KUUDES KOHTAUS.
KUNINGATAR. BOTHWELL (upseeriensa seurassa).
KUNINGATAR. Tervetullut!
BOTHWELL. Olemme kiirehtineet ottaaksemme osaa yhteiseen tuloretkeen; mutta olemme kuitenkin myöhästyneet.
KUNINGATAR. Vastaan-ottamasta kiitostamme ja palkintoamme ette ole myöhästyneet.
BOTHWELL. Rohkenen molempien saamiseen esittää ne herrat upseerit, jotka minua seuraavat.
KUNINGATAR. Lordiluutnantin esitys on ylen-kyllä! Hyvät herrat, minä olen teitä muistava.
(He tervehtivät ja menevät).
KUNINGATAR. Oi, Bothwell, te olette Skotlannin miekka ja kuningattarenne kunnia!
BOTHWELL. Minä olen palvelijanne enkä muuta mitään.
KUNINGATAR. Tänä päivänä muistutatte meitä niin selvästi siitä hetkestä, jolloin ensikerran teitä nä'imme. Te olitte aivan nuorena taistelleet äitimme edestä, mutta ylivoiman karkoittamana tulitte pakolaisena hoviimme Parisiin. Raitisna ja vahvana kuin vuorelainen astuitte hienoihin huoneisin! Kuinka minua saatoittekin kotoani ikävöimään!
BOTHWELL. Tulin taisteluista ja vaaroista, se tietysti antaa miehelle arvoa tanssisalissa.
KUNINGATAR. Teidän suuret luonnonkirjanne koroittivat teitä noiden halpain hovi-ihmisten yli; me kaikki havaitsimme teissä sen miehen, joka sittemmin kukisti Murray'n kapinajoukon, ja nyt toistamiseen on pelastanut sekä meidät että Skotlannin. Te olette olleet uskollinen meitä kohtaan kaikissa vaiheissa, — tuskinpa on toista Skotlantilaista aatelismiestä, josta voisimme samaa sanoa.
BOTHWELL. Teidän armonne kiitos ei ole minulle niin kallis kuin teidän luottamuksenne.
KUNINGATAR. Minä luotan teihin, — huolimatta panettelemisista: minä luotan teihin!
BOTHWELL. Koettakaa minua, koettakaa minua!
KUNINGATAR. Minulla ei ole mitään toista! — Oi, Bothwell, sanokaa minulle, kuinka voin päästä noista onnettomista uskonnonriidoista?
BOTHWELL. Siten että olette huolimatta niistä.
KUNINGATAR. Se on neuvo sekin! Ha, ha, ha!
BOTHWELL. Ko'otkaa johtajat ympärillenne, antakaa heille virkoja ja tiluksia!
KUNINGATAR. En voi osoittaa suosiota johtajille; sillä he ovat maanpakolaisuudessa.
BOTHWELL. Antakaa heidän palata!
KUNINGATAR. Majesteetin-rikkojain!
BOTHWELL. Kuka ei ole majesteetin-rikkoja Skotlannissa! Mitä haittaa, vaikkapa levottomat aivot melua nostattavatkin, kun ne vaan kukistetaan! Jaloa on elää pelkkien voitettujen kesken!
KUNINGATAR. Te ette suinkaan ole synkkä protestantti, te varmaankin olette katolilainen?
BOTHWELL. Itse en ole oikein tarkasti punninnut eroitusta, mutta sen olen huomannut, että mankujia on molemmin puolin.
KUNINGATAR. Ha, ha, ha!
BOTHWELL. Mutta, koska kuningatar kyselee minulta, niin sallittakoon minun kysyä kuningattarelta: mikä palkinto teillä on siitä, että vaivaatte itseänne näillä asioilla?
KUNINGATAR. Mikä palkintoko?
BOTHWELL. Minä en tarkoita tuota sisällistä palkintoa; sillä sen olen teistä havainnut, että se vaan on ollut huokauksia ja kyyneleitä, — mutta ulkonaista, valtakunnassa taikka kuningattarena?
KUNINGATAR. Se ei todellakaan ole ollut suuri tähän asti?
BOTHWELL. Ette kai lukene sitä palkinnoksi, että teidän armonne niin runsaassa määrässä on saanut osaksensa kapinoita, petosta ja väkivaltaa kaikkina näinä vuosina.
KUNINGATAR. Mutta minä saan apua!
BOTHWELL. Hm — sitä ei taida karttua muuta kuin mitä minun ratsurykmenttini voi pakko-veroituksella hankkia jonakin hauskana päivänä! Paavilta saatte ehkä rukousnauhan, kuningas Filip'iltä vähän Kypron-viiniä ja Katarinalta — kun hän on oikein anteliaalla tuulella — pullollisen myrkkyä.
KUNINGATAR. Ha, ha, ha! Tuossa on enemmän totuutta, kuin koko vuosien keskusteluissa.
BOTHWELL. Vielä asia, jos minun sallitaan…
KUNINGATAR. Puhukaa, puhukaa!
BOTHWELL. Te olette nuori, kaunis, nerollinen, ja kumminkaan ette näiden juttujen tähden koskaan saa elää! — Neljä kapinaa on jo häirinnyt teidän lyhyttä hallitus-aikaanne. Mannermaan juonet ja englantilaiset juonet repivät teitä repimistään. Milloin tahdotaan teitä vangita ratsastusretkellä, milloin hyökätään kirkkoonne jumalanpalveluksen aikana, milloin yön-aikana huoneisinne, taikka murhataan uskollisia palvelijoitanne kaukana teistä tai kuninkaallisessa läheisyydessänne! Ja tämä kaikki muka uskonnon tähden ja vuoksi! Katsokaa miten huolenpitonne näistä asioista teitä palkitsee, — sill'aikaa nuoruutenne kuluu ja varistelee lehtiä kuin ruusupuu myrskyssä!
KUNINGATAR. Niin, se on totta, se on totta!
BOTHWELL. Jos edes saisitte jotain aikaan kaiken tämän kautta, niin te,
kuin jalo ihminen ainakin, ette pitäisi lukua vaaroista ja vaivoista.
Mutta missä määrässä ovat uskonnon asiat selvinneet sitten kuin te
Skotlantiin tulitte? Samaa sekavuutta, samaa valhetta! —
KUNINGATAR. Niin, niin, aivan niin!
BOTHWELL. Joka kerran on ruvennut pyrkimään jonkun tarkoituksen perille, ei aina huomaa että hän sitä kaartaa eikä lähesty. Vieras sen havaitsee ja voi varoittaa. Minä olen tämä vieras, minä sanon teidän armollenne: kaikki, mitä tähän asti olette miettineet ja tehneet tämän maan uskonnollisissa asioissa, on vaan saattanut teidät perikadon partaalle. — Jättäkää sentähden nuo asiat siksensä; olkaa ihminen, nainen, nuori, kuningatar! Onhan maailmassa sentään muitakin säveleitä, kuin virsien, ja muitakin paikkoja kuin haudat! — Tulkaa, antakaa mulle kättä ja seuratkaa minua tanssiin! Taikka taistelu-kentälle höyryvän hevosen selässä! Ottakaa elämän seppele ja pankaa se noihin keväisiin kiharoihin, te olette kauniimpi kuin metsän haltiatar, valloittakaa luonto, kuin hän, niin kauan kuin se vielä tuoksuu — syksy tulee kyllä aikanansa!
KUNINGATAR. Mies, te tungette huoneeseni kuin auringon säde! Te olette kuin laulu ikkunan alla; itse seison keskiajan luostarilinnassa, vanhat kuvat synkissä holviloissa rupeevat hengittämään ja elämään, lapsuuteni unelmat heräävät ja minä juoksen ulos avonaiselle altaanille. Näköala siellä on kuin kirkas päivä ilon sinivärissä, ja siellä istutte itse altaanin alla ja ojennatte minulle kättä ratsunne selästä, ja vieressänne seisoo oma ratsuni satuloittuna, — silloin painun minä alas teidän luo, ja liikkeelle lähdetään, noiden maisemien kautta, joita lapsuudessani uneksuin! Ympärilläni on taas Franskan hovi, trubadurien iloinen joukko näkyy naisten liehuvien huntujen väliltä, liput liepehtivät, tässä seurassa olen minä kuningatar ja ilo on kuningaskuntani! Niin, viekää minut ulos kevään riemuihin! Pitäähän elää ennenkuin kuolee!
BOTHWELL. Pitää, pitää!
KUNINGATAR. Ja älkää sitten jättäkö minua niinkuin kaikki muut; minä tarvitsen juuri voimallista miestä avukseni, sillä minä olen kauhean yksinäni!
BOTHWELL. Ei alakuloisuutta!
KUNINGATAR. Oi, minun kävi nyt niinkuin aina, kun ajatukseni lentää tulevaisuutta kohti, minä tunsin kahleen painoa, josta en ikinä irti pääse.
BOTHWELL. Ah, — minä ymmärrän … Darnley!
KUNINGATAR. Niin.
BOTHWELL. Minäkin olen nainut, mutta se ei koskaan kahleelta tunnu.
KUNINGATAR. Ei, sillä te lemmitte nuorta, kaunista vaimoanne
BOTHWELL. Siksi hän on melkein kylmä ja itsevaltainen … mutta minä en loukkaa häntä, minä vältän häntä. Minä hankin itselleni työtä; kun ihminen on toimessa, ei hän ikävöi eikä sure!
KUNINGATAR. Niin, jos minulla olisi teidän voimanne…
BOTHWELL. Minä olen vakuutettu siitä, että teidän armollanne on se voima; ette vaan koskaan ole koettaneet! Aloittakaa siten, että luovutte hänestä.
KUNINGATAR. Sen alun olen jo tehnyt…
BOTHWELL. Jatkakaa häntä unohtamalla. Työ ja huvitus, rohkeus ja onni — ne riippuvat toisistansa. Matkustakaa kauniissa maassanne, käykää vierailemassa lordienne luona, nouskaa vuorien kukkuloille, metsästäkää, tanssikaa, — lähtekää sitten alas vuonoille, taikka ulos merelle, siellä minä olen kasvatettu: merellä on ihanata! Siellä tuuli vie surut pois avaruuteen ja mieli jännitetään, kuin purje. Siellä herää suuria aatteita ja siellä saatte sen voiman, joka ne toteuttaa.
KUNINGATAR. Niin, teidän seurassa voin unhottaa, voin vielä onnelliseksi tulla! Minä tunnen sen! Totta tosiaan, luonnollakin on alttarinsa, siinä ovat surut uhrattavat! — Minä tunnen teidän puhuessanne elämän-halua, josta en tahdo luopua. Nuorella verellä on toisiakin toiveita kuin mitä munkit opettavat. Me saimme suudelman luonnon vahvoilta voimilta, meidän tulee se takaisin antaa ennenkuin kuolemme. — Joka on arka ja heikko, hän sukeltakoon elämän syvyyteen, uutta voimaa saadaksensa! Jonka hermot alkavat vavista, hän tehköön aamuretkiä uskaliaisuuden virkistävässä, raittiissa ilmassa! — Tulkaa, minä tahdon tehdä ensimäisen retken!