työllään ansaitakseen.
HAMAR. Rohkenenko kysyä: Eikö hän pitänyt sukkiansakaan?
VALBORG. Kaikki lähetti hän huutokauppaan, myötäväksi.
HAMAR. Jos minä olisin sen tiennyt, en suinkaan olisi ollut sieltä poissa.
VALBORG. Niin, olihan siellä yksi ja toinen kapine, jolle voitiin ilkkua, ja varmaan myöskin tarpeeksi tyhjäntoimittajia, jotka eivät pilkkaansa säästäneet.
ROUVA (yhä istuen). Lapset, lapset!
HAMAR. Mitä tyhjäntoimitukseen tulee, lienee Nanna-neiti senkin lähettänyt huutokauppaan. Sillä suurempia tyhjäntoimittajan "lahjoja", kuin hänellä, ei voi kellään ihmisellä olla.
VALBORG. Hän ei luullut tarvitsevansa tehdä työtä.
TJOELDE (menee Valborgin luo). Tullaksemme asiaan jäälleen: Sin'et huomaa, mitenkä kauppiaalla voipi olla toivo huomisesta huomiseen — yhä uusi toivo. Hän ei ole senvuoksi petturi. Hän on kiihko-luontoinen, runoilia — jos niin tahdot — joka elää ajatusten maailmassa, — tai hän on todellinen nero, joka näkee maan, jonne muiden silmä ei kannata.
VALBORG. Min'en luule erhettyneeni itse asiassa. Kenties minä ymmärrän väärin sinut, isä. Sillä se, jota sinä kutsut toivoksi, runollisuudeksi, neroksi — eikö se juuri ole keinoittelemista toisten omaisuudella, — kun tietää itsellään olevan velkoja enemmän, kuin varoja?
TJOELDE. Mutta juuri sen tietäminen voipi ollakkin mitä vaikein.
VALBORG. Vai niin? — Minä arvelin hänen kirjoistaan näkevän — —
TJOELDE. — velat ja varat, tiettyä se. Mutta omaisuuden arvo on vaihtelevainen, ja aina on tekeillä yritys, jonka menestymistä ei varmaan tiedä, mutta joka mahdollisesti voipi saattaa seikat aivan toiselle kannalle.
VALBORG. Elleivät varat riitä velkoihin, ovat kaikki yritykset keinoittelemista muiden rahoilla.
TJOELDE. No — — olkoompa vain; mutt'ei varastetuilla rahoilla, — vaan uskotuilla rahoilla.
VALBORG. Niin, uskotuilla siinä petollisessa luulossa, että velanottaja muka on varakas.
TJOELDE. Ne rahat saattavat ehkä pelastaa kaikki kaikesta.
VALBORG. Se ei kuitenkaan ole muuta, kuin että hän saapi ne valheella.
TJOELDE. Sinä käytät kovia sanoja.
ROUVA (viittaa, niinkuin jo pari kertaa ennenkin, Valborg'ille, joka sen huomaa, vaan ei huoli siitä).
VALBORG. Vaitiolevaisuus on siinä kohdassa valhe.
TJOELDE. Mutta mitä hänen pitäisi tehdä? Pelata avonaisilla korteilla ja siten saattaa sekä itsensä että ne toiset häviöön?
VALBORG. Niin, hänen pitää antaa asianomaisille selvä tieto asemastaan.
TJOELDE. Jopa jotakin! Siinä tapauksessa tehtäisiin vuodessa tuhat konkurssia enemmän ja vahingot niistä olisivat äärettömät! — Ei, sinä olet älykäs, Valborg, mutta ajatuksesi ovat liian rajoitetut. — Kuuleppas, missä on sanomalehdet?
SIGNE (on puhellut luutnantin kanssa verannalla, viimeksi tehnyt hellän muistutuksen — tulee esiin). Minä vein ne konttoriin. Min'en luullut sinun jäävän tänne.
TJOELDE. No, antakaa mun olla vapaa konttorista hetkinen vielä! Meneppä tuomaan ne tänne!
SIGNE (menee; luutnantti seuraa).
ROUVA (hiljaa Valborg'ille, joka menee). Miks'et sinä milloinkaan kuuntele äitiäsi, Valborg?
VALBORG (jatkaa menoaan verannalle. Asettuu koriste-aitaa vastaan, nojaa päänsä käteensä, katselee ulos).
TJOELDE. Ehkä otan toisen takin ylleni. — No, olkoon nyt päivälliseen saakka.
ROUVA.. Päivällinen! Ja minä istun täällä vielä!
TJOELDE. Tuleeko meille vieraita?
ROUVA. Tulee, — etkö muista — —? Finnen?
TJOELDE. Niin, tottakin!
ROUVA (mennessään). Mitä, mitä minä nyt saisin kokoon —?
TJOELDE (astuu esiin, kun on yksinään, istuu tuolille, katseensa on tuskallinen ja väsynyt; peittää huoaten päänsä käsiinsä).
Signe, Hamar (palaavat; Signellä on sanomalehdet. Hamar aikoo
mennä perälle, verannalle, mutta Signe vetää hänet mukaansa).
SIGNE. Täss' on, isä, tässä —
TJOELDE. Mitä? Kuka? — —
SIGNE (kummastellen) — — sanomalehdet.
TJOELDE. No, anna ne tänne sitten! (aukasee lehden toisensa jälestä, katselee ainoastaan ilmoituksia; sanomalehdet suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia).
SIGNE (jatkettuaan keskusteluja armaansa kanssa). Kuuleppas — - isä?
TJOELDE (yhä silmäillen lehtejä). Mitä nyt? (its., tuskallisesti),
Konkursseja, yhä vain konkursseja!
SIGNE (kuin ennen). Hamar'in ja minun mieleni tekisi jälleen
Kristianiaan hänen Guldborg-tätinsä luoksi.
TJOELDE. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten. Minä sain teidän rätinkinne eilen. — Oletko nähnyt ne? —
SIGNE. Eihän meidän niitä tarvitsekkaan nähdä, kun sinä vain — —.
Miksi noin huokasit?
TJOELDE. Noo — siksi — — huomasin, että hinnat edelleen ovat huonot.
SIGNE. Kaikkia vielä — mitä sinun tarvitsee niistä huolia? — — — Nyt sinä huokasit taas. — Niin, siinä tunnet nyt, kuinka katkerata on, kuu ei ihmisen hartaimmatkaan toivot toteudu. — Ethän toki liene niin kova meitä kohtaan, mitä?
TJOELDE. Ei, lapset, se ei voi käydä laatuun.
SIGNE. Miks'ei?
TJOELDE. Siksi — siksi — no, siksi, että tänne aina näin kesä-aikoina tulee niin paljon vieraita, joita täytyy ylläpitää.
SIGNE. Mutta sehän on ikävintä, mitä me kumpikin, Hamar ja minä, voimme ajatellakkaan.
TJOELDE. Luuletteko, lapset, minun oloani joka katsannossa niin erinomaisen hupaisaksi?
SIGNE. Mutta isäkulta, sinähän olet oikein juhlallisen näköinen? — Se sopii sinulle niin lystillisesti vain, isä!
TJOELDE. Totisesti puhuen, lapset, näin suurelle kauppahuoneelle kuin meidän monine asioineen on varsin tärkeätä, että tänne tulee ihmisiä joka kulmalta, ja että meillä voivat hyvin. Niin paljon voinette kai tehdä minulle mieliksi!
SIGNE. Hamar ja minä, me emme koskaan saa olla kahdenkesken.
TJOELDE. Minun luullakseni te useimmiten tappelette, kun olette kahdenkesken.
SIGNE. Tappelemme? Sinä käytät niin ilkeitä sanoja, isä.
TJOELDE. Ja ettehän te Kristianiassakaan saa olla kahdenkesken.
SIGNE. Noo, siellä on toki toisenlainen olo, siellä!
TJOELDE. Sen kyllä uskon, — siten kuin te rahoja tuhlaatte!
SIGNE (hymyillen). Rahoja tuhlaamme! Mitäs me siellä muuta tekisimmekään? Senhän vuoksi me juuri siellä olemmekin? Isä! Kuulehan, kiltti isäkulta — —!
TJOELDE. Ei, lapseni, ei. —
SIGNE. Noin paha sin'et ole koskaan ennen ollut.
HAMAR (on viitannut häntä lakkaamaan. Kuiskaa). Etkö jo voi olla vaiti!
Näethän, ett'ei hän ole ollenkaan hyvällä tuulella?
SIGNE (kuiskaa). No, miks'et sinä voinut auttaa, niin olisin heti voittanut hänet!
HAMAR (samoin). Oho, minä olenkin vähän ymmärtäväisempi, kuin sinä.
SIGNE (samoin). Sinä olet ollut niin kummallinen viimeaikoina. —
Min'en oikein ymmärrä, mitä sinä tahdot?
HAMAR (samoin). Niin, nyt voipikin olla yhdentekevä. Sillä nyt matkustan minä yksinäni Kristianiaan.
SIGNE (samoin). Mitä teet?
HAMAR (mennen). Minä matkustan yksin. Min'en tahdo olla täällä niinkuin — mikäkin!
SIGNE (seuraa). Niin, voithan koettaa!
(Molemmat peräkkäin kiireesti verannalta alas oikealle).
TJOELDE (laskee sanomalehdet kädestään tuskallisella, pitkällä huokauksella).
VALBORG (katsellen nyt oikealle). Isä! (Tjoelde herää). Tuolla kävelee asianajaja Berent Kristianiasta.
TJOELDE (nousee). Asianajaja Berent? Täällä? — Laivanveistimöllä?
VALBORG. Niin. (Tulee sisään. Tjoelde katselee ulos ikkunasta). Minä sanoin sen vain siksi, että eilenkin näin hänen kävelevän hirsivaraston ympärillä, ja vähää ennen oluttehtaalla ja toisissakin tehtaissamme.
TJOELDE (its.). Mitäs se merkinnee? (Ään.). Noo hän tekee usein kernaasti huvimatkoja kesäaikana maamme eri paikkoihin; minä tiedän sen. Nyt hän on täällä — ja haluaa varmaankin nähdä tämän seudun suurimman liikepaikan. Täällä ei olekkaan juuri mitään muuta katsomista. — — Mutta onkohan se hän? Minusta on kuin — —
VALBORG (katsoo avoimesta ikkunasta). On, hän se on! Katsoppa vain, kuinka hän kävelee — — —
TJOELDE. — — ja heittää jalkojaan ristiin, vitkaan, vitkaan, — niin, hän se on. — Näyttää siltä, kuin aikoisi hän tulla tänne?
VALBORG. Ei, hän kääntyy poispäin.
TJOELDE. No, menköön sitten! (its.; ajatuksissaan). Oliskohan todellakin — —?
Neljäs kohtaus.
Entiset. Sannaes (verannalta, oikealta).
SANNAES. Saanko luvan?
TJOELDE. Vai niin — te, Sannaes!
SANNAES (huomaa vasta nyt Valborg'in, joka seisoo peränpuoleisen ikkunan ääressä ja astuu nyt esiin. Sannaes pelästyy, panee heti kätensä selkänsä taakse).
TJOELDE. No, mitä nyt?
VALBORG (katsoo häneen, menee verannalle ja sieltä alas oikealle).
TJOELDE. Mutta mitä nyt, ihminen? Mitä lempoa te siinä nyt ällötätte?
SANNAES (ottaa kätensä esiin heti kun Valborg on mennyt ohitse, katsoo hänen jälkeensä). Min'en tahtonut neidin läsnäollessa kysyä, tuletteko tänään konttoriin?
TJOELDE. Oletteko mieletön? Ettekö te neidin läsnäollessa tohdi kysyä sellaista?
SANNAES. Minä tarkoitan vain — sillä muuten täytyy minun, jos saan luvan, puhua kanssanne täällä.
TJOELDE. Kuulkaapa, teidän pitää jättää pois tuo ruma nahjusteleminen; se ei sovi kauppiaalle. Kauppiaan pitää olla sukkela ja vikkelä eikä joutua hämille, heti kun naisihminen ohitse menee. — Minä olen jo ennenkin huomannut teissä moista. — No, mitä te tahdotte? Sukkelaan!
SANNAES. Te ette siis tule konttoriin edellä puolenpäivän?
TJOELDE. Illallahan postit lähtevät.
SANNAES. Niin. — Mutta siellä on vekseleitä.
TJOELDE. Vekseleitä? — Ei.
SANNAES. On, Möller'in neljäs protesteerattu — ja se suuri englantilainen.
TJOELDE (suuttuen). Ettekö vielä ole niitä suorittanut? — Mitä se merkitsee?
SANNAES. Pankin johtokunta tahtoo ensin puhutella hra konsulia.
TJOELDE. Oletteko hullu? (malttaa). Te olette varmaankin erehtynyt,
Sannaes.
SANNAES. Niinpä luulin itsekkin enkä tyytynyt ainoastaan pankissa olevan tirehtörin sanoihin, vaan kävin myöskin konsuli Holst'in luona.
TJOELDE. Ja konsuli Holst — —?
SANNAES. Kertoi samat sanat.
TJOELDE (käytyään edestakaisin). Minä menen hänen luoksensa, — tai, oikeammin, minä en mene; sillä se on kuitenkin — — —. Onhan meillä vielä aikaa moniaita päiviä?
SANNAES. On.
TJOELDE. Eikä vieläkään telegrammia konsuli Lind'iltä?
SANNAES. Ei.
TJOELDE (its.). Sitäpä en voi käsittää. (ään.). No, kyllä me kuitenkin pian saamme kaikki säntilleen — pääkaupunkilaisista alkaen. Hyvä, niin saamme, Sannaes, — ja vast'edes annamme noiden täkäläisten pankintapaisten olla aivan rauhassa. Hyvä, Sannaes! (Viitaten ulos; its.). Kirotta Möller! Kaikki ovat ruvenneet epäilemään! (Kääntyy, huomaa Sannaes'in). No, vieläkö te siinä seisotte?
SANNAES. Tänään on palkanmaksupäivä, — eikä mulla ole mitään kassassa.
TJOELDE. Eikö mitään kassassa! Niin suuri, monipuolinen liike, eikä
mitään kassassa palkanmaksupäivänä! Mikä hiiden järjestys se on?
Pitääkö mun uudestaan ja uudestaan alkaa opettaa teille A, B, C:tä? —
Ei, eipä voi olla puolta päivää pienimmänkään asiansa vierestä poissa!
Minulla ei ole ketään, ei niin ketään, johon voisin luottaa! —
Ihminen, kuinka te olette tehtävänne toimittanut?
SANNAES. Oli myöskin kolmas vekseli, joka lankesi tänään; Holm ja Kumpp. 2,000. Minä luotin sitä pahempi pankkiin, — ja kun en sieltä mitään saanut, täytyi mun tyhjentää kassa, — sekä konttorin että oluttehtaan.
TJOELDE (kävelee ylös- ja alaspäin). Hm, hm, hm! — Kukahan lie saanut konsuli Holst'in siihen päähän. — No niin! (viittaa kädellään ulos).
SANNAES (menee, vaan palajaa heti, kuiskaa). Asianajaja Berent
Kristianiasta!
TJOELDE (hämmästyy). Tuleeko hän tänne?
SANNAES. Hän astuu juuri rappusia ylös! (Menee perimmäisestä oikeanpuolisesta ovesta).
TJOELDE (huutaa hänen jälkeensä, kuiskaten). Viiniä ja virvokkeita! — Siis oli aavistukseni aivan oikea! (Vilkaisee peiliin). Hyväinen aika, miltä minä nyt näytän! (Kääntää tuskalliset kasvonsa peilistä; peiliin jälleen, hymyilee — ja rientää siten perälle, mistä asianajaja näkyy tulevan vitkaan vasemmalla ylös).
Viides kohtaus.
Tjoelde. Asianajaja Berent.
TJOELDE (kohteliaasti, kunnioituksella; teeskennellen). Minulle on suureksi kunniaksi, saada vastaanottaa niin kuuluisa mies huoneeseni.
BERENT. Hra konsuli Tjoelde — eikö niin?
TJOELDE (yhä matalalla äänellä). Palvelianne! Minä juuri vast'ikään kuulin vanhimmalta tyttäreltäni, että hra asianajaja oli kävellyt tiluksillani:
BERENT. Niin, teillä on suuret tilukset — ja suuri liike.
TJOELDE. Liian suuri, hra asianajaja. Liian monenlaatuinen. Toinen on aina tuottanut toisen lisää. — Olkaa hyvä, istukaa.
BERENT. Kiitos; tänään on lämmin päivä.
(Virvokkeita ja viiniä tuodaan pöydälle).
TJOELDE. Hra asianajaja suvaitsee kai lasin?
BERENT. En, kiitos.
TJOELDE. Virvokkeita?
BERENT. Kiitos; minulle ei pidä mitään.
TJOELDE (ottaa sikarrikotelonsa esiin). Saanko tarjota sikarrin, jonka saatan sanoa hyväksi?
BERENT. Minä pidän paljon hyvästä sikarrista. Mutta juuri nyt en mieli polttaa. Paljon kiitoksia! (Äänettöm.).
TJOELDE (on myöskin istunut. Hänen olentonsa on näköjään tyyni). Onko hra asianajaja jo kauvankin ollut täällä?
BERENT. Pari päivää. — Hra konsuli on ollut matkoilla?
TJOELDE. Niin; Möller'in onnettomat asiat. Hänen konkurssipesänsä osakkaider-kokous huutokaupan jälkeen.
BERENT. Nykyään ovat ajat hyvin kovat.
TJOELDE. Sanomattoman kovat!
BERENT. Luuletteko Möller'in konkurssin vievän muitakin muassaan — useampia kuin ne, jotka jo tiedetään?
TJOELDE. Sitä en vielä luule. Tämä — sattuma on varmaan joka katsannossa ainoastaan poikkeus.
BERENT. Pankit lienevät vähän säikähtyneet, kuten olen kuullut.
TJOELDE. Sen voin arvata.
BERENT. Niin, te luonnollisesti tunnette olot paremmin, kuin kenkään muu.
TJOELDE (hymyillen). Minä olen teille suuresti kiitollinen luottamuksestanne minuun.
BERENT. Jos näiden seutujen ulosvienti-tavarat yhä edelleenkin kadottavat hintaansa — —?
TJOELDE. Niin; — sitä ei varmaan tiedä; mutta tietysti lienee toki paras pitää kaikki liikkeessä vain.
BERENT. Vai — se on siis teidän tarkoituksenne?
TJOELDE. Ehdottomasti.
BERENT. Horjuvat kauppaseikat ilmituovat tavallisesti yhtä ja toista vahingollista.
TJOELDE (hymyillen). Teidän mielestänne pitäisi sentähden antaa horjuvien kauppaseikkojen vaikuttaa?
BERENT, Niin pitäisi.
TJOELDE. Hm! — Vankat kauppatalot eivät jokapaikassa lie niin aivan tarkoin erillään epäiltävistä.
BERENT. Olisikohan täällä todellakin pelättävä semmoista?
TJOELDE. Niin, — nyt katsotte minun tietojani tämän seudun veloista varmaankin liian suuriksi; — mutta minä melkein voisin luulla niin. (Äänettömyys).
BERENT. Pankit ovat valtuuttaneet minut hankkimaan tarkastuksen oloista, — jonka minä toistaiseksi uskon ainoastaan teille.
TJOELDE. Minä olen varsin kiitollinen.
BERENT. Tämän kaupungin pienemmät pankit ovat suljetut; ne ovat yksimieliset.
TJOELDE. Vai niin — (Äänettömyys). Te olette siis puhellut konsuli
Holst'in kanssa?
BERENT. Luonnollisesi. — (Äänettöm.). Jos annettaisiin epäiltävien kauppahuoneiden kukistua ja autettaisiin vankkoja, olisi varmaankin paras, että jokainen ilmoittaisi pankeille omaisuutensa ja velkansa. (Äänettöm.).
TJOELDE. Onko se konsuli Holst'in ajatus?
BERENT. Myöskin hänen. (Äänettöm.). Minä olen ehdotellut pankeille toistaiseksi — kunnes saamme nuo tarkat tiedot — että sanoisivat "ei" kaikkiin lainanpyyntöihin — kaikkiin ilman eroitusta.
TJOELDE (huomaten). Siten ymmärrettävä!
BERENT. Ainoastaan väliaikainen sääntö toistaiseksi — —
TJOELDE (kuin ennen). Niin, niin!
BERENT. — Mutta jota jokaisen täytyy seurata, ilman poikkeuksetta.
TJOELDE. Mainiota!
BERENT. Ellei kaikkia kohdella samoin, voipi yksityinen äkkipikaa joutua liian aikaiseen epäluuloon.
TJOELDE. Aivan minun ajatukseni!
BERENT. Hauskaa. Siis ette suinkaan ymmärrä minua väärin, kun pyydän teidänkin tekemään tarkastelman varoistanne.
TJOELDE. Ei mikään ole mulle mieleisempää, kun siten voin hyödyttää asioita yleensä.
BERENT. Se on varma. Sillä sen kautta kasvaa yleinen luottamus.
TJOELDE. Milloinka hra asianajaja suvaitsee ottaa vastaan minun tarkastelmani? Näin kiireessä siitä luonnollisesti tulee vain pintapuolinen.
BERENT. Luonnollisesti. — Teidän suosiollanne, minä tulen noutamaan sen.
TJOELDE. Ei millään muotoa. Te voitte saada sen kernaasti vaikka kohta, jos niin tahdotte. Minulla on, näette, tapana, usein tehdä pintapuolisia arvioiaskuja — luonnollisesti vaihtelevien hintojen mukaan.
BERENT. Vai niin? (Hymyillen). Muuten sanotaan keinoitteliain tekevän kolme arviolaskua päivässä, kunkin erilaatuisen. — Mutta nyt kuulen minä — —
TJOELDE (hymyillen) — — että muillakin on semmoinen paha tapa! No — ei niitä juuri kolmea erilaatuista päivässä sentään tule.
BERENT. Ei, ei, minä laskin leikkiä luonnollisesti — (nousee).
TJOELDE (nousee myöskin). Luonnollisesti. Tunnin kuluessa on se teidän hotellissanne. Sillä minä otaksun, että hra asianajaja asuu meidän ainoassa, niin kutsutussa, hotellissa. — Etteköhän täällä ollessanne tahtoisi asua meillä ja käyttää hyväksenne kahta kamaria, jotka juuri ovat vapaat.
BERENT. Kiitos; — minä viivyn täällä määräämättömän ajan, ja ne tavat, jotka heikko terveyteni on mulle saattanut, ikävystyttävät kaikkia, vaan enimmästi kuitenkin itseäni, kun olen outojen luona.
TJOELDE. Mutta tohtinenhan toki toivoa, että tulette meille päivälliselle tänään? Meille tulee muutamia muitakin vieraita. Ehkä lopuksi saamme sitte purjehdusretkenkin toimeen, — tuo läheinen luoto on erinomaisen kaunis.
BERENT. Kiitos; minun terveyteni ei ole nykyään niin luotettava, että uskaltaisin yhtyä kemuseuroihin.
TJOELDE. Hehehe! — Voinko ehkä jotenkin muuten olla palvelukseksenne?
BERENT. Niin — saisinko tilaisuuden keskustella kanssanne, ennenkuin lähden täältä, — kernaimmin niinpian, kuin suinkin.
TJOELDE (vähän hämmästyen). Tarkoitatte, kun olette saanut kaikki tarkastelmat?
BERENT. Konsuli Holst'in kautta olen minä jo hiljaisuudessa saanut useimmat.
TJOELDE (enemmän kummastuen). Siis — tänään vielä, tarkoitatte —?
BERENT. Klo 5? — Sopiiko teidän silloin?
TJOELDE. Minä olen kokonaan teidän palvelianne! Minä saan siis tulla teidän luoksenne klo 5?
BERENT. Minä olen täällä klo 5 (jäähyväiset, menee).
TJOELDE (seuraa). Tehän olette kivulloinen; te olette vanhempi; te olette kuuluisa mies — —!
BERENT. Mutta te olette täällä kotonanne. Hyvästi!
TJOELDE. Minä suuresti kiitän kunniasta, jonka teidän täällä käyntinne mulle saattoi!
BERENT. Älkää vaivatko itseänne!
TJOELDE. Sallittehan minun seurata teitä talostani.
BERENT. Minä löydän kyllä tien.
TJOELDE. Sitä en epäile. Mutta se olisi minulle suuri kunnia!
BERENT. Kuten tahdotte!
(Kun aikovat rappusia alas, näkyy Signe ja Hamar, jotka nousevat niitä käsi kädessä. Antavat sijaa toinen loisilleen).
TJOELDE. Saanko esitellä — niin, luonnollisesti minun ei tarvitse esitellä: Hra asianajaja Berent Kristianiasta. Minun nuorin tyttäreni — ja hänen sulhasensa kavallerialuutnantti Hamar.
BERENT. Minä luulin hevosväen nyt olevan ekserseeraamassa?
HAMAR. Minä olen saanut permissionin — —
BERENT. — tärkeämpien toimitusten tähden. Hyvästi!
TJOELDE. Hahaha! (Nuoret jättävät hyvästi; Tjoelde ja Berent menevät rappusia alas).
Kuudes kohtaus.
Hamar. Signe.
HAMAR. Hävytön! — Mutta niinhän se on kaikille.
SIGNE. Vaan ei isälleni, kuten huomasin.
HAMAR. Sinun isäsi on myöskin hävytön.
SIGNE. Sit'et saa sanoa hänestä!
HAMAR. Mitä muuta voisin sanoa, kun hän saattaa nauraa Berent'in hävyttömyyksille?
SIGNE. Hän on hyvällä tuulella (istuu keinumaan).
HAMAR. Vai niin, sinäkin —? Sin'et ole ollenkaan miellyttävä tänään.
SIGNE (yhä keinuen). En — sillä sinä olet väliin niin ikävystyttävä.
HAMAR. Etkä kuitenkaan anna minun matkustaa pois?
SIGNE. Se olisi vieläkin ikävämpää.
HAMAR. Nyt sanon sinulle erään seikan: Min'en enää kauvan kärsi tapaa, jolla minua täällä kohdellaan!
SIGNE. Vai niin? (Ottaa sormuksen sormestaan, antaa sen kieppua peukalon ja etusormen välissä, keinuu ja laulaa).
HAMAR. Puhumattakaan sinusta. Mutta Valborg! ja isäsi! Onko hän vielä kertaakaan käskenyt minua ratsastamaan Voilakalla?
SIGNE. Ehkä hänellä on tärkeämpiäkin ajateltavia. (Laulaa taas).
HAMAR. No, mutta olehan nyt älykäs, Signe! — Käsitäthän sinä, että se olisi aivan luonnollista? — Niin, suoraan sanoen — sillä sinullehan voin sanoa mitä tahansa — minä, joka tulen hänen vävypojakseen ja olen kavalleristi (eikä isälläsi muita poikia olekkaan) — enkö minä melkein saattaisi toivoa, — — että hän tykkänään lahjoittaisi minulle Voilakan?
SIGNE. Hahaha!
HAMAR. Olisiko se niin luonnotonta?
SIGNE. Hahaha!
HAMAR. Minkätähden sitä naurat, Signe? Olisihan se talolle kunniaksi, luulisin ma, että toverini ihailisivat hevostani, ja minä voisin sanoa: Sen on appivaarini lahjoittanut minulle? — Sillä tiedäppäs, sen hevosen vertaista ei löydy koko Norjan maassa.
SIGNE (seisottaa tuolin). Ja siksi pitää sinun saaman se? Hahaha!
HAMAR. Tätä en kärsi!
SIGNE. Kavallerialuutnantti "Verraton" seljässä hevosen, "jolla ei ole vertaista". Hahaha!
HAMAR. Signe, nyt saat lopettaa!
SIGNE (keinuen). Sinäpä olet lystikäs!
HAMAR (läheten). Kuulehan, Signe! — ei kenkään voi vaikuttaa niin paljon isääsi, kuin sinä. Kuuleppas, Signe! — Etkö hetkeäkään voi haastella totisia asioita kanssani?
SIGNE. Kyllä, — kernaasti! (Alkaa uudestaan laulaa).
HAMAR. Minä arvelin itsekseni: Jos Voilakka olisi minun omani, jäisin koko kesäksi tänne opettamaan sitä ratsuhevoseksi. (Signe lakkaa sekä keinumasta että laulamasta. Hamar nojautuu hänen ylitsensä). Ja sitte min'en menisi kaupunkiinkaan ennen kuin syksyllä, ja sitte seuraisit sinä Voilakkaa ja minua Kristianiaan. Eikö se olisi sinunkin mielestäsi hupaisata?
SIGNE (katsottuaan häntä hetken). Sinä, ystäväni, suunnittelet kaikki aina niin somasti!
HAMAR. Eikö niin? Mutta kaikki riippuu nyt vain siitä, että sinä saat hevosen isältäsi, — mitä; sulo Signeseni?
SIGNE. Ja sitte sin'et koko kesänä matkustaisi minun luotani pois — —?
HAMAR. — en koko kesänä!
SIGNE. Vaan jäisit tänne Voilakkaa opettamaan — —?
HAMAR. — ainoastaan sitä opettamaan!
SIGNE. Ja sitte saisin minä syksyllä seurata teitä kaupunkiin — niinhän, niin?
HAMAR. Niin — eikös se olisi mainiota?
SIGNE. Tuleeko Voilakka myöskin asumaan Guldborg-tädin luona?
HAMAR (hymyillen). No, mitä nyt sanotkaan?
SIGNE. Niin, sillä koska sinä hankit itsellesi vapaan-ajan ainoastaan Voilakan tähden, kuten ymmärsin, ja jäät tänne, ainoastaan opettaakseni sitä — ja sitte annat minun seurata Voilakkaa Guldborg-tädin luoksi — —
HAMAR. Mutta, Signe, oietko nyt taas — —?
SIGNE (saapi tuolin aika vauhtiin). Oo! Mene matkaasi —
HAMAR. — — mustasukkainen Voilakkaan! Hahaha!
SIGNE. Mene talliin!
HAMAR. Rangaistukseksiko? — Siellä onkin hauskempi, kuin täällä!
SIGNE (viskaa sormuksen). Tuossa! Anna se Voilakalle!
HAMAR. Niin kauvan sinä viskelet tuota sormusta, että — —
SIGNE. No, noin olet sinä sanonut jo niin monta kertaa, että sekin mua ilettää! (kääntää tuolin niin, että on selin sekä katsojiin että Hamar'iin).
HAMAR. Sinä olet niin hellitelty lapsi, että olisi synti, pitää kaikkia lauseitasi tosina — —
SIGNE. No, tuokin vielä — sataviideskolmatta kerta! — Uh, mene tiehes!
HAMAR. Mutta etkö nyt ymmärrä, kuinka naurettavaksi sinä itsesi teet, kun olet mustasukkainen hevoseen? Oletko koskaan kuullut mokomata?
SIGNE (hypähtää ylös). Aa, sinä saat minut vielä pakahtumaan — kiusanhenki! Minä huomaan sinussa väliin jotakin niin inhoittavaa — - (polkien jalkaansa). Minä halveksin sinua!
HAMAR (hymyillen). Ainoastaan Voilakan tähden — —?
SIGNE. En, vaan sinun, sinun, sinun tähtesi! Minä tunnen itseni toisinaan niin onnettomaksi, että olisin valmis vaikeroiden heittäimään lattialle — tai juoksemaan kuulumattomiin! Anna mun olla! Etkö mene matkaasi!
HAMAR. Kyllä, minä en tälläkään kertaa korjannut sormusta lattialta.
SIGNE. Et, vaan mene, mene, mene, mene! (istuu; pyrskähtää itkemään).
HAMAR. Hyvä! — Tuoltapa höyrylaiva jo tulleekin. Minä lahden heti paikalla.
SIGNE. No, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se höyrylaiva nyt juuri tulee Kristianiasta eikä mene sinne! Uh! (pyrskähtää jälleen itkemään).
(Perällä, melkein keskipalkalla, näkyy höyrylaivan mastot ja piiput saarien ylitse. Savu kohoaa kirkkaasti ilmaan, — Samassa kuuluu).
TJOELDE (ulkona). Kiireesti! Ottakaa luutnantin paatti; se on reilassa!
SIGNE (nousee).
HAMAR. Ne menevät jotakuta vastaanottamaan
TJOELDE (lähempänä). Mene sinä paattiin!
HAMAR. Hän tulee tänne! (Juoksee ottamaan sormusta, kiireesti takaisin). Signe!
SIGNE. En, min'en huoli siitä!
HAMAR. No, mutta Signe? Mitä tämä merkitsee? Mitähän sulle muka olen tehnytkään?
SIGNE. En tiedä; mutta minä olen sanomattoman onneton! (Itkee).
HAMAR. Mutta teenhän minä vihdoin kaikki mitä tahdot! Mitä muuta enää toivotkaan?
SIGNE. Min'en voi sille mitään, minä voisin toivoa itseni kuolleeksi, — ja se tulee niin usein mieleeni! (Itkee jälleen).
HAMAR. Mutta, Signe? — Sinä, joka lukemattomat kerrat olet sanonut pitäväsi minusta?
SIGNE. Niin minä pidänkin. Mutta toisinaan on, mielestäni, kihlauksemme aivan hirvittävä! — Älä, älä tule lähelleni!
HAMAR. Signe! —
TJOELDE (rappusilla, ulkona). Niin, niin: Joka mies, ripeästi!
HAMAR. Pyyhi kyyneleesi, Signe; älä näytä niitä hänelle!
(Aikoo antaa sormuksen, Signe kääntyy poispäin, pyyhkien kyyneliään).
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Tjoelde.
TJOELDE (jo rappusilla). Vai niin, oletteko siinä! Sepä hyvä. Konsuli Lind tulee tänne höyrylaivalla; — telegrammi juuri vast'ikään (perälle, huutaa verannan yli). Rientäkää! Liput tänne! Vetäkää purret esiin! Mastot alas! (Koettaa irroittaa purtta). Se on kiini. (Hamar juoksee apuun). Niin, irroita sinä! (Hamar irroittaa purren, joka vedetään oikealle. Tjoelde astuu esiin jälleen). Kuuleppas, Signe, — (katselee häntä) no? Oletteko te jälleen tapelleet?
SIGNE. Isä!
TJOELDE. Niin, nyt ei ole aikaa leikkiin! Tänään saatte jokainen koettaa parastanne! — Sanoppas Valborg'ille — —
SIGNE. Sano kernaammin itse! Tiedäthän, että Valborg aina tekee, mitä itse tahtoo.
TJOELDE. Ei mitään historioita! Nyt on tärkeä silmänräpäys. Te teette jokainen, mitä minä käsken! Sano Valborg'ille, että hän pukeutuu ja tulee tänne. Sinä samoin! (Signe menee). Signe!
SIGNE (pysähtyy). Niin.
TJOELDE. Meidän täytyy kutsua seitsemän, kahdeksan vierasta lisää päivälliselle. Finnelle täytyy lähettää sana, että syömme päivällistä täsmälleen k:lo 3 — eikä 4. Lind lähtee klo 5 seuraavalla höyryllä, — ymmärrätkö?
SIGNE. Mutta onkohan äidillä ruokaa niin monelle?
TJOELDE. Hänellä pitää olla, ei ainoastaan ruokaa, mutta parasta lajia! Minun vaimoni pitää pitämän huolen siitä, että taloni on hyvin varustettu koko kesän; — kuinka monta kertaa minun pitää se kertoman?
SIGNE (melkein itkussa, jonka toki lukahuttaa). Mutta äiti, joka tänään on niin kipeä — —?
TJOELDE. No, turhia iankaikkisia kipuja! Tänään ei ole kellään aikaa sairastaa. Kiiruhda vain!
SIGNE (menee, salaa itkien, perimmäisestä sivuovesta).
TJOELDE (Hamar'ille, joka on tullut). Tuoppa kynä, paperia ja läkkiä; meidän pitää saada kokoon seurue! Tuota pikaa!
HAMAR (etsien). Tääll' ei ole niin mitään!
TJOELDE (kärsimätönnä). Mene noutamaan! (Hamar syöksyy ulos etumaisesta ovesta).
TJOELDE (lukee telegrammia, jota on pitänyt kädessään — huomattuaan pelastuksen huokauksen. Käsi vapisee hänen lukiessaan vitkaan, osan kaksi kertaa). "Sain telegramminne juuri lähteissäni. Vastatakseni kaikesta, — keskustelu. Tulen tänään, ensimäisellä höyrylaivalla, lähden 5. Tarkastelu asioistanne valmiiksi. — Lind." — Melkeinpä en voi lukea tätä. Mutta niinhän se toki on! Niin, — jospa tämä vain onnistuisi, — niin olisi kaikki satamat avoinna! (Hamar'ille, joka tulee). No, siinäkö olet? Täydellistä kutsumuskirjettä emme nyt ehdi kyhäämään. Ainoastaan nimiluettelon, — joku konttoripalvelioista voipi saattaa sen asianomaisille. Siis: (sanelee) Pappi — — apropos: samppanja! Onko se hyvää?
HAMAR. Se viimeksi tuotu, tarkoitat kai?
TJOELDE. Niin.
HAMAR. Pappi kiitti sitä hyväksi.
TJOELDE. Hyvä. Siis:
HAMAR (kirjoittaissaan). Pappi.
TJOELDE. Konsuli Ring.
HAMAR. Konsuli Ring.
TJOELDE. Ja — — ja — — ja — —
HAMAR. Konsuli Holst?
TJOELDE. Ei, ei Holst'ia. (Hamar kummastelet Tjoelde its.). Minä tohdin nyt toki näyttää hälle, että en ollenkaan tarvitse hänen apuaan! (Äkkiä). Kauppias Holm. (its.) Hänen vihamiehensä.
HAMAR. Kauppias Holm.
TJOELDE (its.). Vaikka — Holm on aina veijari. Kuitenkin — se ärsyttää Holst'ia. (Ään.), Polisimestari.
HAMAR. Pölisi — —
TJOELDE. Ei, ei, pyyhi pois polisimestari. (Mutisee) Ei voi aina olla tarpeeksi varova.
HAMAR. Polisimestari pyyhitty.
TJOELDE. Joko pappi on siellä?
HAMAR. Hän on N:o 1.
TJOELDE. Aivan oikein.
HAMAR. Mutta pormestari?
TJOELDE. Ei, hän asuu liian kaukana. Paitsi sitä — kun ei hän vain aina saa olla kukkopoikana — ja aina ikävystyttäviä käräjä-juttuja ja palkanlisäys-jaarituksia — — — Ei! Mutta — annappas olla: — Knutzen z:lla.
HAMAR. Knutzen — z:lla.
TJOELDE. Ja vaikkapa — no, niin — myöskin Knudsen s:llä.
HAMAR. Knudsen s:llä.
TJOELDE. Montako niitä jo on?
HAMAR. Pappi, Ring, Holm, pölisi —, ei, polisimestari pyyhitty.
Knutzen z:lla, Knudsen s:llä, niitä on 1, 2, 3, 4, 5, 6.
TJOELDE. — — ja Finne, sinä, minä, se on yhdeksän. Meitä pitää olla kaksitoista.
HAMAR. Naiset?
TJOELDE. Ei — naiset eivät sovi kauppiaiden seuraan. — Mutta kenen me — —?
HAMAR. Tuo uusi asianajaja? Soma mies; mikä hänen nimensä taas onkaan — —?
TJOELDE. Ei, hän kietoilee itseään ihmisten suosioon pitämällä pitkiä puheita. — Ylä-tullipalvelia Pram!
HAMAR. Mutta hän? Hän juopi aina itsensä humalaan.
TJOELDE. Niin, mutta se on semmoista sisällistä juopumista. Hän ei tee mitään vahinkoa, — päinvastoin! Ylä-tullipalvelia Pram!
HAMAR. Yiä-tullipalvelia Pram.
TJOELDE. On vaikeata näin pienessä kaupungissa, kun pitää olla hieno seura, — kuuleppas (näpäyttää sormiaan). Falbe, asiamies Falbe! Hyvin soma eikä ajatuksia.
HAMAR. Somat vaatteet tarkoitat kai?
TJOELDE (mutisee). Niin — no, myöskin ne. Mutta minä tarkoitin noin ylimalkaan. — Kahdestoista? Morten Schultz?
HAMAR (hämmästyen). Morten Schultz! (nousee juhlallisesti). Ei, tiedätkö mitä; sitä otan minä vastustellakseni! — Viime kerralla, kun hän oli täällä suuressa seurassa, — tiedätkö mitä hän teki? Keskellä päivällistä, päivällispöydässä (osoittaa käsillään) otti hän mällin suustaan ja näytteli sitä vieraille. Hän tahtoi antaa sen käydä ympäri! Jos se on hienoa seuraa, niin — — —!
TJOELDE. Niin, hän on raaka. Mutta hän on tämän seudun rikkain mies.
HAMAR (on istunut). Pitäisi hänellä sitte olla varoja ostaa itselleen uusi peruukki! Eihän hänen vieressään voi kukaan ihminen istua!
TJOELDE. Niin, niin, hän on hävytön; mutta näetkös, nuori ystäväni, rikkaimmalle annetaan yhtä ja toista anteeksi. Siitä saattaa olla hyötyä.
HAMAR. Min'en ymmärrä, mitä hyötyä sinulla voipi olla hänestä?
TJOELDE. Hm, hm! — Ei, ehk'ei kelpaa.
HAMAR. Ei, ei, se on varma!
TJOELDE (mutisee). — — Vaikka konsuli Lind ymmärtäisi tarkoituksen
Morten Schultz'in — — —!
HAMAR. — — Ja hänen kanssapuheensa! Eiväthän naiset voi — —!
TJOELDE. Niin, oikeassa olet; (mutisee) enhän minä oikeitaan enää häntä tarvitsekkaan. — Mutta kahdestoista? — Maltapas — —?
HAMAR. Kristoffer Hansen?
TJOELDE. Hyi, peijakas, sittehän saamme valtiollista! Ei, annappas —? (pysähtyy) Niin, minä luulen, minä uskallan? Hm, hm, hm — — juuri hän! (Paino joka tavulle) Oluenpania Jakobsen.
HAMAR (toivotonna). Mutta Jakobsen —?
TJOELDE. Hm, hm, hm! — Jakobsen tekee hyvää. Minä tunnen hänet.
HAMAR. Hän on kelpo poika, senhän tietää jokainen; — mutta hienossa seurassa —?
TJOELDE. Hm, hm, hm! — Kirjoita vain Jakobsen!
HAMAR. Jakobsen! — Kas niin! (nousee).
TJOELDE. Anna Skogstad'in mennä viemään sitä! Muista klo 3 — täsmälleen! Pian! (huutaa hänen jälkeensä). Ja tule takaisin, jos täällä olisi vielä jotain.
(Hamar menee etumaisesta sivu-ovesta).
TJOELDE (yksin). Aivan totta! (ottaa kirjeen taskustaan). Lähetänköhän minä samalla tarkastelmani asianajaja Berent'ille — —? Min'en tarvitse pankeilta apua. — Mutta, se ei toki vielä ole aivan varma. — Ja tarkastelma on kaikissa tapauksissa hyvin tehty! — Konsuli Holst saapi nähdä sen; se voipi olla hyödyllistä; — — ehkä se häntä vähän kiusoittaakin. — Paitsi sitä: Jos en minä sitä lähetä, luulevat ne kenties minun olleen hädässä, kun sen lupasin, — ja päässeen siitä nyt Lind'in kautta. Paras on lähettää tarkastelmani. (Hamar palajaa). Kuuleppas, anna hänen samalla viedä tämä kirje asianajaja Berent'ille, "Victoriaan".
HAMAR. Onko se kutsumus? Sitte meitä tulee kolmetoista?
TJOELDE. Ei se ole kutsumus. Kiiruhda, ennenkuin hän ehtii menemään!
(Hamar jälleen pois).
TJOELDE (yksin). Oi, jospa nyt kaikki onnistuisi! Konsuli Lind'in voipi kyllä voittaa puolelleen! Ja hän pitää, hän pitää voitettaman! Mulla on (katsoo kelloon) kokonaista neljä tuntia ainoastaan häntä varten.
Näin täynnä toivoa en ole ollut — — en ainakaan — — — (vaipuu mietteisin. Sitte hiljemmin). Toisen onnettomuus on toki toisinaan hyvä asia, suuri aalto, joka auttaa toista yli! Nyt on kaikkien huomio herännyt, kaikki kiiruhtavat pelastamaan omaansa, (huokauksella) — niin, jospa nyt minä vain pääsisin kaikkine asioineni onnellisesti perille, — niin ett'ei kukaan sitä huomaisi! Tämä pelko ja ahdistus! jok'ainoa yö, jok'ainoa päivä! — — Tämä epätieto, nämät keksinnöt, tämä salaileminen, tämä teeskenteleminen — oi! Mutta nythän minä juuri jälleen olen uudessa samanlaisessa kohdassa! Tämä ilkeä vastaan Ottaminen — —? Niin, niin, niin — mitä minä tahdon, sillä on aina kaksi puolta; — — mitä minä lasken, sillä viisi arvoa; minä elän ihmisten ja asioitteni keskellä kuni unissa! — (toivotonna) Mutta tämä olkoonkin viimeinen kerta, — viimeinen teeskentely, ja sitte — — loppu! — Apuahan minä vain tarvitsen, — ja nyt minä sitä saan! — — Niin, saankohan minä? Kas, siinäpä solmu! — — Jospa tästälähin saisin, — oi, jospa saisin maistaa ainoankaan yön levollista, virkistävää unta ja herätä ainoanakin aamuna huoletonna! Istua pöytään vapaana, tulla illalla kotiin iloisella mielellä! — Oi, jos jälleen saisin seistä maatilkulla, jonka kaikinpuolin voisin sanoa omakseni, — vakaasti omakseni, omakseni, omakseni (polkien jalkaansa), — voi, sitäpä tuskin saatan toivoakkaan, — minä olen liian monta kertaa tullut petetyksi!
HAMAR (tulee). Kas niin!
TJOELDE. Kiusa ja kuolema — kruutia! Häntä pitää kunnioittaa!
HAMAR. Onhan meillä kruutia.
TJOELDE. Lähetä heti sana jollekkin tykkimiehelle! (menee).