VIII.
Seuraavana aamuna Tande vielä virui vuoteellaan, kun merimiehen vaimo ojensi hänelle kirjeen. Sen sulki sisäänsä siro, vanhanaikuinen, vähän kellastunut kiiltokuori, ja päällekirjoituksen oli tottumaton naisenkäsi piirtänyt hienoilla kirjaimilla, joihin jokaiseen, mikä meni viivan alapuolelle, oli lisätty pieni tarpeeton koukero, ympyriäiseksi yritelty, vaikka liian arka oikein onnistuakseen. "Keltähän tuo saattaa olla?" Hän aukaisi. Allekirjoitus oli "Magnhild." Tande tunsi hiukan lämpenevänsä ja luki:
'Herra H. Tande!
Minä kiitän Teitä suuresti hyvyydestänne minua kohtaan ja opetuksestanne, jonka Te niin puutteitani moitteelta säästellen olette minulle antaneet. Mieheni on sanonut, ettei Teidän ole maksettava mitään asunnon vuokraa.
Minun täytyy matkustaa saamatta sanoa Teille tätä. Vielä kerran lämpimät kiitokseni.
Magnhild.'
Tande luki kirjeen varmaankin viidesti. Sitte tutki hän vielä kutakin sanaa ja kirjainta erikseen. Tämän kirjeen edellä oli käynyt kymmenen konseptia, kymmenen hylättyä jäljennöstä, sen hän tunsi. "Magnhild" oli sujuvammin kirjoitettu kuin muut sanat, sitä lie harjoiteltu useammin jo ennen.
Mutta tämmöiset pienet keksinnöt eivät lievittäneet sitä ankaraa soimausta, joka tuijotti häntä vastaan koko kirjeestä! Hän makasi kauan hiljaa laskettuaan kirjeen kädestään.
Hän alkoi hetken päästä oikealla kädellään rummuttaa raidille erään sävellyksen diskanttia; jos se olisi ehtinyt pianolle asti ja Magnhild olisi sen kuullut, olisi hän sen tuntenut.
Yht'äkkiä syöksähti hän vuoteelta ja sisään vierimäiseen suojaan. Kaihtimen takaa katseli hän varovasti toiselle puolelle. Aivan oikein: siellä olivat kaikki ikkunat auki, kaksi eukkoa hommasi lattian pesossa, talo oli tyhjä. Tande käveli edestakaisin viheltäen.
Hän käveli, kunnes häntä vilutti. Sitten rupesi hän pukeutumaan. Siihen toimeen meni häneltä tavallisesti tunti, joll'aikaa hän ehti vähän pianoakin soitella. Tänään vei pukeminen kaksi tuntia, eikä hän silti pysähdellyt pianon ääreen.
Hän teki hyvin pitkän kävelyretken sinä aamupäivänä, eikä sentään niille paikoille, joilla he ennen olivat yhdessä käyneet. Jo tällä kävelyllä alkoivat eletyt seikat järjestyä siten, että hän itse sai paljon vähemmän syytä osalleen. Toisena päivänä hänelle ei jäänyt juuri ollenkaan enää syyllisyyttä. Kolmantena alkoi taas illemmalla sydän sulaa. Mutta seuraavana aamuna heitti hän hymyhuulin koko "jutun" unohduksiin.
Ensi päivänä oli hän kahdesti alottanut kirjettä Magnhildille, mutta kummallakin kertaa reväissyt kirjeen kahtia. Neljäntenä päivänä keksi hän sensijaan sävelaiheen. Siitä saattoi, kirjavasti soittimille soviteltuna, syntyä rikas sommitelma, uhkuen loistavaa levottomuutta. Muutaman tahtia siitä luontevasta, sulovienosta säveleestä, joka oli loihtinut Magnhildille kuvia hänen lapsuudestaan, saattoi sivauttaa vihmana sekaan. Voihan ne erottaakin siitä?
Mutta kun ei tuosta aiheesta koskaan tahtonut valmista tulla, tajusi hän ettei tehtävä ollut täällä eikä tällä kertaa suoritettavissa. Hän kuljeskeli siellä vielä viikonpäivät, niin sulloi hän pillit pussiin. Pianon jätti hän avain suulla ja samosi sitten matkalle Saksaan.