NELJÄS LUKU
Syyskuinen yö oli kirkas, ja kuu valaisi kaupunkia ja maata, mukulakivikatuja ja kiemurtelevia maanteitä. Sumu nousi hitaasti maasta, ja ilma oli lauha ja tuoksuva. Kaikki oli matkan päästä kuin salaperäiseen huntuun verhottua. Kaikki Bathin arvo- ja säätyhenkilöt olivat tänä iltana eräässä lähistön vallaskartanossa pidetyissä juhlissa. Kun muhkeat pidot olivat päättyneet, sai herra de Chateaurien paluumatkalla mielihyväkseen liittyä lady Maryn vaunujen ympärillä olevaan saattueeseen. Valtamaantielle tultua jäivät sir Hugh Guilford ja Bantison noin viittäkymmentä askelta jälkeen. He keskustelivat matalalla äänellä, mutta vilkkaasti jostakin Molyneux'n kanssa ja jatkoivat sitten ratsastusta jättäen puhelun sikseen. Puoli tusinaa toisia kavaljeereja ratsasti edellä itsekseen nurkuen. He tekivät tylsiä yrityksiä osoittaakseen kohteliaisuutta lady Maryn tädille vaunujen toisella puolella, sillä välin kun onnellinen ranskalainen sai luvan ratsastaa aivan sen ihannoitavan ikkunan vieressä, joka oli Englannin kauneimpien kasvojen kehyksenä.
Hän lauloi ladylle pienen ranskalaisen laulun, laulun kulkijapojasta, joka uneksi kotomaastaan. Lady Mary kuunteli, katsoi kuuta ja tunsi lämpöisen pisaran poskellaan, ja ratsastaja näki kyyneliä päilyvän hänen silmäripsissään.
»Neiti», kuiskasi hän, »minäkin olen ollut sellainen kulkijapoika, mutta minä en uneksinut Ranskasta. Ei, minä en uneksinut siitä kodista, siitä rakkaasta maasta. Vaan vielä kalliimmasta maasta, unten maasta — kullasta ja lumesta.» Hän huokasi hiljaa nähdessään ladyn valkoisen otsan ja kevyesti puuteroidut hiukset sen yllä. »Kullasta ja lumesta ja sinisestä taivaasta naisen silmissä!»
»Minä luulin, että Ranskan naiset ovat tummia, sir.»
»Kuinka julma te olette! On kuin ette tahtoisi ymmärtää! Olenko minä puhunut Ranskan naisista? En, en, en! vaan ihanimmasta kaikista maista, niin, se on osa taivasta, neiti. Enkö luovu uskollisuudestani Ranskaa kohtaan? Näettehän sen! Minä olen alamainen — ei, orjaksi valmis — sen sinisen taivaan maassa, kullan ja lumen maassa.»
»Kaunista puhetta», vastasi lady Mary katse alasluotuna. »Mutta eikö tuo osoita huomattavaa kokemusta kauniiden sanojen sommittelussa?»
»Kiusanhenki! Ei, se osoittaa vain, kuinka innoittuu, kun tulee tuntemaan teidät.»
»Me Englannin naiset saamme kuulla sellaista yllin kyllin, sir. Ja me olemme tulleet kyllin taitaviksi voidaksemme paljastaa sen vaiteliaisuuden, joka piilee meikäläisten kavaljeerien kohteliaisuuksien alla.»
»Kiitoksia! Sen uskon!» huokasi de Chateaurien, mutta tyrehdytti sanat huulilleen.
Lady ei luonut katsettaan ylös. Hän jatkoi: »Me tulemme pian siihen vakaumukseen, että todellinen tunne sanotaan sammaltaen eikä luista keveästi ja sulavasti; että mairittelu ilmaisee teennäisyyttä, sir, paljoa enemmän kuin vilpitöntä — todellista —» Hän sammalsi nyt itse. Hän punastui ja vaikeni, peläten lausua julki yhtä sanaa. Syntyi äänettömyys.
»Todellista — rakkautta», täydensi de Chateaurien käheästi. Kun hän sanoi tämän sanan, vavahtivat molemmat. Lady Mary kääntyi puoleksi poispäin ja katsoi vaunujen pimentoon.
»Minä tiedän, minkävuoksi te epäilette minua», sanoi de Chateaurien, hänkin nyt sammaltaen, vaikka se ei suinkaan johtunut teennäisyyden taituruudesta. »Teille on sanottu, että ranskalaiset vain kiemailevat, eikö olekin? On, ja te luulette, että minä olen sellainen. Te luulette, että minä nyt teen niin.»
Lady Mary ei hievahtanut.
»Toivon tietenkin mahdottomia», huokasi ratsastaja. »Tahtoisin näet, että lumi ei olisi niin kylmää — juuri nimille.»
Neito ei vastannut.
»Kääntykää minuun päin!» pyysi ratsumies.
Illan vienoa tuoksua tuli heitä vastaan, ja kaukaa kuului jahtitorven heikko, mutta selkeä ääni.
»Kääntykää minuun päin!»
Kaunis pää kumartui syvälle alas.
Hänen pieni hansikoitu kätensä tarttui vaunujenikkunan kapeaan pieleen. Ratsastaja pani oman kätensä sen päälle. Molemmat kädet vavahtivat kuin kaksoislehti tuulenpuuskassa. Neito ei vetänyt pois omaansa. Hetken kuluttua, kummankaan tietämättä kuinka pitkän, tunsi nuori mies neidon lämpöisten sormien liikahtavan ja värähtäen puristavan hänen kättään. Vihdoin katsahti neito rohkeasti ylös ja kohtasi hänen katseensa. Jahtitorven ääni kuului uudelleen — nyt lähempää.
»Kaikki kylmyys on poistunut lumesta — jo kauan sitten», sanoi neito.
»Armaani!» kuiskasi de Chateaurien saamatta enempää sanotuksi.
»Armaani!» mutta neito tarttui säikähtyneenä hänen käsivarteensa.
»Katsokaa eteenne!» Hurja melu kuului tieltä heidän edessään. Torvi raikui voimakkaasti. »Katsokaa eteenne!» Kuin ukkosenjyry kuului kiitävien kavioiden kopse illan hiljaisuudessa. Ne, jotka olivat verkalleen ratsastaneet vaunujen edessä, hajaantuivat nopeasti tiepuoleen pensastoon. Ja kuunvalossa välkkyvät miekat paljaina syöksyi joukko ratsumiehiä maantietä eteenpäin. Heidän huutonsa täytti illan ilman.
»Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!» karjuivat he. »Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!»
Beaucaire ehti töin tuskin temmata esiin miekkansa kun he jo olivat hänen kimpussaan.
»Apuun!» kuului hänen heleä huutonsa, kun hän kohottautui jalustinten varaan. »Apuun, François, Louis, Berquin! Apuun, François!»
Ratsumiehet kävivät suoraa päätä häneen käsiksi. Hän torjui ensimmäisen iskun, mutta yhteentörmäyksessä horjahti hänen hevosensa vaunuja vasten.
»Kehnot konnat!» huusi hän suuttuneena. »Saattaa lady vaaraan, toimeenpanna tämmöinen meteli ladyn läsnäollessa! Ajakaa eteenpäin!» huusi hän.
»Ei!» huusi lady Mary.
Ranskalaisen ahdistajat olivat naamioituja, mutta he eivät olleet maantierosvoja. »Parturi! Parturi!» karjuivat he käheällä äänellä ja asettuivat renkaaksi hänen ympärilleen.
»Katsokaa, kuinka hän käyttelee veistään!» nauroi Beaucaire, kun hänen miekkansa läpäisi erään kirjavan nutun. Hetkeksi hajotti hän renkaan ja väljensi piiriä ympärillään, ja lady Mary näki hänen kasvonsa säteilevän kuutamossa. »Roisto!» sähisi Beaucaire, kun hevonen luhistui hänen altaan ja, vaikka hänen oli suojeltava päätään sitä vastaan tähdätyiltä iskuilta, sai hän kuitenkin vedetyksi satulasta alas sen miehen, joka oli katkaissut eläinraukan kinnesjänteen. Mies putosi äkkiä maahan ja jäi siihen makaamaan.
»Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni?» lausui eräs syvä ääni.
»Ahaa, vai olette te täällä, ystäväni! vain hiukan taempana — toisten selän takana huomatakseni. Haha!»
Ranskalaisen aseenkäyttö osoitti hänen suurta taituruuttaan, varsinkin kun hänellä oli vain kevyt paraatimiekka. Mutta rengas pieneni, eikä hänen urheasta puolustuksestaan voinut ajan pitkään olla apua. Lady Maryn ratsupalvelijat ja kavaljeerit asettuivat ympäröimään vaunuja taisteluun sekaantumatta.
»Sir Hugh Guilford», huusi lady Mary epätoivoisena, »ellette te tahdo auttaa häntä, niin antakaa miekkanne minulle!» Hän olisi hypännyt vaunuista ulos, ellei sir Hugh olisi painanut ovea kiinni.
»Istukaa alallanne, lady Mary!» sanoi hän. Sitten kääntyi hän kuskin puoleen käskien: »Aja!»
»Jos hän ajaa, niin minä tapan hänet!» tiuskasi lady Mary kiivaana. »Voi, mitä kurjia pelkureita te olette! Annatte murhata herttuan ihan silmienne edessä!»
»Herttuan!» nauroi Guilford. »Häntä ei tapeta, ennenkuin — olkaa
rauhassa, neiti, selitys tulee kyllä. Onpa aika», sanoi hän kääntyen
Molyneux'n puoleen, »että se huijari saa, mitä hänelle kuuluu.
Kuulitteko, mitä lady Mary lausui?»
»Oli parturi taikka ei», vastasi Molyneux, »niin olisi minun sentään pitänyt häntä varoittaa. Hän heiluttaa miekkaa kuin herra. Oo oo! Katsokaa! Se on häpeä!»
Beaucaire seisoi nyt maassa. Hänen hattunsa oli pudonnut maahan. Valkoinen puku oli täynnä reikiä, näkyipä siinä jo punaisia täpliä. Oli kuin hänessä olisi ollut tusina miekkailumestareita, niin varovasti, valppaasti ja taitavasti hän taisteli. Raaka voima yksin ei voinut häntä voittaa. Hän nauroi kesken kaikkea lapsellisen hilpeästi.
»Uskokaa minua», sanoi Molyneux, »tuo mies ei ole parturi! Ei ole eikä ole ikinä ollut!»
Hetken näytti siltä kuin Beaucaire pääsisi voiton puolelle. Kaksi vastustajaa makasi jo maassa, muut ähkivät haavojansa, ja miekkailun mestari oli tosiaan jo torjunut hyökkäyksen, kun hänet voitettiin viekkaudella. Yksi hyökkääjistä hyppäsi maahan, livahti äkkiä hänen taakseen ja tarttui paksuin nahkakäsinein hänen miekkaansa. Ennenkuin Beaucaire sai temmatuksi aseensa irti, oli kaksi muuta tarttunut häneen kiinni ja kaatanut hänet maahan. »Apuun! Apuun, François!» huusi hän kaatuessaan. Hänen miekkansa oli poikki, mutta hänen äänensä oli heljä ja luja.
»Tuo on häpeällistä!» mutisi pari vaunujen ympärillä olevaa ratsastajaa.
»Oli pelkurimaista käydä kimppuun tuolla tavalla», sanoi Molyneux. »Olipa hän kuka tahansa, niin melkein tekisi mieleni mennä hänen avukseen herttuan uhallakin!»
»Sitokaa hänet!» käski äskeinen syvä ääni. »Tie auki vaunuihin päin!
Niissä istuvat ne, joiden vuoksi tätä luihua lakeijaa on kuritettava.
No, Whiffin, sinulla on valioyleisöä, ruoski häntä nyt!»
Kaksi miestä alkoi raahata Beaucaire'ia erästä suurta, tiepuolessa olevaa tammea kohti. Toinen otti satulastaan suuren, kolmihaaraisen ruoskan.
»Apuun, François?»
Heikko tuuli toi vastauksen: »Ruhtinas! Ruhtinas!» Huuto kaikui joka hetki yhä selvempänä. Hurjasti nelistävien hevosten kavioidenkopse kuului yhä likempää. Herra Beaucaire'in palvelijat olivat jääneet jälkeen, mutta riensivät nyt sitä vinhemmin. Melkein ennen hevostensa kavioidenkopsetta sukelsivat he esiin kuutamoisesta sumusta. Beaucaire'in palvelijat olivat valioväkeä ja olivat äkkiä kuin ukonilma ällistyneiden kavaljeerien kimpussa.
»Chateaurien! Chateaurien!» huusivat he käyden päälle niin kiivaasti, etteivät ehtineet eritellä, kuka heidän herransa ahdistaja oli, kuka vain päältäkatsoja. He hyökkäsivät ensin Beaucaire'in kimpussa olevien joukkoon ja hajoittivat sen. Kaksi hyppäsi auttamaan isäntäänsä, muut neljä syöksyivät vaunujen ympärillä olevien ratsumiesten kimppuun ja kaatoivat heidät nurin.
»Tämän juuri olemme ansainneet», sanoi Molyneux, suu täynnä hiekkaa ja filosofiaa.
Sir Hugh Guilfordin hevonen kaatui herransa mukana, hänen ylitsensä ratsastettiin, ja paroonin jalka jäi satulan alle. Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia Beaucaire'ia vastaan tapahtuneesta ensimmäisestä hyökkäyksestä, kun koko hyökkäysjoukko oli epäjärjestyksessä paennut ja jalosukuiset syrjästäkatsojat tukehtumaisillaan noitumiseen ja suuttumukseen, kun ranskalaisen palvelijat olivat riistäneet heiltä aseet ja vapauden.
Guilfordin kaatuminen oli kaatanut vaunujen ovenvartijan. Niinpä, kun Beaucaire, yrittäessään palvelijainsa avulla nousta, ojensi kätensä saadakseen tukea, tunsikin hän siihen tarttuvan kaksi pientä, kylmää kättä ja näki kaksi suurta silmää, jotka olivat kahta kauniimmat, kun niiden ilmeessä nyt lisäksi oli pelon ja suuttumuksen leima.
Chateaurien'in herttua hypähti pystyyn ilman apua ja kumarsi syvään lady Marylle.
»Pyydän kymmenentuhatta kertaa anteeksi, että olen syynä tällaiseen melskeeseen teidän läsnäollessanne», sanoi hän. Sitten kääntyi hän François'n puoleen ja sanoi tälle ranskaksi: »Senkin hutilus! Vain hetki, ja sinä olisit tullut liian myöhään!»
François polvistui hänen eteensä tielle. »Anteeksi!» sanoi hän. »Hänen korkeutensa käski meidän seurata kaukaa, jotta meitä ei huomattaisi. Tuuli oli pahasti hänen korkeutensa ääntä vastassa.»
»Katsokaa, mitä se minulle olisi voinut merkitä, pojat», sanoi hänen isäntänsä ja viittasi köysiä, joilla hänet oli aiottu sitoa, ja niiden vieressä olevaa ruoskaa. Palvelija värisi. Hänen kasvoissaan ilmenevä kauhu heijastui hänen kumppaniensa silmistä.
»Mitä, teidän korkeutenne!» François astahti taapäin ja kohotti kätensä taivasta kohti.
»No, eihän sentään niin käynyt!» sanoi Beaucaire.
»Ei voinut!» huudahti François.
»Ei. Ja te teitte tehtävänne hyvin, pojat» — nuori mies hymyili suopeasti — »oikein hyvin. Ja nyt», jatkoi hän englanniksi kääntyen lady Maryn puoleen, »sallinette minun kysyä ritareiltanne, mikä heidät on saanut ryhtymään liittoon maantierosvojen kanssa. Vai ettekö usko, että heidän kanssaan voi selvittää asiaa säädyllisellä tavalla».
Hän kumarsi jälleen ja ojensi neidolle kätensä auttaakseen tätä nousemaan vaunuihinsa, missä Molyneux tovereineen oli herättämässä henkiin lady Rellertonia, joka oli pyörtynyt. Mutta lady Mary teki kieltävän liikkeen, ja molemmat jäivät seisomaan paikalleen.
»Ruhtinas», sanoi neito, äänessä hiukan ivansävyä, mutta niin herttaisesti, että Beaucaire aivan kangistui onnesta. Samassa tunsi hän pistävää tuskaa ja painoi äkkiä kylkeänsä nutussaan näkyvän punaisen täplän kohdalta.
»Te olette haavoittunut!»
»Ei se mitään!» hymyili Beaucaire. Hän painoi sitten nenäliinaansa täplän kohdalle, jotta neito ei huomaisi sen suurenevan. »Pieni naarmu — ihan mitätön, joutava juttu.»
»Tulkaa vaunuihin», kuiskasi neito. »Tulettehan, herra de Chateaurien!»
»Oo, armaani! Minä toivoisin, että se matka kestäisi iankaikkisesti!
Voitteko tekin puolestanne sanoa samaa, neiti?»
»Ruhtinas», huudahti neito intohimoisen ihailun vallassa, »minä tahtoisin, että kaikki olisi juuri niinkuin te tahdotte. Onko mitään, mitä te ette ole arvollinen saamaan! Tehän olette maailman uljain mies!»
»Haha! Enkä kuitenkaan muuta kuin mitätön ranskalainen raukka.»
»Toivoisinpa, että erinäiset englantilaiset olisivat tänä yönä osoittaneet olevansa yhtä suuria raukkoja. Jäivät apuun tulematta — viheliäiset, kurjat pelkurit!» Näin sanoen lähti neito kiiruusti pois, äkkiä aivan kiihtyneenä suuttumuksesta.
Ääneensä ähkyvä sir Hugh oli kannettu vaunuihin.
»Kuulkaa, jänistävät pikkuherrat», sanoi neito, »mitä teidän pelkurilla veljellänne, sir Hugh Guilfordilla, on vaunuissa tekemistä?»
»Teidän armonne», vastasi Molyneux nöyrästi, »sir Hughin jalka on poikki. Lady Rellerton on suosiollisesti sallinut, että hänet otetaan vaunuihin.»
»Mutta minä en salli! Herra de Chateaurien ajaa meidän kanssamme.»
»Mutta —»
»Sir! Jättäkää se kurja ja antakaa hänen voihkia tiepuolessa», huudahti neito kiivaasti, »mitä muuten voisin toivottaa teille kaikille rankaisuksi! Saapas juoru huomenna hampaisiinsa kauniin jutun! Ja minun käy melkein sääli teitä, kun ajattelen kaikkia kokkapuheita, mitä kuulette kaupunkiin tullessanne. Kelpo gentlemanneja! Urheita sankareita, totta totisesti! Jättää yksi mies yksin vastustamaan kokonaista laumaa ja itse puikkia piiloon, kunnes hänen palvelijansa vangitsevat ja tekevät aseettomiksi teidätkin. Oo, mitä jo korvissani kuulenkaan — taivas teitä siitä varjelkoon!»
»Neiti!»
»Älkää puhuko! Herra de Chateaurien! Lady Rellerton ja minä pidämme teidän seuraanne suurena kunniana. Suvaitsetteko tulla vaunuihin?»
Neito nousi vaunuihin ja kokosi helmojansa tehdäkseen ranskalaiselle tilaa. Silloin kuului syvä ääni tiepuolessa olevan puun varjosta.
»Lady Mary Carlisle ottaa epäilemättä huomioon hyvän neuvon tässä suhteessa.»
Wintersetin herttua ratsasti kuutamoon ja otti tyynesti kasvoiltaan pois naamarin. Hän ei ollut paennut palvelijainsa mukana, oli vain vetäytynyt tammen siimekseen, kunnes nyt kylmäverisesti tuli esiin.
»Siunatkoon! Se on Winterset!» huudahti lady Rellerton.
»Josta on tullut maantierosvo ja murhamies!» huomautti lady Mary.
»Ei, ei!» nauroi Beaucaire hiukan epävakaisella äänellä. Hän horjui hiukan, mutta tarttui toisella kädellään vaunujenoveen ja painoi toista kovasti kylkeään vasten. »Hän luo vain yleiskatsauksen asemaan, hän on joskus hiukan häveliäs. Hän on suuri mies, mutta ei tahdo ottaa koko kunniaa itselleen.»
»Parturi!» vastasi herttua, »minun täytyy sanoa, että mielihyvällä alennun kiistelemään kanssanne. Teidän rajaton röyhkeytenne vaatii erinäistä arvoa, enkä minä voi jättää sitä huomioonottamatta. Palkollinen, jonka mukana on kuusi muuta palvelijaa —.»
»Haha! Eikö teidän armonne ole koko illan koettanut puhdistaa minua? Vaikka tosin minun palvelijani olivat parempia. Haha! Mitä te arvelette?»
»Herra de Chateaurien», sanoi lady Mary, »me odotamme teitä.»
»Anteeksi», vastasi tämä. »Hänellä on ehkä jotakin sanomista, ja kenties on parasta, että kuullaan se nyt.»
»Minä en halua kuulla häneltä mitään — en koskaan, en milloinkaan.»
»Kautta kunniani, teidän armonne», huudahti herttua, »tuo häpeämätön mies on suunnattomasti häväissyt teitä! Hän luulee olevansa teistä niin varma, ettei pelkää enää teidän uskovan totuutta! Minä kerron teille kaikki, ja ellette silloin myönnä, että hän ansaitsee sen kurituksen, jota hänelle aioimme —»
»Minä en halua kuulla enempää!»
»Te tulette sitä katkerasti katumaan. Teidän armonne, teidän itsenne vuoksi pyydän —»
»Ja minä myös», keskeytti Beaucaire. »Suokaa anteeksi, neiti, antakaa hänen puhua.»
»Puhukoon sitten, mutta lyhyesti», sanoi lady Mary, »sillä minä tahdon totisesti päästä hänestä pian. Hänen olisi annettava selityksensä hyökkäyksestä ystävääni ja vaunujani vastaan veljelleni.»
»Valitettavasti ei hän ole täällä minua auttamassa», sanoi herttua. »Neiti, olivatko teidän vaununne uhatut? Minä koetin ainoastaan sovittaa syytä, johon olin vikapää Bathiin nähden, ja hävittää häväisyn, joka oli tapahtunut teitä kohtaan sen kautta, että —»
»Sir, sir, minun kärsivällisyyteni loppuu!»
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Beaucaire. »Tahdotteko kuulla häntä, jos minä pyydän sitä teiltä, lady Mary?»
Neito teki nyrpeänä suostumuksen merkin.
»Neiti, minä puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi kuukautta sitten tuli Bathiin eräs ranskalainen peluri, joka sanoi nimensä olevan Beaucaire, seikkailija, jolla oli mukanaan kortit ja nopat, ja kaikki seurapiirin miehet kävivät hänen luonaan pelaamassa, jolloin hän voitti heiltä suuria summia. Hän oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja viiksiniekka. Hän esiintyi röyhkeästi kaikkialla, kunnes herra Nash suhditti häntä, kuten epäilemättä itse muistatte, kaivohuoneen salongissa, ja senjälkeen pysyi hän syrjässä. Herra Nash selitti — ja olkaa vakuutettu, neiti, että hänellä oli luotettavat tiedot — että tämä Beaucaire oli mahdotonta, viheliäistä, alhaista syntyperää ja todellisuudessa Ranskan kuninkaan lähettilään de Mirepoix'n palkollinen ja parturi. Hänen oikea nimensä oli Viktor. Vaikka miehen suunnaton röyhkeys näin tuli ilmi, ei hän lähtenyt tiehensä, vaan jäi Bathiin, missä kukaan ei enää halunnut puhua hänen kanssaan.»
»Joko lorunne pian loppuu, sir?»
»Vielä pari silmänräpäystä, neiti. Eräänä iltana kolme viikkoa sitten näin uljaiden vaunujen ajavan portaitteni eteen, ja minulle ilmoitettiin herttua de Chateaurien. Nuoren miehen käytös oli arvokas — ranskalaisen käsityksen mukaan — ja oli mahdotonta kieltää sen luontevaa varmuutta. Hän ilmoitti olevansa huvikseen matkusteleva ylimys. Hän sanoi asettuneensa Bathiin joksikin aikaa ja tahtoneensa heti tulla kunniakäynnille minun luokseni. Hänen olentonsa tuntui niin uskottavalta — itse asiassa olen minä ollut surkean helposti nenästävedettävä — ja hänen temppunsa niin rohkea, että minun ei johtunut mieleenikään epäillä häntä. Ja minä kadun katkerasti — vaikka nöyrimmästi nyttemmin olen hartaasti koettanut sitä hyvittää — että samana iltana, häpeä kyllä, esittelin hänet teille.»
»Häpeäkö, sir?»
»Malttakaa hiukan vielä, neiti, minä pyydän. Niin, häpeä! Te tiedätte, mikä asema hänellä on ollut Bathissa siitä illasta alkaen. Kaikki parveilivat hänen ympärillään, kunnes muutamia päiviä sitten kapteeni Badger julisti hänet huijariksi ja vannoi, että Chateaurien ei ollut mitään.»
»Anteeksi», keskeytti Beaucaire. »Olisi ollut paljoa parempi sanoa, että semmoista linnaa ei ole olemassa. Sehän olisi sananmukainen käännös. Miksette käskenyt hänen sanoa niin, herra?»
Lady Mary hämmästyi. Hän katsoi herttuaa ja kalpeni. Tämä jatkoi:
»Kapteeni Badger-parka sai samana päivänä miekanpiston —»
»Sen kapteeni Badger-parka ansaitsi», murahti Molyneux.
»— Ja silloin oli hänen vastustajansa kyllin röyhkeä sanoakseen, että hän taisteli muka minun vuokseni! Sinä iltana lähetti haavoittunut minua noutamaan ja kertoi minulle pöyristyttäviä asioita. Hän oli huomannut, että yksi Beaucaire'in entisiä palvelijoita nyt seisoi tämän Chateaurien'in asunnon ovella. Beaucaire oli kadonnut päivää ennen Chateaurien'in saapumista. Kapteeni Badger tarkkasi Chateaurien'iâ lähemmin heidän seuraavalla kertaa tavatessaan ja totesi, että tämä olikin kadonnut Beaucaire. Suuttuneena julisti hän hänet heti huijariksi. Hän ei kuitenkaan minua säästääkseen, tahtonut paljastaa, että mies oli Beaucaire. Hän tahtoi säästää minulta sitä nöyryytystä, että olin seurapiiriin tuonut parturin, mutta se salaisuus rasitti hänen mieltään, kunnes hän lopulta lähetti noutamaan minua ja kertoi minulle, kuinka asia oli. Minä suutuin ja ajattelin vain tämän rikoksen sovittamista. Minä tulin sir John Wimpledonin pitoihin. Siellä kerroin kuulemani sir Hughille ja näille muille herroille Me tarkkasimme miestä ja hämmästyimme, ettemme olleet ennen huomanneet asian todellista laitaa. Teidän armonne, nämä herrat ovat kunnon miehiä ja heillä on kylmän arvostelun kyky. Herra Molyneux oli hänen varamiehensä kaksintaistelussa kapteeni Badgerin kanssa ja oli sangen ylpeä siitä luottamustoimesta. Mutta herra Molyneux, sir Hugh, herra Bantison, jokainen tunsi hänet. Hänen hienoista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan huolimatta oli seikkailija Beaucaire'in leima ilmiselvänä hänen otsallaan. Katsokaa häntä, neiti, uskaltaako hän asettua teidän tarkattavaksenne. Tehän näitte Beaucaire'in silloin, kun hänet ajettiin ulos. Eikö tuo ole sama mies?»
Beaucaire astahti neidon eteen. Tämän kalpeat kasvot värähtivät.
»Katsokaa minua!» sanoi Beaucaire.
»Oo, oo!» kuiskasi neiti käheästi ja vetäytyi vaunuin sisään.
»Onko se hän?» huusi herttua.
»Minä en tiedä — en osaa sanoa —»
»Vielä silmänräpäys! Minä pyysin näiltä herroilta lupaa saada piiskauttaa häntä ja siten sovittaa sen häväisyn, jonka onnettomuudeksi olin tullut tehneèksi Bathille ja varsinkin teille. He suostuivat siihen, etteivät estäisi minua eivätkä sekaantuisi asiaan. Minä läksin varhain pois sir John Wimpledonin juhlasta voidakseni panna aikeeni täytäntöön ja ruoskittaa tuota petturia teidän nähtenne, se kun olisi ollut asianmukainen hyvitys naiselle, jonka läheisyyteen hän on rohjennut tunkeutua.»
»Ylhäisyyshän velvoittaa?» lausui Beaucaire hienosti kysyvällä sävyllä.
»Ja nyt, neiti», jatkoi herttua, »en pidätä teitä enää sekuntiakaan.
Minä vetoan hyvään tarkoitukseeni ja pyydän teitä olemaan vakuutettu,
että halu kostaa inhoa, häväisyä ja pyrkimys palvella teitä ovat olleet
Wintersetin ylimpinä johtotähtinä.»
»Hyvä!» huusi Beaucaire raukealla äänellä.
Lady Mary kumartui häntä kohti pelon ilme katseessaan »Onko se valhetta?» sopersi hän.
»Herran ei pitäisi olla niin suurta sukua. Hän olisi voinut muuten kirjoittaa pienen kirjan.»
»Te siis sanotte, että se on valhetta?» huudahti neiti henkeä pitäen.
»Herra nähköön! Eikö hän vielä ole vakuutettu?» huudahti Bantison.
»Mies, ettekö ollut lähettilään parturina?»
»Onhan se valhetta?» kuiskasi neiti.
»Hän osoitti suurenmoista taitoa, neiti. Kuinka kauan arvelette, neiti, hänen ylhäisyytensä Wintersetin harjoitelleen tätä puhetta sen ensin kirjoitettuaan? Siinä on sekaisin totta ja silkkaa runoilua. Herrasta on tullut kirjallinen mies. Ehkäpä semmoinen miellyttää häntä enemmän kuin taistelu. Haha!»
Bantison purskahti heleään nauruun. »Onko Ranskan herroilla tapana taistella palvelijain kanssa? Haha! Mainio maa! Me englantilaiset teemme niinkuin tänä iltana: me annamme palkollisten tapella keskenään.»
»Ja pysyttelemme itse hiukan taempana», lisäsi Beaucaire ja katsoi herttuaan. »Mutta anteeksi», sanoi hän ilkkuen, »nyt muistan jotakin. François, anna herra Bantisonille ja muille herroille takaisin heidän aseensa.»
»Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen?» kysyi Molyneux sävyisästi.
»Mielelläni, herra.»
»Oletteko koskaan ollut parturi?»
»En, herra», nauroi nuori mies.
»Joutavia!» huudahti Bantison. »Antakaa minun kysyä häneltä. No, lurjus, tunnustus voi pelastaa teidät vankilasta. Kiellättekö olevanne Beaucaire?»
»Kieltääkö tuommoisen tuomarin edessä?»
»Haa», sanoi Bantison. »Mitä enempää haluatte, Molyneux. Mies, kiellättekö tulleenne Lontooseen lähettilään seurueessa?»
»En, sitä en kiellä.»
»Hän myöntää sen! Ettekö tullut hänen parturinaan?»
»Aivan niin, ystäväni, hänen parturinaan.»
Lady Mary huudahti ja peitti kauhistuneena kasvonsa käsiinsä.
»Se oli ikävä juttu», sanoi Molyneux. »Te taistelitte niinkuin gentlemanni.»
»Minä kiitän teitä, herra.»
»Te sanoitte nimeksenne Beaucaire?»
»Aivan niin, herra.» Hän horjui. Hänen palvelijansa riensivät tukemaan häntä.
»Minä toivon —» jatkoi Molyneux epäröiden. »Piru minut vieköön — mutta olen pahoillani, että olette haavoittunut.»
»Auttakaa sir Hughia vaunuihini», sanoi lady Mary.
»Hyvästi, neiti!» Beaucaire'in ääni oli hyvin heikko. Hän katsoi lady
Marya kasvoihin. Tämä ei luonut silmäystäkään häneen.
Sir Hughille sovitettiin mukava tila vaunujen patjoille. Herttua ratsasti arveluttavan lähelle Beaucaire'iä, mutta François tarttui kiivaasti ratsun suitsiin ja pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen.
»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.
»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä pitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette puolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät vankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä moninkertaisesti.»
»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan viikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen huulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa. »Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»
Vaunujen ovi paiskattiin kiinni.
»Neiti — hy-västi!»
»Ajakaa!» sanoi lady Mary.
Beaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten kavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli painanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.
»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa syliin.