XI.
Magnhild ja Rönnaug tulivat käsi-kädessä ulos metsästä, josta Rönnaugin lopuksi oli täytynyt noutaa hänet ja jossa niin paljon oli asioitu, tutkittu, harkittu. He astuivat aina tasangolle asti. Missä sini-utu-puvussa nousivatkaan tunturit korkeuteen — ja tämän kehyksen sisällä hongisto tuonnempana, kanervikko tännempänä, ja sitten tasanko, jolla miss Roland ja lapsi istuivat sinisillä ja punaisilla huopapeitoilla vaunun vieressä. Tältä etu-alalta äidin katse lähti mielikuvitukseltaan vilkkaampana vaeltamaan kooten vielä vahvemmalti vaikutteita luonnon kuvataulun viivoista, valaisusta, väreistä.
"The summer-travels in Norway, the summer-travels in Norway!"
[Kesäretket Norjassa] hoki hän itsekseen.
Jokaisesta sanasta saattoi aavistaa, että näihin englantilaisen sanavarastonsa sanoihin hän pani enimmin mielikuvitusta.
He kulkivat hitaasti edelleen ympäristössä. Rönnaugille oli Magnhild muuttunut uudeksi, tämän sielunelämä oli avartunut, sen kasvot säteilivät läpitysten, eivätkä enää olleet nuo entiset. Olihan Magnhild jo kohta viisi vuotta salassa surrut hukkaan mennyttä elämäntehtäväänsä ja hukkaan mennyttä rakkauttaan, noita kahta sisarusta, jotka elivät ja kuolivat yhdessä. Hän oli nyt avannut sielunsa toiselle — siinä oli jotakin tapahtunut!
He valjastuttivat hevoset ja ajoivat edelleen. Mutta luonnon päivällislepoa eivät he häirinneet, tuskinpa vaunujenkaan ratinalla, sillä he ajoivat hiljaa rinteitä ylös.
Seuraavassa majatalossa he lukivat päiväkirjasta nämä sanat:
Meit' tervehti kaarneet tiellämme. Se huono on enne; vaan jumalille emme uhranneet ole vihaisille, eikä leppeetkään meitä suosine. Mitäs siitä? Me uskomme taivaan Luojaa, joka voimamme on ja meitä suojaa. Siis pelko pois! Me nauramme enteille,
Näistä pikku-säkeistä syntyi itsestään linnunlaulukuoro matkailijoille. Mutta sopusoinnuton ilo saa mielen alakuloiseksi ja tässä sitäpaitsi runo juuri sisälsi pahan enteen, sillä olivathan vasta ehtineet vähän matkaa majatalosta, kun heidän katseitaan kohtasi kirkontorninhuipuke siltä kummulta, jonka mullassa Magnhildin vanhemmat ja sisarukset lepäsivät, ja vasemmalta maantie; tunturin rinteellä siellä missä hänen lapsuutensa koti oli ollut.
Tuo karu maantie muistui aina Magnhildin mieleen, milloin hän ajatteli omaa, hukkaan elettyä pitkää elämän-uraansa. Nyt sen näkö taaskin herätti hänessä samanlaisen tunteen. Se lohdutus, minkä hän äsken oli saanut, ei kyennyt pitemmältä puhumaan hänelle. Sillä seurasihan sen mukana niin paljon selviämätöntä ja epätietoista. Hän läheni nyt sitä kohtaa, mistä kaikkityynni oli lähtöisin: kukkulalta saattoi nähdä pappilan.
Oli sovittu, että he poikkeisivat sinne. Vaunut vierivät koivukujannetta alas sievälle pihamaalle. Rönnaug jutteli neiti Rolandille papinperheestä, vieläpä hauskasti. Samassa he kaikki pelästyivät, kun vaunut olivat kellahtaa kumoon. Ihan kääntäessään porraspään puoleen ajaja oli suistanut syrjään isolle paadelle, jonka matalin laita oli juuri sillä kohtaa. Rönnaug ja miss Roland kirkaisivat hiukan molemmat — ja kun pahasta oli päästy niin vähällä, naurahtivat he. Heidän mielihyväkseen nauroi Magnhildkin mukaan. Niin vähäpätöinen kuin tapaus olikin, auttoi se häntä siirtymään haaveista todellisuuteen. Nyt hän siis oli kuin olikin pappilassa! Tuo sama kivi — kuinka monet sadat rattaat olivatkaan ajaneet sen päälle, mutta oliko se silti koskaan toimitettu pois? Siinä seisoi vanha Antti, vanha Söyrinki, vanha Nuutti! Tuolla se Aune eukkokin kurkisti pihalle! Koira haukkui pirtistä. Magnhild kysäisi: "Ovatko ne saaneet koiran?" Rönnaug vastasi: "Lyönpä vetoa, että se on tullut itsestään!"
Vanha Aune otti huostaansa tavarat, Rönnaug lapsen, heidät osotettiin kaikki eteisestä perhesaliin; mutta siellä ei ollut ketään paitsi koira, suuri, pörröinen otus, joka ensimmäisen ystävällisen sanan kuultuaan leppyi lempeäksi ja mennä tallusti nuuskien ja häntä lierussa toisen luota toisen luo, siitä jälleen pesän juureen, johon laskihe loikumaan lihavana, hyvin ruokittuna. Ritkahteli ja rytkähteli ylhäällä — kirkkoherra se siellä nousi sohvasta. Tämä joustinten soitto oli Magnhildille ennestään hyvin tuttua. Tunsi sen koirakin, sillä se nousi ja tahtoi ulos isäntänsä seuraan. Mutta tämä, jonka astunta kuului huoahtavista puuportaista, ei mennytkään ulos, vaan tuli sisään, niin että koira vain tervehti häntä, lierutti häntäänsä ja meni takaisin pesän luo, jossa se niin pitkän liikkeillä-olon perästä öhkyen kääntyi kellelleen.
Kirkkoherra oli mikäli mahdollista kaikin puolin entisellään. Hän oli kuullut Rönnaugista ja iloitsi saamastaan nähdä hänet; hänen lihavat kätensä pitelivät niin ystävällisesti ja kauan Rönnaugin, ja vielä kauemmin Magnhildin käsiä. Hän tervehti Miss Rolandia, ja lapsi häntä huvitti, kun taas lapsen ilona olivat kaikki uudet esineet huoneessa, etenkin koira.
Sytytettyään piippunsa ja saatuaan muut sekä itsensä sijoitetuiksi koruompeluin kirjatuille sohville ja istuimille, täytyi hänen ensi. asiakseen kertoa (sillä se oli täsmälleen kuukausi takaperin hyvin ja onnellisesti aikaansaatu), että "pikkutyttöjen" tulevaisuus oli turvattu. He olivat näet kumpikin saaneet elinkorkonsa, ja ne oli todella erittäin edullisilla ehdoilla saatu. Jumala oli käsittämättömässä armossaan ollut niin hyvä heille. — Enemmän huolissaan olivat he olleet "neidin" puolesta (näin nimitettiin entistä opettajatarta). Olivathan he aikoneet tehdä jotain hänenkin hyväkseen, vaikka siitä tuskin olisi riittävää apua ollut, sillä siihen eivät heidän varansa riittäneet, eikä hän itse olisi voinut mitään lisää ansaita, sillä hän oli käynyt niin kankeaksi. Mutta Jumala oli tutkimattomassa armossaan muistanut häntäkin. "Neiti" ei enää tarvinnut mitään elinkorkoa. Hän oli ollut tervehtimässä muutamaa sukulaistaan monen peninkulman takana täältä, siellä oli Jumala kutsunut hänet luokseen; hän ei ollut kestänyt matkan rasitusta. Kuolonsanoma oli tullut heille pari päivää sitten, ja pappi oli kovin epätietoinen, voisiko hän matkustaa hautajaisiin; tämä riippui eräästä morsiusparista, josko sen sopisi lykätä vihkiäisensä muutamaksi päivää eteenpäin. "Niin monivaiheista, Magnhild rakas, on tämä elämä. Toinen lähtee hautaan, toinen vihkituoliin. Ah juu! — Mutta sinullahan onkin vasta kaunis puku, lapseni! Skarlie on totisesti hyvä mies sinulle. Muuta ei sovi sanoa!"
Vihdoin tuli rouva molempine tyttärineen. Hieman märät hiukset, puhtaat hiansuut, vasta silotetut hameet osottivat, että he olivat asuaan siistinneet vierasten tulon takia. He eivät puhuneet mitään, puheesta kirkkoherra piti huolen, he vain niiasivat kätellessään, ottivat käsille koruompeluksensa ja istuivat ompeluin-kirjatulle lavitsalleen. Toinen tyttäristä nousi kuitenkin pian ja kuiskasi jotakin äidilleen; siitä suunnasta, jonne ensin hänen, sitten äidin silmä kääntyi, saattoi päättää, että kysymys koski riisuttaisiko harsopeite peilin, taulujen ja parin kipsikuvan päältä. Koska tyttö taas istuutui, oli arvatenkin päätetty ettei sitä riisuttaisi. "Ja neiti kun on kuollut?" sanoi Magnhild. Kaikki kolme laskivat yht'aikaa koruompeluksensa alas ja nostivat vähän päätänsä. "Hän kuoli halvaukseen", sanoi rouva. Näin istuivat he vähän aikaa, sitten jatkoivat koruompeluansa.
Kirkkoherra nousi laskemaan koiraa ulos. Se meni hirveän häpeissään, josta taas kirkkoherra sitä kiitteli. Sitten seurasi sen useita muitakin hyveitä, jutun hiljakseen jatkuessa. Koira oli tullut heille kolme vuotta sitte, Herra yksin tiesi mistä, mutta hän yksin tiesi myöskin miksi, sillä jo ensimäisenä kesänä oli se pelastanut Neidin hengen, kun Olli Björgans'in vimmattu härkä oli karannut häntä vastaan hänen tavallisella kävelymatkallaan kirkolle.
Kolmas suuri tapaus: vanha Antti oli iskenyt jalkaansa, tuli sitten vuorostaan yhtä vitkalleen kerrottuna. Kirkkoherra kertoi juuri mitä vanha Antti sanoi, kun kirkkoherra oli kantanut hänet vuoteelle. Silloin kertomus katkesi siitä, että ovea ulkoapäin nöyrästi kaapittiin; se oli tietysti koira. Paksu pappi nousi heti laskemaan sitä sisälle, puhui sille ystävällisesti ja varottavasti, joka otettiin vastaan liehittelevällä ujoudella.
Koira vilkaisi ympärilleen. Ja kun rouvan silmä selvästi lempeimmin katseli häntä, meni se kohta tämän luo ja nuoleksi kättä, jonka hän tarjosi.
Samassa nousi Magnhild, meni suoraa päätä rouvan luo ja silitti hänen hiuksiaan; hän tunsi että kaikki katsoivat häneen, mutta varsinkin rouva hämillään ja ihmeissään — ja Magnhild ei osannut pitemmälti selittää, miksi hän näin oli tehnyt, vaan riensi sentakia ulos. Hänen jälkeensä vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Mitä tuo oli? mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut se, että Magnhild aamupäivällä oli saanut tuon kirjeen, jonka tunnemme, ja sen jälkeen katseli hän pappilan elämää aivan toisilla silmin.
Ikävyys haihtui, hän havaitsi tämän takana sydämellisyyden ja viattomuuden, jonka hän aina oli jättänyt huomaamatta, ja hän alkoi aavistaa jotakin.
Kirkkoherran kertomuksissa ensimmäisestä viimeiseen asti ei sanaakaan muistuttamassa, että hän tai joku hänen omistaan olisi tehnyt mitään hyvää. Sitä täytyi kunkin itse keksiä. Mutta sen oli koira tehnyt, ennenkun Magnhild sitä teki.
Se kiitti: oliko hän koskaan kiittänyt? Ja tämä asianlaita koski niin vuolteen voimalla häneen, että se ajoi hänet pakostakin tekoon sellaiseen. Kun hän par'aikaa oli täyttämässä aiettaan, huomasi hän kaikkien kummastuksesta, kuinka tottumattomat he olivat kiitollisuuteen tai kiitollisuuden osotuksiin hänen puoleltaan, ja tämä se säikähdytti häntä niin, että hän poistui.
Hän asteli tietä kirkolle päin, kenties siksi että se äsken oli ollut puheena. Itse oli hän kokonaan uuteen katsantotapaansa kiintynyt. Hän oli tähän silmänräpäykseen asti tarkoin tähynnyt kaikkia heidän naurettavia puoliansa, se oli totta. Ne olivat häntä harmittaneet, naurattaneet tai tympäisseet. Mutta hän ei ollut ennen kuin vasta nyt huomannut, että mitä äsken hänessä kiiteltiin, sen hän oli saanut tässä kodissa, se oli täällä suojelevana levittäynyt hänen sielunsa yli, niinkuin koruompelut heidän huonekalujensa päälle. Jos Skarlie oli osannut hyväkseen käyttää kaikkia kodin heikkoja puolia viekoitellakseen häntä, oli hän tässä kodissa myös saanut sen voiman, jolla hän tähän päivään asti oli kyennyt pitämään puoliaan viekoittelijaa vastaan.
Jos hän oli elänyt täällä mitään tarkoitusperää vailla, niin siihen ei ollut syynä yksin talon hiljainen totunnaiselämä, vaan myös ja etupäässä hän itse, joka jo täällä oli sulkeutunut unelmiinsa. Tarvittiin koko se suvaitsevaisuus, joka oli tälle kodille ominainen, jotta häntä sittekin siedettiin siinä määrin, kuin he olivat sietäneet, jopa hellittiin. Jostakin toisesta kodista hänet olisi ajettu maantielle — rasittavana, epäkauniina, kiittämättömänä, kuten hän oli ollut.
Niin, kiittämätönnä! Ketä oli hän koskaan kiittänyt? Kyllä erästä, joka oli tehnyt hänelle enimmin pahaa, — mutta myös enimmin hyvää, sillä tätä miestä hän rakasti. Sitä ei sopinut ottaa lukuun.
Mutta ketä muuten? Ei ketään täällä. Ei Skarlieta, vaikka tämä olikin alati ollut hänelle kiltti monessa kohdin, hänkin. Ei rouva Bangia, ja kuinka kiltti tämä olikaan ollut! Ei Rönnaugia, ei edes Rönnaugia!
Hän säikähti. Puhuihan hän nyt ensikerran eläessään oikein itsensä kanssa, eikä hän sentään melkein koskaan ollut muuta tehnytkään.
Nyt hän oivalsi, vaikka tuo ajatus jo kerran ennen, silloin tosin vain sivumennen oli häntä säikähyttänyt, — nyt vasta hän käsitti, miltä oli täytynyt tuntua Rönnaugista ensin monta vuotta ikävöidä Magnhildin luo kertomaan tälle ihmeellisestä elämän muutoksestaan, näyttämään hänelle lastansa, vapauttamaan häntä ja tehdä hänet onnellisemmaksi — ja sitten tavata semmoinen, joka ei viitsi edes seurata hänen mukaansa hotelliin, sata askelta sieltä — sentähden ettei ollut viitsinyt pukea ylleen.
Hän istui jälleen kukkulalle vanhempainsa raunistuneen kodin ääreen ja peitti häveten kasvonsa.
Niiden ajatusten seurasta, jotka täällä syntyivät, hän ei eronnut ennenkuin iltapuoleen, väsyneenä sielultaan ja ruumiiltaan.
Myöhän ehtoolla sanoessaan hyvää yötä Rönnaugille, kietoi hän käsivartensa tämän vyötäisille ja kallisti päänsä häntä vasten. Mutta hän ei löytänyt mitään sanoja, sillä niitä ei ilmaannu ensi kerralla.