TOINEN LUKU
Vaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä hilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain kanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta komeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä. Yksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan tekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat vaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä viulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi avautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui joukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.
Lyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui portaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja jonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä kehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren kunniaksi.
Nuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!» huudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa mukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota ihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri ojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa päät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne», sanoi hän.
»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä ranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi Chateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen valkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa ylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota monet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli muhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.
»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä.
»Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»
»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.
»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»
»Ei koskaan!»
»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille. Suokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo pieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»
»En koskaan!»
Lady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi saattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa hämyssä.
»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En koskaan!»
»Ah!»
»En koskaan!»
Ruusu putosi saattajan jalkoihin.
»Ruusu kuihtuu huomenna», lausui ääni hänen takanaan.
Herra de Chateaurien kääntyi ja katsoi säteilevin silmin Wintersetin herttuaa.
»On jo päivä», vastasi hän ja viittasi itää kohti. »Herra, eikö teille ollut kylliksi, kun saitte saattaa vaunuihin lady' Maryn tätiä? Lady Rellerton on vielä varsin komea nainen. Ihmeellistä, ettette näyttänyt onnellisemmalta.»
»Tuolla ruusulla on onnettomuutta uhkaava väri, luullakseni», huomautti herttua.
»Sillä on ruskon väri, veljeni.»
»Minä toistan, että se tuottaa onnettomuutta», sanoi toinen tyynesti.
»Se on ranskalaisen luonnolle sopiva väri. Haha!» huudahti nuori mies. »Mikä hinta olisi liian suuri? Ruusu on ruusu! Hyvää yötä, veljeni, hyvää yötä! Minä toivon, että näette unta ruusuista, punaisista ruusuista, vain kauniista punaisista punaruusuista!»
»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun se hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän saa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»
»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että näette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»