V.
Kun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui saliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen vastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.
Talo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs paikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi akkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas. Herrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat tiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla kuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä, kulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja pyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä, että Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat luisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja paljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä irroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle ja hymähti.
Magnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.
Samassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen ja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat, kasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri se oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi tuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta silmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti päähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki, että hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.
Herra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan kuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä tämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön ja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta herrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi olonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia kukkaruukkuja auringon mukaan — hänen tavallista työtänsä. Hän oli vähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen pistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. "Älä pelästy!" hymyili hän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti kaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi. "Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?" Ja ennenkuin Magnhild ajatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi korkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen ympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin kivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai kansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas ja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet. Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se hänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli siitä kaksin verroin kukka — se, mitä nämä silmät katselivat, sai juuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.
Yläkerrasta kuului askelia. Herrasnainen seisahtui, Magnhild punastui. Edellinen hymyili, Magnhild kiirehti sanomaan: "Se on eräs majakas… joka…" "Minä tiedän sen, hän otti minut eilen vastaan laiturilla." Magnhildin silmät lensivät suuriksi. Rouva tuli likemmäs: "Minun mieheni ja hän ovat oikein ystävykset keskenään." Rouva kääntyi hyräillen ja katseli makuukamarin seinän ja ikkunan välisessä nurkassa olevaa lyömäkelloa. "Onko kello täällä jo niin paljon?" Hän katsahti omaa kelloansa. "Meidän piti lähteä ulos k:lo yksitoista tänä päivänä. Te tulette kai mukaan, eikös niin? Näyttäkää meille kauniimmat kohdat metsässä kirkon takana ja siitä ylös vuoren kupeita pitkin!" Magnhild vastasi oitis myöntäen.
"Kuulkaas tiedättekö mitä? Minä juoksen ylös hänen luokseen ja sanon, että te tulette mukaan, ja niin lähdemme heti paikalla!" Hän pusersi lievästi Magnhildin kättä, avasi oven ja juoksi portaita ylös herran luo. Magnhild jäi seisomaan paikalle — aivan kelmeänä.
Päätä pyörrytti, korvissa humisi, Magnhild kellahti. Eipä sentään romahtaen, ei vaan, kohta perästä oli niin tyhjää ja hiljaista. Pari narisevaa askelta ylhäältä eikä sen perästä mitään.
Hän seisoi varmasti kauan niin. Tartuttiin oveen ja hän karkasi molemmin käsin kiinni sydämeensä. Siitä hän tahtoi paeta. Mutta tuo pienoinen valkokutrinen lapsenpää pistäysi ovesta sisään, sen silmät olivat niin raukeat ja vakavat. "Onko äiti täällä?" kysyi hän niin varovasti. "Hän on siellä ylhäällä", vastasi Magnhild, ja oman äänensä soidessa ja sanain sisällyksen kuullessaan tunsi hän itkun ja hänen täytyi kääntyä toisaalle. Lapsi oli vetänyt päänsä takaisin, sulkenut oven.
Magnhild ei ehtinyt heti selventää itselleen, mitä oli tapahtunut, sillä lapsi tuli takaisin alas hänen luokseen: "Äiti tulee; minun piti käydä sinun luonasi. — — Miks sinä itket?" — Mutta Magnhild ei itkenyt. Hän ei vastannut lapselle. "Nyt äiti tulee." Ja Magnhild kuulikin rouvan tulon portaista. Silloin hän meni sisään makuukamariin. Hän kuuli muutamia sanoja vaihdettavan salissa lapsen ja äidin välillä sekä sitten kauhukseen käytävän kiinni makuukamarin lukkoon. Rouva tuli sisään. Hänen silmissään ei näkynyt syyllisyyden vilaustakaan, vaan ne levittivät läpi huoneen onnea, lämpöä, avomielisyyttä. Mutta kohdatessaan Magnhildin silmiä, niissä vaihtui ilme, niin että toinen hämmentyi ja loi katseensa maahan.
Rouva tuli aivan perille asti. Hän kietaisi kätensä Magnhildin vyötäisille, laski toisen hänen olkapäälleen. Magnhildin täytyi katsahtaa jälleen ylös ja hän kohtasi silloin tuskallisen hymyn. Se oli samalla niin hyvä, niin luja ja siksi niin houkutteleva, että hän salli tuon painaltaa itseään poveansa vastaan ja pian häntä suudeltiin — ensin hiljaa, ikäänkuin hänen päällensä olisi vain hengitetty, samalla kuin tuo tuntematon, aina myötäseuraava tuoksu ympäröi heitä ja silkkipuku kahisi kuiskauksen tavoin — sitten kiivaasti — povi aaltoili häntä vastaan ja hengitystä vedettiin syvästi ikäänkuin hengenhädässä.
Taaskin ääneti, ja sitten kuiskien: "Tule nyt!" Nainen kävi edellä, taluttaen Magnhildia kädestä. Olihan Magnhild vain lapsi kokemuksessa. Ristiriitaisin tuntein seisoi hän siinä somassa matalassa majassa, jossa vieras rouva asui, edessään avonaiset kohvertit ja vaatteita levitettyinä kahteen suojaan.
Rouva haeskeli eräästä kohvertista ja tuli tuoden esiin valkoisen pitsihuivin. "Tämä sopii teille paremmin kuin se mikä teillä on yllänne, sillä se ei sovi teille ollenkaan", sanoi hän päästäen auki sen huivin ja sitoen päälle toisen ruususolmuun, ja Magnhild tunsi itse tämän sopivan hyvin punaista pukuverhoa vastaan. "Vaan kuinka te pidätte tukkaanne? Teidänhän kasvonne ovat soikeat — ja sitten tuommoinen tukanasento? Ei —" ja ennenkuin Magnhild ehti tehdä vastarintaa, oli hänet painettu alas tuolille. "Nyt minä koetan —!" Rouva alkoi päästää hajalle. Magnhild yritti sanoa jotakin vastaan tulipunaisena ja säikähtyneenä, mutta kohtasi lujan: "Ei suinkaan!" Tuntui ikäänkuin tahtoa säteilevän komean rouvan sanoista, käsivarsista, sormien päistä. Magnhildin tukkalaite hajotettiin, laskettiin irralle, järjestettiin, sidottiin sitten solmuksi niskaan, josta se muuten jäi valtoimena riippumaan. "Katsos nyt!" ja edessä pidettiin peiliä. Kaikesta tästä nuoren naisen hämmennys eneni siinä määrin, että hän tuskin enää tiesi ketä itse katseli peiliä hänen edessään pidettäessä. Komea rouva hänen edessään, tuoksu hänen ympärillään ja hänen polvensa vieressä lapsi, joka vakavin silmin katsellen sanoi: "Nyt sa olet kaunis!" — ja herra ikkunassa, joka myös silmäili alaspäin ja hymyili — Magnhild nousi seisaalle ja tahtoi paeta, mutta ainoastaan joutuakseen rouvan syleiltäväksi sekä peremmälle huoneeseen vedetyksi. "Älä ujostele! Me pidämme vielä hauskaa yhdessä", ja hänen ystävyytensä uhkui taas samaa sydämen hellyyttä, jonka vertaa Magnhild ei vielä koskaan ollut kokenut. "Juoskaa nyt toiselta puolen noutamaan hattuanne, niin saamme sitten mennä!"
Magnhild meni. Hän oli tuskin vielä yksin, kun ahdistus, suru kuristi hänen sydäntään, ja vieras rouva seisoi hänen silmissään inhottavana, päälletunkevana, jopa hänen hyvyytensäkin vääntyneenä — suhtamäärän puutteeksi — Magnhild ei löytänyt sanaa oikein ilmaisemaan sitä mikä häntä vaivasi.
"No, ettekö jo tule?" lausui rouva sädehtien ikkunasta sisään päässään hattu, jonka röytä oli kääritty ylöspäin ja josta heilui väikkyvä sulkatöyhtö. Heittäen taakseen hiuskutrinsa hän pujotti käsineet sormiinsa. "Ei tuo hattu sentään hullummin vaateta teitä. Tulkaa nyt!" — Ja Magnhild tuli. Pienokainen suikelti heti hänen turviinsa. "Minä menen sinun mukanasi!" hän sanoi. Magnhild ei kuullut tätä, sillä hän kuuli vain portaissa asteltavan; Tanden, säveltäjän piti myös tuleman mukaan. "Sinun kätesi vapisee!" sanoi pikku tyttö. Pikainen katse rouvalta, josta Magnhild tunsi punan polttavan kaulaansa, poskiansa, ohimoitaan, — vielä yksi katse Tandelta, joka nyt seisoi katuportailla ja ollen hieman hämillään tervehti. "Menemmekö ylös metsään?" kysyi pienokainen, joka piti häntä kiinni kädestä. "Kyllä", vastasi rouva; "eikös tästä käy oikotie poikki maiden, talon taitse?" — "Kyllä." — "No mennään sitte sitä."
He astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja poikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa peittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä, rouva ja Tande tulivat perässä. "Mikä on nimesi?" kysyi pikku tyttö. — "Magnhild." — "Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja se on melkein samaa kuin Magnhild." Kohta jälestä hän kysyi: "Oletko nähnyt isääni virkapuvussa?" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. "Hän tulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan univormuun." Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan yli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei kuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut sanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran vain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen huolestuneeksi, Tanden vakavaksi.
He olivat metsässä. "Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin paikka!" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen, ikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin mitä riemastuneinta. "Tähän me majaudumme!" ja samassa istahti hän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen ja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella. Pienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi kukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään kukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon aineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja tuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei ollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.
Ajatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa Tande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä tuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta, joka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä hyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande vilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas rouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla, jota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla, arveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi, vastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun jatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan parhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että hänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja kuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin, Tanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä lempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai siitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista, joita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne sinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.
Tanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine hiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä, vilkastuivat vähitellen.
Olihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa siitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.
Se paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä. Mänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo törröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää — vaan ei kauemmin.