XII.
Rönnaug näki seuraavana aamuna unta laulusta, hän kuuli sitä vielä herätessään, ja vähän jälkeenpäin hän selveni sen verran, että kysyi itseltään, Magnhildkohan se todella siellä lauloi! Tämän ajatuksen piristämänä hän vallan valveillaan jätti vuoteensa.
Tuskin saatuaan aamupuvun yllensä, hän avasi ikkunan. Arkisalista, s.o. talon alikerroksen toisesta päästä soi laulua heikon pianonsoiton myötä. Laulu oli puhdasta, korkeaa, se oli ihan varmaan Magnhildin.
Rönnaug kiirehti suoriutuakseen valmiiksi ja tullakseen alas. Ullakolta otti hän kenkänsä, vetääkseen ne jalkaansa vasta ulkona, kun näet pelkäsi herättää miss Rolandia ja lasta. Siellä tuli joku portaissa; hän laski pikaa kengät alas ja asettausi eteen, sillä pää, joka pisti ylös, oli Grongin. Tuoko täällä?
Mies tervehti naista katsahtaen häneen tiukan terävästi ja meni mitään sanomatta viereiseen suojaan.
Rönnaug istui kuunnellen laulua pukeutuessaan valmiiksi. Se solui niin tasaisesti ja tyynesti. Siitä soi kyllä iloakin, mutta hillittyä, sitä saattoi sanoa kuulakan heleäksi.
Rönnaug pysyi hiljaa, kunnes Magnhild lopetti, ja viipyi vielä hiukan. Sitten meni hän alas. Ovi oli raollaan, sentähden oli hän kuullut niin selvästi. Magnhild oli kääntynyt pianotuolin mukana ja istui puhellen molemmille pikkuystävilleen lapsuusvuosiltaan, he istuivat hänen kummallakin puolellaan. Heille hän näytti laulaneen.
He nousivat kaikki seisomaan, kun Rönnaug astui sisään. Magnhild pyysi hänen katsoa kelloa. Tosiaankin se oli vasta kymmenen! Magnhild oli jo ollut kauan jalkeilla. — Ja laulanut?
Tytöt lähtivät tuomaan kahvia, munia y.m. ruokasaliin. Heti huomattuaan olevansa Rönnaugin kanssa kahden riensi Magnhild tältä kysymään, tiesikö hän, että Grong oli täällä. Rönnaug kertoi vast'ikään kohdanneensa hänet. "Niin", kuiskasi Magnhild, "hän on matkalla poikaansa peräämässä. Aatteleppas tuo on karannut morsiamensa kanssa! Sulhanen on 20-vuotias, morsian kai kuudentoista korvissa!"
"Siis runot?" — "Olivat tietysti sulhon sepittämät. Grong on raivoissaan. Olihan poika kasvatettava runoilijaksi!" He nauroivat molemmin. Poika puitukka oli todella harvinaisen lahjakas, kertoi Magnhild edelleen, ja isä oli hänen tähtensä lukenut jos jotakin, ja matkustellut hänen kanssaan Saksat, Ranskat, Englannit ja Italiat. Nyt piti pojan vielä saada jotakin vaikutusta mieleensä kotimaan luonnosta ja kansanelämästä, ja — kippis! — samassa tuo onkin tiessään!
Grongin askelia kuului portaista, joten ei sen enempää tullut juteltua. Mutta terävän tuikkeen he saivat ukon silmästä hänen sisään tultuaan. Hän asteli edes ja takaisin, kätkeytyen partaansa ikäänkuin metsään ja piillen silmälasiensa takana, niinkuin se joka kurkistaa kuvaansa kaivossa.
Istuttiin myöhäiseen aamiaispöytään, jossa papinrouva ujon ystävällisenä tervehti kutakin yksitellen. Kirkkoherra oli poissa koululla kokouksessa.
Aamiaisen jälkeen, jonka aikana Grong ei avannut suutansa muuta paitsi syödäkseen ja juodakseen, meni hän arkihuoneen ja eteisen lävitse suoraan ulos rappusille. Rönnaug meni pelotonna perään, koska tahtoi puhutella häntä. Grong huomasi sen ja tahtoi väistää, mutta saavutettiin ja hänen täytyi astella toisen kanssa tuonnemmas tien suuntaan. Mutta kuullessaan mitä kysymys koski, huusi hän: "Minä olen niin saakelisti suuttunut tuohon pitkään naiseen ja hänen ijänaikuiseen tarkoitusperäänsä, että minun suustani ette saa sanaakaan! Odotan sitäpaitsi kyytimiestäni." Hän tahtoi kääntyä pois, mutta Rönnaug piti nauraen hänestä kiinni ja palautti hänet puheen-aiheesen. Mutta ennenkuin Rönnaug ehti kertoa, mitä Grongin tarvitsi tietää, keskeytti tämä hänet.
"Ei sillä suoraan sanoen ole mitään tarkoitusperää ollenkaan, sen pituinen se tarina! — Entäs tuon laulu? Tande on niin usein kirjoittanut minulle tuosta laulusta. Nyt kuuntelin sitä tässä aamulla — ja tiedättekö mitä? Virheetöntä säntillisyyttä, puhdas nuotti, tekniikkaa, niin tietysti, mutta ei mitään kuvitusvoimaa, ei mitään sieluun sattuvaa, ei sisältöä — ja mistä saakelista hän sitä olisi saanutkaan?
"Jos hänellä olisi ollut kuvitusvoimaa, olisi hänellä myös ollut tarmoa ja semmoisilla laulukeinoilla, semmoisella tekniikan taidolla hän olisi ollut laulajatar — olipa sitten löytynyt Tandea tai ei, oli sitten ollut Skarlien tai Farlien kanssa naimisissa?"
Grongin puheen karkeasta ja törkeästä muodosta huolimatta saattoi siinä kuitenkin olla senverran totta, että kannatti suoria hänelle oikein selville Magnhildin historia. Grong ei kyennyt vastustamaan sielunelämän esityksen viehätystä. Hän oli tuota pikaa pelkkää korvaa, unohti sekä suuttumuksensa että hevoskyytinsä.
Hän kuuli siitä Magnhildista, joka tuskin viitsi pukea yllensä ja antoi Skarlien tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta joka samassa kuin Skarlie mainitsee Tanden ja hänen nimensä yhdessä — s.o. murtautuu sinne missä Magnhild asuu piilossa — heti paikalla karkaa hänen luotansa Amerikkaan! Eikö siinä kenties ollut tarmoa?
Grong sai kuulla siitä Magnhildista, joka estettynä suurimmasta ei mielinyt mitään enää. Suhde Tandeen asetettiin ilmi selville: tunsihan Grong sen jo osittain Tanden omien sanojen perusteella. Rönnaug luuli olevankin oikeinta kertoa hänelle Tanden kirjeestä; tämän hän muisti, se kun oli niin syvästi häneen vaikuttanut. Ja mitä se nyt vaikutti myös Grongiin! Kuinka raskaalta lieneekään kerran tuntunut tästä miehestä luopua siitä mihin hän ensin oli luullut olevansa aiottu? Ja nyt taas heittää poikansa menneeksi? Kuinka olivat Rönnaug ja Magnhild hennoneet nauraa jotakin semmoista — kuten he vielä tänä aamuna olivat tehneet!
"Lohdutustako siinä ajatuksessa, että meidän tarkoitusperämme on korkeampi ja moninaisempi kuin mitä itse näemme? Niin sille, joka tahdottomasti ja sokeasti alistuu tuon tuntemattoman hallituksen alle. Minä en sitä voi!" Hän nosti nyrkistyneen kätensä, mutta antoi sen hiljaa vaipua. "Onko rikos ohjata määrätyitä tarkoitusperiä kohden, panna tahtonsa, edesvastuunsa siihen mukaan? Katsos hyönteistä tuossa. Se kulkee oijeti eteenpäin, se tahtoo varmaan jotakin. Nyt poljen sen kuoliaaksi. Kas noin!"
Hetken perästä hän jatkoi: "Olisittepa nähnyt vaimoni! Hän kiiti tietänsä liehuvin lipuin — silmät, ajatukset säkenöivät. Minnekä? Juuri silloin kun hän minun avullani alkoi saada selville kykynsä ja tehtävänsä, hän sammui. Tähdenlento!
"Minulla oli ystävä. Kuinka lahjakas ja innokas! Kuinka kaunis hän olikaan! Kahdenkymmenen ja muutaman vuoden ikäisenä hän kaatui tanskalaisella sotavallilla hädin mainittuna, hädin muistettuna! Tähdenlento!
"Mutta mikä huolenpito olennoista, jotka eivät tahdo eivätkä voi mitään! Tuo kalastaja Norrlannista ('Pohjoismaalta') pelastui yksinään, kun kokonainen pitäjä sortui häviöön. Ja hän sai elää yli 60 vuotta, tyhmänä kuin se turska, jota hän merestä veteli.
"Vai muittenko vuoksi? Samanaikuistenko kasvattamiseksi? Jälkipolvienko hedelmän edistämiseksi? Niin niin! lohduttakaa te sillä itseänne! Minun täytyy, voidakseni niin tehdä, itse nähdä, itse tuntea se. Myyrän elämää pimeässä ja sattuman varassa minä en osaa elää, enpä edes vaikka saisin todistuksen siitä, että kerran kaikki valkenee, nimittäin haudan tuolla puolen. Ihmettelen niitä, jotka sitä osaavat!"
"Toisin sanoen: te halveksitte niitä!" väitähti väliin Rönnaug. Grong katsahti häneen, mutta ei vastannut.
Rönnaug halusi mielellään tietää, mihin nyt neuvottaisi Magnhildia. Grong vastasi rivakasti: "Työtä tekemään!" — "Määräsuuntaakin vailla? Työtäkö vain tekemään?" — Grong pysähtyi. "Sanonpa teille, hyvä rouva, yhden asian. Magnhildin onnettomuus on ollut siinä, että hän on kaiken ikänsä saanut ihan itsestään kaikki, mitä hänellä piti olla, joka aterian, joka puvun. Jos hän olisi ollut kovassa työssä tai kasvattanut lapsia, ei hän olisi unelmia haparoinut." — "Siis tehdä työtä ilman tarkoitusperää?" toisti Rönnaug. — "Niit' on niin monenlaisia tarkoitusperiä", sanoi Grong äreästi ja vaikeni siihen. Silminnähtävästi hän oli kiertänyt piirinsä umpeen ja seisoi taas lähtökohdalla vihoissaan siitä, mitä oli sattunut hänelle itselleen.
He olivat pyörtäneet ja seisoivat jälleen kauniissa koivukujanteessa talon tykönä. Sieltä he kuulivat laulua, menivät likemmäs, pysähtyivät ja kuuntelivat tarkasti. Sillä akkunat olivat auki ja joka sävel soi kirkkaana puhtaana. "Siinä äänessä on viattomuutta", Grong virkkoi, "se on kyllä totta. Mutta viattomuus on vain passiivinen ominaisuus." He astuivat edemmäs.
"Ei siis kuitenkaan pelkkää tekniikkaa?" kysyi Rönnaug.
Tähän Grong ei vastannut mitään. Hän oli joutunut toiseen ajatussarjaan. Heidän seistessään rakennuksen edustalla, hän pysähtyi: "Magnhild on kai kuten minäkin keskeneräisen sukutyön kannattaja. Mutta kuoleehan hänen sukunsa loppuun hänessä — entäs minun? Ei, tästä saattaa tulla hulluksi! Missä on kyytini?" —
Grong kulki päärakennuksen sivutse takapihalle päin, Rönnaug hitaammin jälessä. Kyytimies ei ollut tullut. Grong murisi ja lähti menemään vaunuvajalle, jonka ovi oli avoinna, ja siellä hän näki Rönnaugin vaunut. Tämä tuli mukaan, ja Grong puhui hänelle vaunuista. Ne olivat kyllä liian köykäiset matkavaunuiksi, tuumi ukko. Toinen etupyörä oli jo nähtävästi vioittunut, koska se oli otettu pois. Siis riippui sepästä, kauanko naisten oli jäätävä tänne. Mutta hän matkustaisi heti, sillä tuossapa perältäkin! — kyyti ajoi paikalle.
Grong hyvästeli vain pikimmältään, ikäänkuin hänen olisi jo ensi nurkasta käännyttävä takaisin; hän kävi noutamassa kapineitaan. Rönnaug tahtoi kuitenkin odottaa, kunnes hän jälleen tulisi ulos.
Rönnaug oli kiintynyt häneen. Ehkei pojan sentään ollutkaan niin huonosti laita, kuin isästä nyt näytti. Grongissa oli semmoinen rauhattomuus; aiheutuiko se ehkä siitä että hänellä oli niin monenlaiset "lahjat", mutta ei mitään määräsuuntaista lahjaa? Rönnaug oli kerran kuullut hänen käyttävän samaa sanaa puolittain piloillaan eräästä toisesta. Mutta yhdeksi päälahjaksi koottuna sen täytyi olla, sen Rönnaug älysi. Näin oli kyllä Magnhildin laita, mutta kenties se oli liian vähäinen? Tekniikka? Niin, jos tämä oli hänen päälahjansa, niin voihan se sukeutua muotoonsa laulussa!
Ei tuo selvennyt hänelle. Ja se oli niin lohdutonta, sillä nythän oli neuvo annettava, päätös tehtävä. Rönnaug rukoili Jumalaa ystävättärensä puolesta sekä tuon synkän miehen puolesta, joka juuri tuli ulos, papinrouvan saattamana, ainoan, jota hän näytti hyvästelleen.
"Sano sitten terveisiä vanhalle opettajalleni", lausui hän ylhäältä kääsin istuimelta, tarttuen rouvan käteen. "Sano hänelle — älä sano hänelle mitään!" Grong läimähytti hevosta niin äkkiä, että kyytipoika oli vähällä jäädä pääsemättä mukaan.
Papinrouva virkahti jotakin, että tuo mies ei varmaankaan ole onnellinen; jäi siitä seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Silloin tuli samaa tietä joku nainen ylös heitä kohti. Se tervehti myhäillen rouvaa mennessään ohi keittiöön. "Saitko sen myydyksi?" — "Sainhan." — "Niin näkeehän sen sinusta." Ja kääntyen Rönnaugiin sanoi rouva: "Se eukko, uskokaa, teki Magnhildin onnelliseksi tänä aamuna", — "Mitenkä niin?" — "Eukon piti mennä kauppiaalle käsitöineen, hän — kauppias — on ostelijana eräälle kauppaliikkeelle kaupungissa." Samassa sattui Magnhild tulemaan keittiöön. Eukko nähdessään hänet tervehti — luistaahan siltä puhe niin helposti — ja alkoi jutella ja itkustella, itkustella ja jutella, miten köyhä hän oli ollut, mutta kuinka hyvin he nyt tulivat toimeen hän sekä lapset. Magnhild on näet useampana vuonna pitänyt käsityökoulua täällä ylämaissa, ja tuo eukko on ollut kaikkein ahkerimpia siinä. Voittepa uskoa, että tuo kotiteollisuus-homma on niin levinnyt koko ympäristöön, että tuskin on ainoatakaan köyhää enää pitäjässämme.
"Mutta Magnhild — ilostuiko hän?" — "Hän ilostui niin — sillä pian sen perästä kuulimme hänen laulavan. Ja viime kerralla, kuin hän oli täällä, emme saaneet häntä edes pianoa soittamaan."
Rönnaug tervehti miss Rolandia ja lastansa, jotka parhaiksi tulivat. Vähän myöhemmin tahtoi hän mennä eteisestä arkisaliin, silloin kuului taas sieltä laulun säveliä. Molemmat papintyttäret lauloivat kaksiäänisesti hennoilla äänillään, toinen vähän epäselvemmin kuin toinen. Laulaa laahateltiin:
"Herran isän-kä'ess' on kaikk'."
Ovi oli avoinna. Toinen tytöistä istui pianon ääressä, toinen seisoi vieressä. Magnhild istui heidän edessään nojautuen pianoon.
Rauha säteili pienen virren säkeestä, syystä että sen laulajissa asui rauha. Pienet keltaiset päät puvunkaulusten yläpuolella eivät liikahtaneet, piano soi melkein kuiskien. Mutta päivänpaiste välkehtien koruompeluin kirjatuilla huonekaluilla ja päällyspeitoilla soi sopusointuisasti mukaan etäältä.
Tehtävänsä suoritettuaan kertoi heistä toinen, että eräs matkustava rouvasihminen oli opettanut heille virren, ja toinen että Neiti oli kirjoittanut siihen alto-äänen. Puhumatta tai asentoansa muuttamatta kurotti Magnhild kätensä ja lähinnä seisova tyttö kävi siihen kiinni.
Ulkoa kuului puhuvien ääniä, sieltä tuli kirkkoherra seurassaan useita miehiä. He suuntasivat askeleensa suoraan portaille, joten siis Rönnaug tuli sisään. Kohta kuului portailta poljentaa; sisällä-olijat nousivat paikoiltaan, Magnhild peräytyi Rönnaugin luo. Silloin ensin koira, sitte kirkkoherra astuivat mahtavasti sisään, ja hänen jälissään kömpi vitkalleen sisään kuusi tai seitsemän talollista peräkkäin, raskaita, työn kuluttamia ihmisiä pienestä tunturiseutukunnasta. Magnhild likistihe Rönnaugiin, joka myös väistyi vähän peremmäs, niin että he jäivät seisomaan tuon ison harsopeitteisen peilin eteen. Kirkkoherra sanoi hyvää huomenta ensin rouva Randonille sitte Magnhildille ja tiedusti heidän vointiansa. Sitten tulivat talolliset toinen toisensa jälkeen ja kättelivät, kiertäen koko salin, järjestään kaikkia siellä olevia. "Kutsu sisään äiti!" sanoi kirkkoherra toiselle tyttärelleen ja rykäisi. Rouva saapui, ja heti talonpojat kukin vuorostaan kättelemään häntä ja sitten palaamaan paikalleen. Kirkkoherra pyyhki kasvojaan, asettui pelästyneen Magnhildin eteen ja lausui:
"Rakas Magnhild, älä pelästy! Pienoisen seurakuntamme edustajat ovat tänäpänä sattumalta ko'ossa kouluhuoneella. Ja siellä tulin minä maininneeksi, että sinä matkasi varrelta olet poikennut tänne, ja silloin siellä joku sanoi: häntä on meidän kiitettävä siitä, että vaivaishoito täällä maksaa niin vähän. Ja samaa sanoivat useat muutkin. Silloin minä sanoin, että tätä tulisi meidän lausua hänelle itselleen; siitä oltiin yhtä mieltä. Sinä et kaiketi koskaan ole saanut kiitosta, rakas lapsi, et täällä, etkä tuolla alhaalla Örenissä, vaikka siellä varmaankin vaikutukset työstäsi ovat suuremmat ja ovatkin sieltä levinneet seurakuntiin kahden puolen vuonoa. Rakas lapsi, Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Niin kauan kuin näemme ne omissa pikkukohtaloissamme, olemme onnelliset; mutta kun emme näe niitä, olemme kovin onnettomat." (Tässä tyrskähti Magnhild itkuun).
"Kun sinä, vetäen kelkkaa pikku kädelläsi, siirryit alas lumivyöryn mukana vahinkoon joutumatta, tapahtui tämä sitä varten, että sinusta koituisi siunausta monelle.
"Älä halveksu tämän köyhän paikkakunnan kiitosta, se on rukous sinun puolestasi kaikkivaltiaalle. Itse tiedät, mitä hän on sanonut: kaiken minkä olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen olette tehneet minulle. — Soisin että sen tuntisit!"
Kirkkoherra kääntyi ja lausui samaan juhlalliseen saarnanuottiin vaimollensa: "Antakaa näiden miesten tulla ruokituiksi!" Laskien sitten leikkipuhetta, hän astuskeli heidän keskellään, mutta huone jymähteli siitä. Mitä enemmin Magnhildin mieli oli heltynyt, sitä onnellisemmaksi kirkkoherra tunsi itsensä.
Magnhild halusi saada puhua kirkkoherran kanssa kahden, sillä ellei hän olisi joutunut tämän kotiin, ei olisi syntynyt mitään sellaista, josta hän nyt niin aivan ansaitsematta sai kiitosta. Mutta kirkkoherran kiivaus hillitsi häntä.
Miehet ravittiin. He kättelivät taaskin koko talonväen järjestään ja poistuivat kirkkoherra etupäässään, jonka ääni kaikui jääneiden korviin melkein vielä koulupihalta asti.