ENSIMMÄINEN LUKU
Nuori ranskalainen suoritti suunnitelmansa sangen hyvin. Hänen luulonsa, että herttua petti, oli oikea. Niinpiankuin äänettömät miehet olivat ovensuusta hiljaa hiipineet huoneen taustalle, kumartui hän pöydän yli ja veti hymyillen esiin kortin ylvään englantilaisen hihasta.
»Kiitoksia, herra herttua!» nauroi hän, nousi ja astahti askeleen taapäin.
»Se ei merkitse muuta, kuin että minun täytyy tahrata käteni vaientaakseni teidät», huusi englantilainen ja säntäsi häntä vastaan.
»Älkää kajotko minuun», sanoi Beaucaire niin tuimasti, että toinen pysähtyi. »Katsokaa taaksenne!»
Englantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä kiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin kalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti mykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki minun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä, etteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren ranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra on onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»
Herttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa hymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä karkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään kiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.
»Te aiotte murhata minut, roisto!»
Herra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta! Ei toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa, ainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän olisi koettanut saavuttaa sympatiaa.
»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.
»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut käytöstapansa omilta maanmiehiltään.»
»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte minusta — että minä — että minä —»
»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti hihassa?»
»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»
»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut kasvatuksensa?»
»Te pelkkä palkollinen, niljakas parturi, tallipoikalurjus — te —»
»Mikä ylenpalttisuus!» nuori mies kumarsi ylvään vakaasti. »Hänen korkeutensa antaa minulle kaikki talonsa luottamustoimet.»
»Te viiksiniekka hölmö, täällä Bathissa ei ole viittä säätyhenkilöä, jotka suostuisivat puhumaan teidän kanssanne sanaakaan —»
»Ei, herra, ei seuraparaadissa. Mutta moni sentään tulee luokseni pelaamaan. Senvuoksi, että pelaan aina, yöllä tai päivällä, kun vain joku haluaa, ja senvuoksi, että olen aina rehellinen, herra.»
»Te kelvoton raukka! Jokainen ihminen tietää, että te tulette Englantiin Ranskan lähettilään parturina. Kuka säätyhenkilö teitä kuuntelisi! Kuka teitä uskoisi?»
»Kaikki, herra. Ettekö luule minun ottaneen huomioon yritykseni epäonnistumisen mahdollisuuksia?»
»Mitä vielä!»
»Eikö herra tahdo istua jälleen?» Beaucaire kumarsi kevyesti. »Kas niin. Meidän ei sovi väsyttää itseämme nyt ennen lady Malbourne'in suuria kutsuja. Haha! Ja sinä, Jean Victor, ja te muut, menkää halliin. Vartioi ovea François. No niin, nyt voimme puhua. Herra, ajatelkaa selkeästi ja kylmästi. Ja kuulkaa nyt tarkoin. Minä puhun lyhyesti. Minä olen tunnettu täysin rehelliseksi. Peluriksiko? Niinpä niin, mutta rehelliseksi, aina rehelliseksi. Jokainen sanoo sen. Eikö totta? Ajatelkaa sitä. Ja — onko ehkä joskus hänen korkeutensa korviin tullut, että kaikki eivät usko hänen pelaavan ihan kunniallisesti? Haha! Eikö sitä sanottu melkein suoraan vuosi sitten, kun hän pelasi loordi Tappingfordin kanssa kahvilassa —»
»Te kurja skandaalikiskuri!» huudahti herttua, »minä —»
»Rauhoittukaa, herra!» sanoi ranskalainen. »On halpamaista häväistä voimatonta vangitsijaa. Voiko hän syytää solvauksen takaisin omaan uhriinsa? Ajatelkaa, mitä sanon. On totta, että minua ei tunnusteta seurapiirissä, että täällä käyvät ystäväni eivät esitä minua naisilleen, että herra Nash on ajanut minut ulos. Mutta kuitenkin! Enkö ole tunnettu rehelliseksi ja kunnialliseksi pelaajaksi, ja eikö minua uskota, juuri minua, kun kohotan ääneni ja syytän teitä julkisesti siitä, mitä nyt jo kuiskaillaan salassa? Ajatelkaa sitä. Te olette aatelismies, ja aina on joitakin hylkyjä, jotka eivät teitä hylkää. Mutta ainoastaan ne pysyvät sitten puolellanne. Tahdotteko, että puhun asiasta? Ja Ranskasta voitte huoleti pysyä poissa, herra. Minä olen tosin luopunut herra de Mirepoix'n palveluksesta, mutta hän kuulee minua kyllä ja tietää, että en milloinkaan valehtele. Ainoakaan gentlemanni ei pelaa teidän kanssanne, kun tulette Pariisiin.»
Englantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko tahdotte?» kysyi hän.
Beaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.
»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra. Minkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa? Kun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene maksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in luo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»
Hänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän tuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.
»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se, että hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan huonossa maineessa, kuitenkin on pääsy mihin tahansa — ellen minä — Haha! No, herra?»
»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa minua —».
Beaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella etusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana lady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»
»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.
»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»
»Ei ikinä.»
»Tänä iltana. Minä olen tehnyt suunnitelmani. Kaikki on järjestetty.»
Hän vaikeni ja sanoi sitten vakavasti: »Teidän tulee esittää minut lady
Mary Carlislelle.»
Toinen nauroi pilkallisesti.
»Ja lady Mary Carlisle on kaikista naisista maan päällä ensimmäinen, joka pitäisi itse paholaista parempana kuin sukuperätöntä miestä — parturia.»
»Kaikki on järjestetty. Älkää pelätkö, kukaan ei epäile herran vierasta. Te otatte minut mukaanne tänä iltana —•»
»En.»
»Varmasti. Ja sitten — sitten on minulla pääsy. Pyydänkö liikoja! Sehän on vain pieni palvelus, ja minä en koskaan kuiskaa, en edes henkäise, että — te ymmärrätte, minä olen ainiaaksi vaiti herralle sattuneesta vahingosta.»
»Teilläkö olisi pääsy!» ilkkui toinen. »Te voitte mennä väentupaan tanssimaan piikojen kanssa. Vaikka tahtoisinkin, niin en voisi viedä teitä Bathin seurapiiriin. Kaikki naisten, niin nuorten kuin vanhojenkin, isät, veljet ja ihailijat haastaisivat minut taisteluun. Ja teidät ajettaisiin ulos lady Malbourne'in salongista viisi minuuttia sen jälkeen, kun olisitte tullut sisään.»
»Ei, ei, ei!»
»Joka toinen Bathin gentlemanni on pelannut täällä. Ettekö usko, että he tuntisivat teidät, hullu mies? Te olette voittanut tuhansia Bantisonilta, Rakellilta, Guilfordilta ja Townbrake'iltâ. Ne antaisivat ratsurenkiensä ruoskia teitä, ja hyvin olisittekin sen ansainnut. Tekö puhuttelisitte lady Mary Carlislea? Jopa jotakin! Te! Mutta hänkin tuntisi teidät, pöllö, vaikka voisittekin välttää muita. Hän seisoi aivan lähellä teitä, kun Nash ajoi teidät ulos salongistaan.»
Beaucaire punastui hiukan.
»Ettekö luule minun nähneen häntä?» kysyi hän.
»Luuletteko te, että alhaissyntyistä suvaittaisiin senvuoksi, että
Winterset esittää hänet — uskotteko, että Bath vastaanottaa parturin?»
»Saanko huomauttaa teille erästä seikkaa, herra?» lausui nuori mies iloisesti. »Minä olen jättänyt sen ammatin.»
»Moukka!»
»Minä olen nyt kunniallinen mies.»
»Hyi!»
»Älykäs mies», jatkoi nuori ranskalainen, »ja hyvinkasvatettu mies. Eikö totta? Oletteko koskaan nähnyt minua juovuksissa tai raakana tai kuinka sanoisin — porvarimaisena? Saisitteko hävetä vieraanne esiintymistä? Ette koskaan. Ja minun ulkonäköni — näytänkö minä rahvaan pojalta? Enpä tietenkään. Enkö voi verrata pukuani ja makuani teidän kanssanne? Haha! olkaa huoleti! Haha! Ja tänä iltana minä puhelen lady Mary Carlislen kanssa.»
»Järjettömyyttä!» herttuan suuttumus muuttui ivaksi. »'Lady Mary Carlisle, saanko kunnian esittää teille markiisi de Mirepoix'n parturin?' niinhän se oli?»
»Ei, hyvä herra», nauroi nuori mies. »Ei aivan. Teille ei tapahdu pienintäkään vahinkoa. Minä uhraan viikseni — ja otan pois tämänkin kamalan, mustan peruukin ja esiinnyn omissa hiuksissani. Katsokaa tänne!» Puhuessaan tempasi hän raskaan kiharakasan päästään, ja hänen oma tukkansa, joka oli ollut sykkyrällä suuren peruukin alla, hulmahti alas harteille ja kimmelsi kuin kulta kynttilänvalossa. Hän taivutti päätään taapäin ja ravisti tukan pois kasvoiltaan. »Kun se on käherretty, olen muuttunut. Kukaan ei voi tuntea minua. Sen saatte nähdä. Ettekö nyt ymmärrä, kuinka vähää teiltä pyydän? Ei kukaan tule tuntemaan 'herra Beaucaire'ia' tai 'Viktoria'. Haha! Kaikki on hyvin suunniteltu. Teillä ei ole mitään pelkäämistä.»
»Kirottu mies», sanoi herttua, »luuletteko minun suostuvan raahaamaan teitä mukanani niin kauan kuin teitä huvittaa?»
»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on vain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. Sitten en enää tarvitse teitä, herra.»
»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.
»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu täksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen — sitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan aivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan, jonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan jälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun täytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen. »Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän tragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»
Hänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen aatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin raivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen eikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan mieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»
»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole muka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te, herra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä illasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen kaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire' —» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen pöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos. »'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix tuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien muiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa! Minä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra. Teettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä? Eikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään, mitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme Chateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»
Beaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti herttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen korkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja tuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta minähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän huoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on tuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani sellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu riittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon teille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia kuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy jumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset ovat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia, teikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono patriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon ranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin tunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi pimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas kääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen mielessään.
»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien päällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen, hymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja kuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni suurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä lahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä veljeni kuvan ohella. Oo, te, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te ymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut hänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei onnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi. Herra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja minun aloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka ei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä ranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte, kun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin hölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä ei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti. Te ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat. On erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten — bellissima, tenhoava, glorieuse! Oo, kuinka minun katseeni seurasi häntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria kapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! — ja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan ihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut ihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen. Se oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä ja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua! Katse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille, herra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen kenkänsä alla! Mutta tänä iltana, herra — haha! — tänä iltana, herra, te ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in herttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin tanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin. Minä! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä, herra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn viereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani tänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä tulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor tilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana ylhäisön pitoihin!»