KOTKANPESÄ.
Endregårdene oli pieni, yksinäinen kylä keskellä korkeita tuntureja. Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan likellä kylää ja joka näkyi kauas.
Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi hänen sukunsa oli niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi, jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.
Tämän kylä päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä, kun naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa. Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.
Missä vain kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkanpesästä ja katsoivat sinne. He tiesivät, koska kotkat tänä vuonna olivat palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endregårdenessa, eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli kähärät hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi jo aikaisin puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.
Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään, läksi hän kiipeämään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä kiipeämään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa haluaan, odotti sentähden, kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui kauan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä. Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa. Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin, milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni. Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat, että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikka poika ei kuulunut sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:
— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?
Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä mitään voita!
Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitten hän kiipesi ylemmäksi. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään, sitten se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.
— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.
— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet että naiset.
Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui luisumistaan nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin, ja sitten he kuulivat takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää mutaa olisi pudonnut maahan.
Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi pois hänet.
Nuoret, jotka kiivaimmin olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeämään, eivät enää olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin virkkoi, taittuessaan ruhjottuun ruumiiseen:
— Ikävähän tämä oli. — Mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin, — onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa ylety sitä ottamaan.