IV.
Tuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.
Magnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin vanhaan.
Kirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa, maaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie muuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli kapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä nimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.
Silloin pelattiin shakkia päivisin ja korttia iltasin. Rouva ja
neidit olivat myös pari kertaa käyneet alakerrassa tervehtimässä.
Itse lastauspaikalla ei ollut sanottavasti ketään, jonka kanssa
Magnhild seurusteli.
Bergeniin olivat Skarlie ja hän tehneet matkan. Mitä sillä lienee tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta — vähät siitä, mutta sen perästä he eivät matkustaneet Bergeniin enempää kuin mihinkään muuallekaan.
Skarlie oli enemmän matkoilla kuin kotona, hän harjoitteli rahakeinottelua. Käsityönsä hän melkein oli jättänyt sikseen, vaikka vielä pitikin myymälää. Magnhild itse oli jonkun aikaa seudulle tulonsa jälkeen, arvatenkin Skarlien välityksellä, saanut koulutoimikunnalta toimekseen ruveta erään käsityökoulun johtoon. Nyt hänellä oli joka päivä tunti tai kaksi isossa kansakoulussa, sitä paitsi antoi hän yksityisopetusta täysikasvuisille tytöille. Aika kului muuten käveltäissä, lauleltaissa ja hieman ommeltaissa, mutta lukua hän ei melkein ollenkaan harjoitellut. Se ikävystytti häntä.
Rönnaug oli heti hänen jälkeensä saapunut Öreniin. Hän oli ottanut palveluspaikan likimmällä kyytiasemalla ansaitakseen nopeasti rahoja Amerikan piljettiä varten. Hän ei sanonut tahtovansa virua täällä enää minään hylkiönä.
Magnhild otti huostaansa Rönnaugin rahat ja pelästyi siitä että ne niin nopeasti karttuivat. Sillä hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta. Nyt oli piljetti ostettu, Magnhild jäisi tänne olemaan ypö yksinään.
Nostihan se vireille monet ajatukset, että matka valtameren poikki tuota outoa ja ehkä suurtakin päämäärää kohti menestyisi toiselta niin helposti eikä toiselta ollenkaan.
Aamulla tämän läpivalvotun yön jälkeen astui hän tavallisen kiertokävelynsä laivalaiturille nähdäkseen höyrylaivan tulevan. Hän näki tavallisen määrän kauppamatkailijoita astuvan maihin, tavallisen joukon kohvertteja kannettavan heidän peräänsä, mutta tänä päivänä näki hän sitä paitsi kalpean, pitkä- ja pehmeä-tukkaisen sekä suurisilmäisen miehen kulkevan ison laatikon ympärillä, jonka hän vihdoin vaivalla sai tavaravaunun päälle hinatuksi. "Varovasti! varovasti!" hoki hän yhtenään. Se oli varmaankin piano.
Kurkistettuaan pikimmältään kouluun näki Magnhild saman kalpean miehen ja ison laatikon hänen takanaan seisovan talonsa oven edustalla. Yksi majatalon isännistä oli mukana. Skarliella oli salin ja makuusuojan yläpuolella olevat huoneet varattuina vuokrattaviksi matkustajille, kun majatalot sattuivat olemaan täysinä. Tämä matkustaja oli kivulloinen ja tahtoi mieluimmin asua yksin.
Magnhild ei ollut ajatellut huonetta pitemmälti vuokrattavaksi ja siten ottaa liikaa huolta vastuulleen. Hän kävi epäröiväksi. Mies tuli nyt lähemmäs. Sellaisia silmiä ei Magnhild ollut vielä milloinkaan nähnyt, ei milloinkaan niin hienoja, niin sielukkaita kasvoja. Kerrassaan lumoovina nuo silmät kiehtoivat häntä. Oli ikäänkuin yht'aikaa kaksi ilmettä tuossa katseessa, sisätysten toinen toisensa takana. Hän ei kyennyt itse tarkemmin tutkimaan seikkaa, mutta se valtasi hänet siinä määrin, että hän pisti etusormen suuhunsa ja unohti vastata.
Nyt vieraan kasvot vaihtoivat ilmettä, hän kävi tähystävän näköiseksi. Magnhild tunsi sen, havahti, punastui, vastasi ja lähti. Mitä hän vastasi? Myönsikö vai kielsikö? Isäntä meni perästä. Vastaus oli siis myöntävä. Magnhildin täytyi ensin astua ylös katsomaan oliko kaikki kunnossa, sillä hän ei luottanut enää omaan säntillisyyteensä.
Syntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa otti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki puuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin väsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään askelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.
On erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on tyhjä.
Ei Magnhildkaan uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja kuunteli. Tulisiko piano soimaan? Olihan vieras säveltäjä, niin oli isäntä sanonut. Olipa hänkin mielestään lukenut tuon nimen sanomista. Millaiseltahan tuollaisen soitto kuuluisi? Täytyisihän siinä ikäänkuin ihmeitä tapahtua! Täytyihän kumminkin siitä helähtää jotakin hänen köyhään elämäänsä, joka siitä kajahtaisi. Hän tarvitsi mielestään jonkin mahtavan hengen ilmestystä itselleen. Hänen katseensa luisui kukkasten yli, jotka koristivat hänen ikkunoitaan ja joilla auringon säteet vilkkuivat. Silmät tähdättyinä "Kauppamatkueeseen erämaassa", joka riippui kehyksissä lasin alla oven pielessä ja joka nyt kerrassaan näytti hänestä niin eloisalta, niin somasti järjestetyltä ryhmiin ja henkilöihin nähden — korvat herkkinä tajuamaan lintujen viserrystä naapurin puutarhassa ja harakkain säkätystä edempänä vainiolla, hän istui iloiten ja odotti. Halki ilon viilsi kysymys: "Tyytyyköhän Skarlie nyt siihen, mitä olet tehnyt? Uusi sohva voi saada vahinkoa, uusi sänky samoin pilaantua?… Mies on kivulloinen, ei kukaan saata tietää…" Magnhild nousi istualle, otti esiin kynän, mustetta, paperia ja kirjoitti Skarlielle ensi kerran eläessään. Toista tuntia hän ponnisteli ennenkuin kirje valmistui. Se kuului näin:
'Olen vuokrannut salin ja makuukamarin yläpuolella olevat huoneet eräälle kivulloiselle herralle, joka soittaa pianoa. Hintojen määrääminen jääköön sinun tehtäväksesi.
Olen antanut kantaa yhden uusista sohvista (jouhilla täytöstetyn) sekä yhden joustavapohjaisista sängyistä sinne ylös. Vuokralaisemme tahtoo asustaa pehmeästi. Ehkei se ollut minulta oikein tehty.
Magnhild.'
Hän oli pyyhkäissyt pois sanat: "Nyt saan kuulla soittoa." Päällekirjoitus oli tuottanut tukaluutta; hän jätti mitään käyttämättä. "Vaimosi" oli hän ensin kirjoittanut alle, mutta sitten pyyhkäissyt sen. — Tämän muotoisena kirje kyhättiin puhtaaksi ja pantiin menemään; se helpotti hänen mieltänsä. Hän istui taas tyynnä alas odottamaan. Hän kuuli herran saavan päivällistä, hän söi silloin itsekin hiukan ja uinahti uneen. Eipä hän ollutkaan nukkunut juuri ollenkaan edellisenä yönä.
Hän heräsi, — vieras ei vielä soittanut; Magnhild nukkui jälleen ja näki unta, että jossain oli silta pingotettu tunturilta tunturille. Hän sanoi itsekseen että se oli Kölnin viereinen silta, josta suuri kivipainos-kuva riippui seinällä sänkykamarin kohdalla. Mutta nyt se kumminkin ulottui toisen korkean tunturin harjulta poikki syvän laakson toiselle, kohoten korkeana ristikkorakenteena ylös maasta. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä vienommaksi ja värikkäämmäksi se sukeutui, sillä katso! se oli kutoutunut sateenkaaren säikeistä ja se seisoi säkenöiden ja läpikuultavana kuin kohtisuoraan tunturiselänteeltä selänteelle vedetty viiva. Mutta tämän poikki pingotettiin ristikkäin toinen silta, siitäpä molemmat heilumaan vitkallista, kaksijakoista tahtia, ja pian oli siitä laakso sädemerenä, missä kaikki värit välkkyivät ja heiluivat ristin rastin, siltoja vain ei enää näkynyt. Eipä tuntureitakaan enää ollut, vaan riutuvat värit yksinään täyttivät kaikki ajateltavissa olevat näköalat. Kuinka avarat ne olivat! kuinka kauas hän nyt pystyi näkemään? Hän hätääntyi äärettömyydessä ja heräsi… Hän kuuli soitettavan päänsä yläpuolella. Talon ulkopuolella seistiin paikka täynnä väkeä, joka hiljaa silmäili ylöspäin.
Magnhild ei liikahtanut. Sävel virtasi täyteläänä, valoisa kauneus loisti hänen soitostaan. Magnhild istui kuunnellen, kunnes tunsi soiton virtana valavan päätänsä, käsiänsä, helmaansa. Tästä valui siunausta hänen pikkukodilleen, sen sisäinen kyynelmaailma loisti ikihelmien valossa. Hän työnsi tuolinsa syvemmälle nurkkaan. Mutta sielläkin, missä hän istui, tunsi hän olevansa kaikkihyvän Salliman nähtävissä, joka oli hänen kohtalonsa salannut. Taiteilija soitteli säveliään kuuluviin tiedosta, jota Magnhildilla ei ollut, mutta intohimoksi, joka samassa heräsi hänessä. Hän ojensi ulos kätensä, vetäisi ne kohta takaisin puoleensa ja hyrskähti itkuun.
Kauan tämän ohi mentyä — kun kansa jo oli hajonnut ja taiteilija vaiennut — istui Magnhild vielä paikallaan. Elämällä oli tarkoitus, myös hänkin saisi astua sinne sisään rikasta ihanuutta nauttimaan. Niinkuin nyt lauloi hänessä, olisi kerran laulava hänen ympärillään! Riisuessaan yltänsä käytti hän siihen sekä salia että makuusuojaa jopa puolta tuntia tavallista runsaammin. Hän laskeutui makuulle, ensikerran tuntien omaavansa jotakin, jota varten kannatti nousta. Hän kuuli yläpuolellaan taiteilijan askeleet, jotka olivat köykäisemmät kuin muiden. Myöskin kosketteli hän huonekaluja vienon varovasti; hänen silmistään loisti hyväntahtoisuus, tämä loisto sekä sen takainen syvä, puoleensa vetävä ilme oli se, mitä Magnhild viimeiseksi selvään huomasi.
Seurasi päiviä, joita on mahdoton kuvata. Magnhild kävi opetustunneillaan, mutta riensi niiltä kotia, jossa musiikki otti häntä vastaan, ja talon ympärillä kihisi kuuntelijoita. Hän tuskin ollenkaan enää jätti kotiansa. Joko oli taiteilija kotona ja Magnhild odotti hänen soittoansa, tai lähti edellinen kävelylle ja jälkimäinen odotti häntä kotiin palaavaksi. Magnhild punastui, kun hän käväisi tervehtimässä ja vetäytyi peremmäksi. Jos taiteilija tuli saliin pyytämään jotakin, tärähti Magnhild läpitsensä, kun edellisen jalat kuuluivat lähestyvän. Hän seisoi hämmentyneenä ja tuskin tajusi, mitä mies pyysi siinä seistessään. He olivat tuskin puhuneet keskenään kymmentä sanaa kymmeneen päivään, mutta nainen tiesi jo miehen pienimmätkin totunnaistavat, pienimmät erikoisseikat hänen puvussaan. Hän näki milloin tuo ruskea pehmyt tukka asui korvan takana tai oli vierähtänyt eteen päin, milloin hänen harmaa hattunsa ajelehti niskassa tai kohosi otsalle, milloin hän käytti käsineitä tai milloin oli käyttämättä, milloin hänellä oli hartiot käärittyinä villaroitiin, milloin ei. Entäs nainen itse? Kaksi uutta kesäpukua oli hän teettänyt itselleen, ja kävi vain puettuna toiseen. Uuden hatun oli hän ostanut.
Hän luuli syntyneensä soitantoa varten — mutta ei tuntenut ollenkaan halua minkään alun tekoon. Häntä tyydytti kyllin tuon toisen soitto ja läheisyys.
Hän kehkeytyi päivä päivältä yhä runsaammin versovaan ajatusten silmikkoelämään. Se oli alkuaan valmistaunut hänen uneilu-elämästään, mutta musiikin ilmaa tunsi hän nyt kaipaavansa elääkseen. Hän ei älynnyt, että tuon miehen vieno olento, jota sairaus oli vielä enemmän henkevöittänyt, oli hänen elämässään jotakin uutta, kallista, ajatuksia elvyttävää. Siitä mielihyvästä, jota taiteilija vaikutti ja josta Magnhild punastui, siitä tämä kiitti ja kunnioitti yksin soiton säveliä.
Koulussa sai hän yksityishenkilöä kohtaan mielenkiinnon, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, vieläpä merimiehen vaimonkin kanssa, joka siivosi hänen asuntoaan, antausi hän haasteluun. Hänen sielustaan revähti joka päivä rikki joku peittävä esiverho. Hän pehmeni niinkuin siirto-iässä oleva nainen, jota ikää hän ei koskaan ollut kokenut. Kirjoja, joita hän oli pappilassa lukenut tai kuullut luettavan, nousi jälleen uusina eloon hänelle. Nousi ilmi henkilöitä, joita hän ei silloin ollut nähnyt; ne saivat verta, väriä, eloa. Olipa tapauksia elämästä tai kirjoista, jotka aikoinaan olivat liukuneet ohi sumuna; nyt vasta sumu niistä haihtui ja hälveni ja äkkiä astui ilmi elokuvia. Magnhild heräsi, kuten itämainen impi, seraljiin suljettuna, jonakin päivänä herää lauluun akkunansa alta ja turbaanin väläykseen.