IX.
Viidettä vuotta jälemmin, eräänä pyhäiltana keväällä, käveli joitakuita nuoria neitoja lastauspaikan ainoaa suurempaa katua ylöspäin, kävelivät käsikkäin; heitä keräytyi yhä useampia, sillä neidot astelivat kolmiäänisin laulellen.
Satulasepän talon kohdalla (jossa muuten ei enää ollut mitään nimikilpeä ovella eikä myymälää) astuivat he hitaammin, ikäänkuin tarkoittaen laulunsa kuuluviin saamista sinne. Ehkä myös odottivat saavansa nähdä eräät kasvot noissa matalissa ikkunoissa; mutta he eivät nähneet mitään ja astuivat eteenpäin.
Kun viimeisetkin olivat menneet ohi, nousi eräs nainen isosta nurkkatuolista. Hän ei ollut muuta kuin puoliksi pukeissa, astui hajalla hiuksin, laahaten tohveleita jaloissaan. Kun hän tiesi, ettei ketään asunut vastapäätä, eikä nähnyt ketään kadulla, uskalsi hän edetä akkunalle asti, vaipui siellä ajatuksiin nojaten päätänsä käsivarteen, tätä taas akkunapieleen. Hän kuunteli sävelten sointuja, jotka silloin tällöin saapuivat hänen korviinsa.
Tämä laulukunta muistutti Magnhildia siitä, että hänkin kerran oli rakastanut laulua ja siinä luullut päämääränsä olevan. Hän se siinä nyt seisoi, hän, vaikka olikin sunnuntai tai ehkä juuri siitä syystä että oli sunnuntai, ei ollut katsonut maksavan vaivaa pukea yllensä. Oli jo kello kuusi jälkeenpuolenpäivän.
Hän heräsi ajavain vaunujen kolinaan toiselta taholta. Höyrylaiva oli siis saapunut. Niin tottunut oli hän tähän ainoaan poikkeukseen lastauspaikan tavallisesta autiudesta, että hän unohti ettei ollutkaan pukeutunut: hänen täytyi nähdä keitä siinä tuli. Ne olivat kaksi herrasnaista, toinen lapsi sylissään ja päivänvarjostin levitettynä ylitsensä, toinen hiuksissaan häilyvä harso, vilkkaat silmät vähän pyöreähköjen kasvojen puitteissa. Yllään skottilainen matkapuku — vaunujen ohi huristessa — hän nyökkäsi Magnhildille, hänen auringon paahtamat kasvonsa säteilivät. Nyt hän käänsi päänsä takaisin ja vihjasi hansikoidulla kädellään.
Kuka ilmojen alla tuo taisikaan olla? Magnhild oli hämmästyksestä, joka hänessä aina muuttui ujoudeksi, väistynyt kauas peremmälle huoneeseen. Kukahan se saattoi olla? Siinä oli jotakin tuttua esiin pyrkimässä, vaikka voimatta — kun sama herrasnainen tulikin juosten alas tietä jälleen. Hänen rivakka matka-asunsa viritti vauhtia; siinä hän hyppäsi portaita ylös ja seisoi selko selälleen avatussa ovessa. He katselivat toisiaan silmästä silmään.
"Etkös s'nää' tunnekkaan mua?" kysyi komea herrasnainen paikkakunnan leveimmällä murteella.
"Rönnaug!"
"Niinpä tietysti!" Ja he syleilivät toisiaan.
"My dear! I am here (kultaseni, olen täällä) ainoastaan sinun tähtesi. I will (tahdon) sanua sinulle että all those years I have (kaikkina näinä vuosina) olen ajatellut paljon tätä hetkeä. My dear Magnhild!"
Hän haasteli kolmea kieltä: englantia, paikkakunnan murretta ja hiukan maan yleiskieltä!
"I have spoken (olen puhunut) norjaa a couple of months only (vasta pari kuukautta) enkä osaa ollenkaan puhua hyvin."
Hänen kasvonsa olivat kehittyneet; silmät leimusivat entistään vielä lämpöisemmin; muutenkin täyteläs suu oli muodostunut vilkkaassa vaihtelussa ilmaisemaan iloa, hyvyyttä, tarmoa. Hänen muotonsa oli muhjennut, vartensa puhjennut upeammaksi, mutta hänen reippailta liikkeiltään ja loistavalta puvultaan ei tullut tuota havainneeksi. Hänen kämmenensä, jotka leveydellään muistuttivat kovan työn aikaa, sulkivat niin lämpimästi Magnhildin kädet väliinsä, ja kohta perästä istuivat he rinnatusten sylitysten, sill'aikaa kuin Rönnaug yhtä menoa jutteli neljän viiden viime vuoden ihmeellisistä vaiheista. Hän ei ollut tahtonut kirjoittaa, sillä eipä kukaan olisi häntä uskonut. Ja miks'ei hän ollut kirjoittanut, kuten oli luvannut, heti ylitultuansa, siihen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän jo yli kulkiessaan oli siirtynyt kolmannesta luokasta ensimmäiseen, ja syyn, mistä tämä oli aiheutunut, sen kaikki varmaan olisivat väärin käsittäneet.
Hän oli lähdettäissä Liverpoolista istunut ison matkalaivan etupartaalla. Silloin oli muuan herra tullut hänen luokseen ja lausunut huonolla norjan kielellä tuntevansa hänet, sillä niinkuin tyttö istui tuossa, samoin oli hän istunut hänen, herran kääsien takana, joku kuukausi ennen. Rönnaug muisti myöskin herran, ja he juttelivat sitten kahden kesken sen päivän ja useammankin. Sitten tuli herra jonkun rouvasihmisen kanssa. Seuraavana päivänä tuli hän taas saman rouvasihmisen kanssa ja kysyi Rönnaugilta haluaisiko tämä seurata heitä ylitse ensi luokan sijalla. Siinä aloittivat he sitten, rouvashenkilö ja Rönnaug englantilaisen keskustelun mainitun herran avulla. Siinä syntyi hupaisa kohtaus, paljon ihmisiä liittyi heihin lisää, ja leikki loppui siihen sopimukseen, että Rönnaug jäisi olemaan siellä ensi luokan matkustajain joukossa, hän ei todella itsekään tiennyt, kenen luona. Hän kylpi ja sai uudet vaatteet kiireestä kantapäihin, jossa puuhassa useita säätyläisnaisia oli auttamassa, ja sitten oli hän siellä heidän vieraanansa. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän seurasi sitten ensinmainittua rouvashenkilöä höyrylaivalta maihin — se oli tuon häntä ensinnä puhutelleen herran täti, — ja sai pian tietää että saman herran kulungilla oli hän matkan suorittanut, ja sai sitten osakseen opetusta sekä mitä runsainta elatusta. Herran kulungilla he sitten myös tekivät yhdessä pitkiä matkoja. Kaksi vuotta oli hän nyt siitä asti ollut tämän miehen vaimona; hyvinkin vuoden, vanha lapsi oli hänellä mukanaan. Ja se lapsi pitää Magnhildin nähdä — ei "huomenna", eikä myöskään "sitten", vaan nyt, heti paikalla! Magnhild ei ollut pukeissa, no, saipa hän sitten kiirehtiä pukeutumaan, Rönnaug tulisi auttelemaan — ja Magnhildin vastusteluista huolimatta seisoivat he molemmin hänen makuusuojassaan.
Magnhild oli paraiksi päässyt pukeutumisen puuhiin, kun Rönnaug kuljeksi ympäri huoneessa kysyen Magnhildilta vain yhtä asiaa, nimittäin, miksei Magnhild vielä ollut pukeissa, vaikka päivä jo oli niin pitkälle kulunut, mutta hän sai vain pitkäveteisen "noo'n" — vastaukseksi. Rönnaug alkoi hyräillä, kulkiessaan ulommaisessa huoneessa. Vähän jälkeenpäin kuului hyräilystä sanojakin — englantilaisia, joista Magnhild selvästi erotti sanan "disappointed." Magnhild osasi englannin kieltä, sillä kolmen viime talven aikana oli Skarlie lukenut sitä hänen kanssaan, hän osasi jo lukea ääneensä miehelleen erästä amerikkalaista viikkolehteä, jonka pitäminen siit'asti, kuin Skarlie oli siellä oleskellut, oli käynyt hänelle elämäntarpeeksi. Magnhild tiesi siis, että "disappointed" merkitsee "pettynyt." — Toisinaan tapahtuu mielialassamme muutos sen johdosta että aurinko, joka äsken täytti koko huoneen, yht'äkkiä on poissa, ja ilma on harmaa, kolea sisällä samoin kuin ulkona. Näin Magnhild ehdottomasti tunsi epämääräistä pelkoa, ja aivan oikein: kun Rönnaug toistamiseen hyräillen kulki avoimen oven ohitse (tarkastellen seinäkuvia), heitti hän pikaisen sivukatseen sisälle Magnhildia kohti; ei se oikeastaan ollut epäystävällinen, ja kuitenkin se tuntui Magnhildista ikäänkuin nuolen ampumalta. Mitä ihmeen kummaa oli tapahtunut, tai oikeammin sanoen, mitä oli ilmi saatu? Sitä hänen oli mahdoton ymmärtää. Kun hän valmistuttuaan astui saliin, urkki hän ympärillensä kaikkialle. Mutta turhaan hän tähysteli nähdäkseen mitään sellaista, joka olisi ilmaissut jotakin hänen omasta mielestään salattavaa tai voinut herättää mielipahaa? Mitähän tuo lie ollut? Rönnaugin kasvojen sävy oli nyt aivan muuttunut — ei, mitähän tuo nyt olikaan?
He menivät, molemmat ollen ääneti. Vielä kadullakin, missä varmaan oli monta muiston herättämis-aihetta, hän, joka äsken oli puhunut kolmea kieltä, osasi vaieta kaikilla kolmella. He kohtasivat kääseissä ajavan miehen, joka puhui kiivaasti nuoremmalle, seisauttamalleen miehelle. Molemmat tervehtivät Magnhildia, vanhempi väliäpitämättä, nuorempi voittoriemun loisto näppyisessä irvinaamassaan ja säkenöivissä silmissään — vasta silloin Rönnaug heräsi. Vaikka koht'ikään viisi vuotta oli kulunut siitä kun hän kyyditsi sitä tuntematonta miestä, joka oli puhunut Magnhildin tarkoitusperästä, ja joka oli nähnyt hänet itsensä, Rönnaugin, suhteissa, joita tämä häpesi — tunsi hän miehen heti. Rönnaug tarttui äkkiä Magnhildin käteen: "Do you know him? What is his name? Does he live here?" (Tunnetko hänet? Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän täällä?) Hän ei muistanut kiireessään käyttää äidinkieltänsä. Magnhild vastasi ainoastaan viimeiseen kysymykseen: "Asuu, viime talvesta saakka." — "What hänen nimensä on?" — "Grong." — "Have you puhunut hänen kanssaan?" — "Enemmän hänen poikansa kanssa; se oli hän, joka seisoi tuolla." Rönnaug katsahti Grongin jälkeen, joka juuri ajoi kiivaasti — voipa melkein sanoa vihaisesti, — heidän ohitsensa.
He saapuivat toisen hotellin luo oikealla puolen, kysyttiin palvelusneidolta, eikö joku rouvashenkilö pienen lapsen kera ollut poikennut sinne. Heitä osotettiin toiseen kerrokseen. Siellä seisoi se herrasnainen, joka oli ollut Rönnaugin seurassa. Tämä kysyi häneltä englannin kielellä, missä lapsi oli, samalla kuin hän esitti miss Rolandia mrs. Skarlielle, jonka jälkeen kaikki kolme menivät lähinnä olevaan huoneeseen nukkuvan lapsen luo. "Todellakin, olemmeko saaneet kehdon!" huudahti Rönnaug englanniksi ja heittäysi polvilleen kehdon ääreen. Magnhild jäi seisomaan sen eteen vaikk'ei aivan lähelle sitä. Kaunis oli lapsi, mikäli hän saattoi nähdä. Rönnaug kallistautui lapsen yli, katsahtamatta ylös tai puhumatta mitään. Mutta Magnhild näki suuria kyyneliä vierivän hienolle vaipalle, joka oli levitetty kehdon päälle. Vaitiolo tuntui tuskalliselta.
Rönnaug nousi ja silmäisten syrjästä Magnhildia meni hän nopeasti tämän ohitse etumaiseen suojaan, jonne Magnhildin myös vihdoin täytyi seurata häntä. Silloin seisoi Rönnaug akkunan ääressä. Samassa seisahtuivat vaunut ulkopuolelle, Magnhild näki kolmen miehen vetävän niitä; ne olivat uudet kauniit matkavaunut, komeimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt. — "Kenenkä nuo ovat?" — "Minun!" vastasi Rönnaug.
Betsy Roland tuli sisään ja kysyi jotakin. Rönnaug seurasi häntä ulos. Heti perästä palattuaan sisään, astui hän suoraan Magnhildin luo, joka vielä istui katsellen vaunuja. Rönnaug kietoi toisen käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Will you go with me in this carriage through the country, Magnhild?" Jo koskettelusta oli Magnhild pelästynyt, hän tunsi Rönnaugin silmät, tunsi hänen hengityksensä, käsivarsi lepäsi hänen päällään kuin rautakanki, vaikkei se suinkaan pusertanut. "Tahdotko matkustaa mun kanssani läpi maakunnan in this — näissä ajoneuvoissa, Magnhild?" kuuli hän vielä kerran kysyttävän vapisevalla äänellä. "Tahdon", kuiskasi Magnhild.
Rönnaug laski hänet, meni toisen akkunan luo eikä enää katsahtanut huoneen sisään. "Ovatko nuo vaunut Amerikasta?" — "Lontoosta." — "Mitäs niistä annoit?" — "Charles bought it." [Charles osti ne] — "Onko miehes mukanasi?" — "Yes — on!" — ja Rönnaug lisäsi: — "Not here; Constantinople, — delivery of guns. — September we are to meet — Liverpool." [Ei täällä; vaan Konstantinopelissa — kanuunain hankinta. Syyskuussa tapaamme Liverpoolissa.] Ja hän katsahti ylös Magnhildiin suurin silmin. Mitä hän sillä tarkoitti?
Magnhild tahtoi mennä. Rönnaug saattoi häntä portaita alas. He menivät molemmin pois vaunujen luo, joiden ympärillä seisoi paljon väkeä, väistyen samalla vähän sivummalle. Rönnaug osoitti miten mukavasti vaunut oli sisustettu ja pistäessään päätänsä niiden sisään hän kysyi: "Sinun huoneesi upstairs, are they to be let?" (yläkerrassa, ovatko vuokrattavana?). — "Ei, semmoinen touhu tuottaa niin paljon vaivaa." Rönnaug lausahti pikaan "hyvää yötä" ja harppasi rappuja ylös tiehensä.
Magnhild ei ollut montakaan askelta astunut ennenkun hän tunsi, että hänen varmaan olisi pitänyt pyytää Rönnaugia asumaan ullakkohuoneissa. Olisiko hänen nyt käännyttävä takaisin? Johan nyt!
Tästä tuli yksi Magnhildin unettomia öitä. Rönnaug oli säikähdyttänyt häntä. Ja tuo matka? Sille hän ei ikipäivinä tahtonut lähteä.